Mä en voi enää elää tän merkityksettömyyden ja yksinäisyyden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene mukaan johonkin vapaaehtoistoimintaan. Vaikkei sydänystäviä tulisikaan niin ainakin sosiaalisia kohtaamisia. 

Ei se auta ja saattaa jopa alkaa itkettää sit kun tuun kotiin, kun kuulee miten muut on yhdessä tehnyt ruokia, naapurin kaa suunnitellu sitä sun tätä, kaikki maailman kissanristiäisiä. Pahentaa oloa mennä.

Tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua. Oon varmaan maailman ainut joka kärsii tästä. Se tekee entistä yksinäisemmäksi.

Mä en edes löydä muita kenen kanssa aktiivisesti puhua tästä ja avautua.

Minä ymmärrän, se tyhjyys kun tulee kotiin yksin jostain, missä on ollut ihmisten seurassa millä on peheitä, lapsia, elämänkumppaneita, meillä ei ole ketään kenestä edes puhua.

Hanki koira, niin on ainakin yksi iloisena vastassa kotona. Tai samantien kaksi. 

Kaffebulla kirjoitti:

Mitkä syyt ovat mielestäsi johtaneet siihen, että olet nyt tuossa tilanteessa?

Se kun oon ollut niinkin vähäteltävässä työssä kuin henkilökohtainen avustaja. Sit kaikenmaailman th:t hyppii silmille. Luulevat olevansa parempia ihmisiä.

Kyl hk-assarit tekee huomattavasti laaja-alaisempaa duunii kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene mukaan johonkin vapaaehtoistoimintaan. Vaikkei sydänystäviä tulisikaan niin ainakin sosiaalisia kohtaamisia. 

Ei se auta ja saattaa jopa alkaa itkettää sit kun tuun kotiin, kun kuulee miten muut on yhdessä tehnyt ruokia, naapurin kaa suunnitellu sitä sun tätä, kaikki maailman kissanristiäisiä. Pahentaa oloa mennä.

Tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua. Oon varmaan maailman ainut joka kärsii tästä. Se tekee entistä yksinäisemmäksi.

Mä en edes löydä muita kenen kanssa aktiivisesti puhua tästä ja avautua.

Minä ymmärrän, se tyhjyys kun tulee kotiin yksin jostain, missä on ollut ihmisten seurassa millä on peheitä, lapsia, elämänkumppaneita, meillä ei ole ketään kenestä edes puhua.

Hanki koira, niin on

Tää on hyvä vinkki. Koiraharrastuksen piirissä saa kontakteja muihin.

Mä en oo mikään yksinolemisen ystävä, oikeestaan mä pelkään olla yksin. Ennen ku me erottiin, mulle riitti sekin, et mun vaimo vaan oli siinä mun vieressä, vaikka me ei puhuttu mitään.

Mut yli kymmenen vuotta sitten, kun mun vaimo lähti pojan kanssa pois, mä en vaan pystyny tottumaan siihen.

Mä kävin kyllä ennen töissä, mut työkaverit ei oikeen ollu kavereita. Jo pelkkä small talk lounaalla tuntu mulle raskaalta.

Työn ja avioliiton ulkopuolella mulla ei oikeestaan ollu ketään, kenen kanssa oisin puhunu edes muutaman sanan. En mä tosin muutenkaan oo mikään ulkona kävijä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse olen pakon edessä tuohon sopeutunut, ja nyt viisikymppisenä nautin yksinolostani niin paljon, että en edes haluaisi ketään ihmisiä elämääni. Avain muutokseen oli hyväksyä yksinolo pysyväksi tilaksi, ja karsia pois mielestä negatiiviset ajatukset siihen liittyen. Eli aina kun huomasin sitä melankolista yksinäisyysvalitusta, tyyliin "taas yksinäinen joulu, olen kaiken normaalin elämän ulkopuolella, eikä kukaan edes surisi vaikka kuolisin pois" tai "taas kaikki täällä on perheen, puolison tai kaverien kanssa, vain minä hylkiö yksin", tietoisesti väitin tällaisia ajatuksia vastaan. Että mikäpä vika joulussa itsekseen, kun on lämmin ja ruokaa ja vapaapäiviä töistä - asiani on paljon paremmin, kuin suuren osan ihmiskunnasta. Tai että miksi ihanteen pitäisi olla että on ympärillä ihmisiä, kyllä yksinäinen seikkailija on ihan yhtä hyvä.

Suurella osalla ihmiskuntaa on läheisiä, vaikka olisivat köyhempiäkin kehitysmaassa ym. Ei ne vaihtaisi jotain vapaapäivää täydelliseen yksinäisyyteen. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi esimerkiksi kävelykaveriin ei tule sidettä? Itse kärsin nuorempana yksinäisyydestä ja n. 25-vuotiaana tajusin, että tunteeni johtuvat omasta toiminnastani: en uskaltanut häpeän takia päästää ketään henkisesti lähelle, en avautunut koskaan mistään enkä näyttänyt tunteitani. Jäin hylätyksi tulemisen pelossa myös roikkumaan ihmissuhteeseen kuin ihmissuhteeseen, viis siitä viihdyinkö edes toisen seurassa vai en.

Nyt neljän vuoden henkisen työskentelyn jälkeen elämäni on täynnä tyydyttäviä ihmissuhteita enkä koe enää olevani yksinäinen. Olen tutustunut ihmisiin esimerkiksi instagramin kautta ja mennyt erilaisiin tapahtumiin tutustuakseni uusiin ihmisiin. 

Ihana kirjoitus! Kaikkea hyvää sinulle

Me suomalaiset olemme työskennelleet kymmeniä vuosia niin paljon, että lähes jokaisella on mahdollisuus asua yksin.

Voin aikalaisten kertomina tiedottaa, että ei se anopin orjana isossa maalaistalossa asuminenkaan ollut mitenkään herkusllista elämää. Niinhän monissa maissa asutaan edelleen samassa teltassa koko suku, usein jopa tyttölasten turvallisuuden takia.

Tämä meidän yksinäisyys voi vielä koko ajan pahentua, kun ei enää tarvitse käydä kaupassakaan, jossa sentään joku tervehtii.

Itse en ole yksinäinen, mutta esim. kaupassa tai jossain muuallakin (viimeksi hautausmaan portilla juttelin jonkun miehen kanssa pitkään ihan tavallisista asioista kuten säästä ym) saatan alkaa jutella jonkun tunemattoman ihmisen kanssa, ja kukaan ei ole sanonut, että mene akka muualle, vaan ovat ihan kuin ilahtuneita. Ajattelen, että kaupan kassan lisäksi saatan hyvinkin olla jonkun yksinäisen päivän ainoa kontakti.

#velanelämää