Mä en voi enää elää tän merkityksettömyyden ja yksinäisyyden kanssa.

Hanki koira ja puoliso. Kaksi merkityksellistä asiaa. Vietä aikaa luonnossa, ole osa sitä ja se on merkityksellistä. Ole aktiivinen kotona, siivoa itseäsi varten, laita hyvää ruokaa, se on merkityksellistä. Hymyile ihmisille ja juttele vaikka uimahallin saunassa, se on merkityksellistä monelle ihmiselle. Kosketa ja tule kosketetuksi, se on kaikille tarve ja merkityksellistä... Antaa hyvinvointia. 

Vierailija kirjoitti:

Pidän kummallisena sitä, että yksinäisyys on nykymaailmassa ennätysyleistä ennätyssuuresta ihmismäärästä huolimatta. Eihän tuossa yhtälössä ole mitään järkeä.

Ei se määrä, vaan laatu. Yksinäiseksi voi olonsa kokea ihmisjoukossakin, jos ei läheisempää yhteyttä ole keneenkään. Se yhteys syntyy siitä, että joku haluaa nähdä ja tuntea sinut, ja toisinpäin. Tässä on monilla ongelmia. Pinnallisiin ajankulusuhteisiin kyetään, sen haavoittumaisemmaksi ei uskalleta. Tätä voi työstää omalta osaltaan.

En tiedä auttaako, mutta ikävät ajatukset ovat vain ajatuksia päässäsi. Ne ovat samalla myös asioita joita "ei ole". Käske niitä poistumaan (kuulostaa hullunkuriselta) ja taistele itsesi kohti jos ei nyt parempaa niin ainakin neutraalimpaa mielentilaa. Pidä huolta myös verensokerista, itse ainakin huomaan synkempien ajatusten synkistyvän huomattavan paljon jos sokerit alhaalla.

Nro 32: "Olen totaaliyksinäinen. En kaipaa ympärilleni ihmisiä, vaan yhden ystävän, mieluusti elämänkumppanin. Se "riittäisi" minulle sosiaalisuudeksi. 

Toki voit suggeroida itsesi tilaan, että "yksinäinen on ihan ok olla", mutta se ei poista sitä, että läheinen ihmissuhde lajitoverin kamsa veisi elämän ihan eri tasolle. Ainainen yksinolo on kuin ikuinen stand by -tila: elämä ei koskaan puhkea kukkaan."

Tuo, että haluat vain yhden ihmissuhteen, voi olla monelle nk red flag.  Tämä kun tarkoittaa, että sen yhden ainoan pitää sitten olla sulle kaikki ja täyttää sun koko ihmissuhdetyhjiösi. Se on aika raskas taakka kenelle tahansa. Paitsi jos löydät jonkun sellaisen, joka ei myöskään halua elämäänsä ketään muita ihmisiä kuin sinut. Monilla on kuitenkin perhettä, sukua, ystäviä ja kavereitakin eikä näistä haluta luopua, vaikka uusi ystävä tai parisuhde löytyisikin. Ihmissuhteille pitääa olla aikaa ja voimavaroja, mutta kaikilla on kuitenkin vain se 24 tuntia vuorokaudessa. Se, että sinä haluaisit käyttää kaikki 24 tuntia yhteen ainoaan ihmiseen, ei tarkoita, että ne muut haluaisivat vaan he haluavat jakaa aikansa ja voimavaransa useammalle. Elämänkumppanikin voisi ehkä löytyä helpommin, jos elämässäsi olisi muitakin ihmisiä. Siis ystäviä ja ihan vaan kavereitakin, 

Eikö työpaikalla ole yhtään mitään toimintaa tai sosiaalisuutta?

"Toki voit suggeroida itsesi tilaan, että "yksinäinen on ihan ok olla", mutta se ei poista sitä, että läheinen ihmissuhde lajitoverin kamsa veisi elämän ihan eri tasolle. Ainainen yksinolo on kuin ikuinen stand by -tila: elämä ei koskaan puhkea kukkaan."

Itse en ole mihinkään stand by tilaan jäänyt odottelemaan, vaan olen toteuttanut haaveitani yksin. Olen asunut ulkomailla, on ollut lemmikeitä, olen hankkinut kesämökin ja rempannut sitä. 

Itse en myös koe, että välttämättä läheinen ihmissuhde veisi elämän ihan eri tasolle. Ehkä, jos se olisi täydellinen, toinen täydellinen sielunkumppani. Mutta omat kokemukset parisuhteista, niistä muutamasta jossa olen ollut, on, että ei ne lisännyt mun elämäniloa ja hyvinvointia vaan vähensi. Siksi olen itse jo parikymmentä vuotta sitten valinnut tietoisesti sen, että pysyn sinkkuna. Joku ystävä nyt tietysti olisi varmaan ihan kiva, mutta ilmankin pärjäilen.

Vierailija kirjoitti:

Eikö työpaikalla ole yhtään mitään toimintaa tai sosiaalisuutta?

Ei ap, mutta toinen totaaliyksinäinen. Itse nainen miesvaltaisella alalla, eikä ne niitten kaljaillat tai lautapelit oikein meikäläistä kaipaa. Se olisi vaivaannuttavaa kaikille jos menisin sinne poikien sekaan.

Muutenkin ärsyttää, kun etätyötä ei enää saa tehdä koko ajan, ja pitää mennä toimistolle 3 p:nä viikossa. Siellä ei kukaan koskaan puhu mulle tai edes vastaa jos moikkaan. Lounaankin saan nauttia itsekseni, muut menee omissa porukoissaan keskenään jonnekin. Etänä on ihan mukava olla itsekseen, omassa kodissaan, mutta toimistolla se yksinäisyys ja erilaisuus iskee päin kuin märkä rätti, kun ympärillä on ihmisiä, mutta kukaan ei halua olla mun seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Hanki koira ja puoliso. Kaksi merkityksellistä asiaa. Vietä aikaa luonnossa, ole osa sitä ja se on merkityksellistä. Ole aktiivinen kotona, siivoa itseäsi varten, laita hyvää ruokaa, se on merkityksellistä. Hymyile ihmisille ja juttele vaikka uimahallin saunassa, se on merkityksellistä monelle ihmiselle. Kosketa ja tule kosketetuksi, se on kaikille tarve ja merkityksellistä... Antaa hyvinvointia. 

En ole ap, mutta samassa tilanteessa. Puolisoa en ole koskaan onnistunut hankkimaan, enää en ole vuosikausiin edes etsinyt. Ei ole rumana naisena helppoa puolison löytäminen. 

Koiraa joskus harkitsin, mutta totesin että olen niin yksinäinen, etten voi ottaa koiraakaan. Koska kyllähän pitäisi olla edes joku hoitopaikka, jonne koiran saisi jos tulee töistä vaikka jotain pakollista menoa, tai jos vaikka joutuu sairaalaan. Mulla ei ole ketään turvaverkkoina. Jos kuolisin kotiini, sinne se koira nääntyisi mun viereen, kun ei kukaan kuukausiin kaipailisi mua.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 32: "Olen totaaliyksinäinen. En kaipaa ympärilleni ihmisiä, vaan yhden ystävän, mieluusti elämänkumppanin. Se "riittäisi" minulle sosiaalisuudeksi. 

Toki voit suggeroida itsesi tilaan, että "yksinäinen on ihan ok olla", mutta se ei poista sitä, että läheinen ihmissuhde lajitoverin kamsa veisi elämän ihan eri tasolle. Ainainen yksinolo on kuin ikuinen stand by -tila: elämä ei koskaan puhkea kukkaan."

Tuo, että haluat vain yhden ihmissuhteen, voi olla monelle nk red flag.  Tämä kun tarkoittaa, että sen yhden ainoan pitää sitten olla sulle kaikki ja täyttää sun koko ihmissuhdetyhjiösi. Se on aika raskas taakka kenelle tahansa. Paitsi jos löydät jonkun sellaisen, joka ei myöskään halua elämäänsä ketään muita ihmisiä kuin sinut. Monilla on kuitenkin perhettä, sukua, ystäviä ja kavereitakin eikä näistä haluta luopua, vaikka uusi ystävä tai parisuhde löytyisikin. Ihmissuhteille pitääa olla ai

Toisaalta jos on erittäin introvertti, kuten itse olen (ei ap), niin ei vaan jaksa enempää ihmissuhteita kuin maksimissaan yhden. 

Enkä kyllä ole koskaan odottanut, että sen toisen pitäisi nyhjätä kanssani kotona 24/7, vaan ihan vapaasti saa mennä ja on toivottavaakin, koska mulla on myös suuri yksinolon tarve. Lisäksi, kun olen nelikymppiseksi asti pärjännyt ilman sitä yhtäkään ihmissuhdetta, niin en nyt yhtäkkiä jos sellaisen saisin, muuttuisi sellaiseksi etten pärjää itsekseni vaan koko ajan tarvin siltä toiselta jotain. Itse asiassa parisuhteessakin mun ihannetila olisi erillään asuminen ja tapailu silloin tällöin.

En jaksa lukea kaikkia kommentteja, mutta mitä SINÄ ITSE olet tehnyt sen eteen että et olisi yksinäinen tai löytäisit edes satunnaisia tuttuja tai kavereita joiden kanssa joskus tekee jotain tai viestittelee kuulumisia? Tilanne vaan taitaa olla se, että tämä laji jos mikä on sellainen missä se oma aktiivisuus on se avainsana.

Minulla on vähän saman kaavainen elämänkulu ollut. Lapsena ja nuorenakin oli paljon kavereita ja poikakavereita ja avopuolisokin, senkin jälkeen olen paljon harrastanut (koiraharrastus) josta sain valtavan määrän niin ystäviä kuin tuttujakin. Koirien, 1 tai 2 kpl kerralla, kanssa ei koskaan tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin nyt viimeiset 15 v kun ei ole ollut mitään lemmikkiä. Olen hukuttautunut työntekoon ja loma-aikojen matkasuunnitelmiin ja sitten lomilla ees taas ramppaamiseen jotta ei olisi liian pysähtynyttä elämää. 

Yksinäisyys on kurjaa ja valitettavasti se näyttää lisääntyvän kun vanhenee. On pakko tehdä itse jotain.

Mutta teen itse aktiivisesti töitä jotta yhteydet pysyy niihin väheneviinkin ystäviin, en etsi aktiivisesti kumppania mutta toivon (tosin se ei riitä) että vielä jonain päivänä löydän edes jonkinlaisen pysyvän elämänkumppanin vaikkei nyt enää samaan kämppään mieli tekisikään.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö työpaikalla ole yhtään mitään toimintaa tai sosiaalisuutta?

Ei ap, mutta toinen totaaliyksinäinen. Itse nainen miesvaltaisella alalla, eikä ne niitten kaljaillat tai lautapelit oikein meikäläistä kaipaa. Se olisi vaivaannuttavaa kaikille jos menisin sinne poikien sekaan.

Muutenkin ärsyttää, kun etätyötä ei enää saa tehdä koko ajan, ja pitää mennä toimistolle 3 p:nä viikossa. Siellä ei kukaan koskaan puhu mulle tai edes vastaa jos moikkaan. Lounaankin saan nauttia itsekseni, muut menee omissa porukoissaan keskenään jonnekin. Etänä on ihan mukava olla itsekseen, omassa kodissaan, mutta toimistolla se yksinäisyys ja erilaisuus iskee päin kuin märkä rätti, kun ympärillä on ihmisiä, mutta kukaan ei halua olla mun seurassa.

Tuohan on ihan hirveää kuraa. Omassa työpaikassa miehiä varmaan lähemmäs 90 %, mutta ei todellakaan ole mitään tuollaista. Perheellisiä miehiä, jotka eivät kaljoittele tai uskoakseni erityisesti tapaa töiden ulkopuolella, mutta työaikana vaihdetaan kuulumisiakin ja lounaat yhdessä, puhutaan projekteista ja milloin mistäkin päivän polttavasta. Täyttää minun sosiaalisuuden tarpeeni oikein hyvin. Olen pahoillani. :(

Miksi et ole parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki koira ja puoliso. Kaksi merkityksellistä asiaa. Vietä aikaa luonnossa, ole osa sitä ja se on merkityksellistä. Ole aktiivinen kotona, siivoa itseäsi varten, laita hyvää ruokaa, se on merkityksellistä. Hymyile ihmisille ja juttele vaikka uimahallin saunassa, se on merkityksellistä monelle ihmiselle. Kosketa ja tule kosketetuksi, se on kaikille tarve ja merkityksellistä... Antaa hyvinvointia. 

 

En ole ap, mutta samassa tilanteessa. Puolisoa en ole koskaan onnistunut hankkimaan, enää en ole vuosikausiin edes etsinyt. Ei ole rumana naisena helppoa puolison löytäminen. 

Koiraa joskus harkitsin, mutta totesin että olen niin yksinäinen, etten voi ottaa koiraakaan. Koska kyllähän pitäisi olla edes joku hoitopaikka, jonne koiran saisi jos tulee töistä vaikka jotain pakollista menoa, tai jos vaikka joutuu sairaalaan. Mulla ei ole ketään turvaverkkoina.

Tämä on melko tyypillistä passivoituneen henkilön puhetta. Pikkujutuista tulee ylitsevuotavia ongelmia. Esim. tuo, että on niin yksinäinen, ettei voi ottaa edes koiraa. 

Koiran voi ensinnäkin matkojen tai sairaalaan joutumisen ajaksi viedä koirahoitolaan. Toinen juttu on, että yksinäisen kannattaa muuttaa sellaiselle alueelle, jossa on naapureita. Mikäli naapurissa alkaa koira ulvoa non stoppina, niin kyllä lähes ihminen kun ihminen alkaa selvittämään, että onko naapurilla kaikki kunnossa. 

Nro 50: "Toisaalta jos on erittäin introvertti, kuten itse olen (ei ap), niin ei vaan jaksa enempää ihmissuhteita kuin maksimissaan yhden. 

Enkä kyllä ole koskaan odottanut, että sen toisen pitäisi nyhjätä kanssani kotona 24/7, vaan ihan vapaasti saa mennä ja on toivottavaakin, koska mulla on myös suuri yksinolon tarve. Lisäksi, kun olen nelikymppiseksi asti pärjännyt ilman sitä yhtäkään ihmissuhdetta, niin en nyt yhtäkkiä jos sellaisen saisin, muuttuisi sellaiseksi etten pärjää itsekseni vaan koko ajan tarvin siltä toiselta jotain. Itse asiassa parisuhteessakin mun ihannetila olisi erillään asuminen ja tapailu silloin tällöin."

Ymmärrän tuon ja itsekin introverttinä viihdyn hyvin yksin, vaikka myös välillä lähjeisteni sekä ystävieni ja kavereideni seurassa. Pointtini edellisessä kommentissani olikin, että tuollainen voi olla red flag eikä haluta tutustuakaan paremmin, koska ennakkoluulona on, että siitä seuraisi vain ongelmia. Vähintään pelkäisi, että voisikaan kertoa tälle ystävälleen, mitä on tehnyt muiden ystäviensä kanssa, koska ystävällä ei ole muita ystäviä. Joutuisi siis valikoimaan sanojaan. 

Tutustu edes netissä ihmisiin, tai ala vaikka striimata pelejä tms.

Eli mukavaa perusarkea eletty omassa rauhassa? Hui kuinka kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän kummallisena sitä, että yksinäisyys on nykymaailmassa ennätysyleistä ennätyssuuresta ihmismäärästä huolimatta. Eihän tuossa yhtälössä ole mitään järkeä.

Ongelma taitaa olla siinä, että aikaisemmin yhteiskunnan kirjoittamaton sääntö oli olla hyödyllinen muille. Nykyisen individuaalinen kulttuuri on taas muokannut asian niin, että kirjoittamaton sääntö, että muiden tullee olla hyödyllisiä minulle.

 

Ikävä kyllä tähänkin ketjuun kirjoittaneet yksinäiset vaikuttavat toistavan samaa mantraa. Koetaan musertavaa yksinäisyyttä ja samaan aikaan odotetaan, että jonkun muun tulisi korjata tämä asia. Ja osalle kuka tahansa ihmissuhde ei edes kelpaa, vaan kyseisen henkilön tulisi olla esim. puoliso ja ainoa ihmissuhde muuten yksinäiselle ihmiselle!

Ensimmäinen asia mitä musertavassa yksinäisyydessä tulisi tehdä olisi tehdä itsensä merkitykselliseksi toiselle ihmiselle. Ei toisinpäin, kuten tässä ketjussa moni olettaa. Suomi on täynnä esim. yksinäisiä vanhuksia. Liittykää järjestöön, jotka tarjoavat ystävä -palveluita näille yksinäisille vanhuksille, tms. 

Pahoittelen ehkä karua kieltäni, mutta tämä on elämän raaka tosiasia. Ja vaikken uskovainen olekaan, niin: "antakaa, niin teille annetaan."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän kummallisena sitä, että yksinäisyys on nykymaailmassa ennätysyleistä ennätyssuuresta ihmismäärästä huolimatta. Eihän tuossa yhtälössä ole mitään järkeä.

Ongelma taitaa olla siinä, että aikaisemmin yhteiskunnan kirjoittamaton sääntö oli olla hyödyllinen muille. Nykyisen individuaalinen kulttuuri on taas muokannut asian niin, että kirjoittamaton sääntö, että muiden tullee olla hyödyllisiä minulle.

 

Ikävä kyllä tähänkin ketjuun kirjoittaneet yksinäiset vaikuttavat toistavan samaa mantraa. Koetaan musertavaa yksinäisyyttä ja samaan aikaan odotetaan, että jonkun muun tulisi korjata tämä asia. Ja osalle kuka tahansa ihmissuhde ei edes kelpaa, vaan kyseisen henkilön tulisi olla esim. puoliso ja ainoa ihmissuhde muuten yksinäiselle ihmiselle!

Ensimmäinen asia mit

Aika karusti tosiaan asian ilmaisit. Tosiasia kuitenkin on, että jos haluat saada ihmisiä elämääsi, sun pitää ensin miettiä, mitä annettavaa sulla itselläsi olisi näille uusille ihmisille. Ja sitten, kun on tämän asian itselleen selvittänyt, voi alkaa miettiä, missä voisi kohdata sellaisia ihmisiä, jotka just näitä asioita toiselta ihmiseltä toivoo.

Uskoisin kuitenkin ymmärtäväni yksinäisten tuskan ja jonkinlaisen epätoivonkin. Fakta vaan on, että ei kukaan tule toisen yksinäisyyttä poistamaan, jos sillä yksinäisellä ei ole tällä toiselle niin paljon annettavaa, että se toinen katsoisi ystävyyssuhteen olevan vastavuoroinen. 

Joissain yksinäisyysketjuissa on kerrottu, että kaipaisi ihmistä, jolle saisi purkaa yksinäisyyteensä liittyviä tunteita. Hetkinen!!!! Jos haluat saada ystäviä, niin älä nyt hitto vie mene käyttämään heitä heti jo tutustumisen alussa likasankoinasi. Ja sitten, jos se tutustuminen johtaa edes kaveruuteen, niin sen jälkeenhän et ole enää yksinäinen. Jos edelleen purat sille kaverilliseni, miten kamalaa on olla yksinäinen, niin samalla teet sille kaverillesi selväksi, että hän ei merkitse sulle yhtikäs mitään vaan haluaisit elämääsi jotain muuta kuin hänet. Itsesäälillä ei ihan oikeasti saa läheisiä ihmissuhteita. 

ite on täysin uupunut siihen et oon aina se oma alotteinen ja sosiaalinen. Näyttää vas siltä että kaikki taitaa olla uupuneita ja masentuneita kun ei jakseta edes viesteihin vastata. Ihan syvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen pakon edessä tuohon sopeutunut, ja nyt viisikymppisenä nautin yksinolostani niin paljon, että en edes haluaisi ketään ihmisiä elämääni. Avain muutokseen oli hyväksyä yksinolo pysyväksi tilaksi, ja karsia pois mielestä negatiiviset ajatukset siihen liittyen. Eli aina kun huomasin sitä melankolista yksinäisyysvalitusta, tyyliin "taas yksinäinen joulu, olen kaiken normaalin elämän ulkopuolella, eikä kukaan edes surisi vaikka kuolisin pois" tai "taas kaikki täällä on perheen, puolison tai kaverien kanssa, vain minä hylkiö yksin", tietoisesti väitin tällaisia ajatuksia vastaan. Että mikäpä vika joulussa itsekseen, kun on lämmin ja ruokaa ja vapaapäiviä töistä - asiani on paljon paremmin, kuin suuren osan ihmiskunnasta. Tai että miksi ihanteen pitäisi olla että on ympärillä ihmisiä, kyllä yksinäinen seikkailija on ihan yhtä hyvä.

Olen totaaliyksinäinen. En ka

Tää on JUST mitä mäkin ajattelen.

Ikään kuin elämäni jää suurelta osin elämättä, siitä puuttuu ISO pala, kun sen joutuu pakosta viettämään ihan keskenään. Ja meillä on vain yksi tilaisuus elää tämä elämä: lapsuus, nuoruus, aikuisuus, keski-ikä, vanhuus. Jos olet aina yksin, elämästä jää kummallinen kuva. Tunnet itsesi petetyksi.