TABU: Kun ei koskaan tulekaan kiintymystä lapseen, vaan lapsi tuntuu vain suurelta rasitteelta eikä muulta

Vierailija kirjoitti:

Neuvolapsykologilta tms. voisit saada apua.

Ja epämääräisen sekavan "huoli"-ilmoituksen,joka johtaa erityisesti äidin kyttäämiseen ja lapsen huostaanottoon. Sekö on parempi? Mies ottaa vaan vastuunsa ja tekee päätöksen,jota joko katuu tai sitten ei, mutta jos ei hakkaa naista,kaltoinkohtele häntä tai lapsta, ei ole mitään tarvetta mennä täysin epäammattimaisten sosiaalitanttojen kanssa puhumaan-nistä on huostaanotot tehty.Tsiisus näitä teidän "neuvoja",miten törkeää. Aloittaja tarvitsee yksilöterapiaa ja salassapidettäviä keskusteluja, ei mitään neuvoloiden juoruakkoja tilanteeseensa, äidistä ja lapsesta puhumattakaan!

Kannattaa miettiä asiaa siltä kannalta että joskus olet vanha tai ainakin eläkeikäinen. Sun luona ei käy kukaan, ehkä naisystäväsi on kuollut tai olette eronneet. Mietit silloin, että olisiko kannattanut vähän kantaa vastuuta ja antaa aikaa lapsellesi. Kyllä se lapsi kohta ymmärtää olleensa ei-toivottu ja aikuisena sitten välttelee sua.

Joo ja hae apua, oikeasti.

Älä ajattele, että pitäisi olla erityisen kiintynyt, lapsesta pitää pitää huolta ja olla isä ja aikuinen. 

Lapseen kiintyy kun viettää tämän kansaa aikaa. Ja on ihan paska puhetta ettei pari vuotiaan kansaa voi tehdä mitään, voi tehdä ihan mitä vaan, no baariin ei tietysti voi lähteä eikä tupakallle. 

Vaadi isyysyesti. Todennäköisesti se ei ole sinun ja jotenkin vaistoat sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n nostama aihe on tärkeä ja koskettaa monia isiä. Jos tulee isäksi ilman, että on siitä on yhdessä puolison kanssa haaveiltu ja tehty käytännön sopimuksia, niin onhan tuo valtava muutos aikuisen elämässä. Rankka vauva-aika voi aiheuttaa loppuunpalamisen ja masennuksen myös isälle. Loppuunpalaneena ja masentuneena ei kukaan kiinny mihinkään, ei edes omaan lapseen.

 

Totta, ja haluaisin lisätä, että koskettaa myös monia naisia. Ehkä se on vielä enemmän tabu, kun oletetaan että äidinrakkaus on automaatio.

Ei se ole. 

Ei olekaan, ja moni meistä on tiennyt sen pienestä lapsesta lähtien. En ole enää tekemisissä äitini kanssa, mutta hän ei ymmärrä, tunnusta eikä muista miten on hylkinyt omaa lastaan ja halunnut päästä tästä eroon. Niin kuin olisin pyytänyt saada s

Naisen tulisi jaksaa olla välittävä,hellä,auttava,huomaavainen,rakastava,epäitsekäs,uhrautuva,kaiken niskaansa ladattavan paskan kestävä mutta nainen on vain ihminen eikä mikään jeesusmariapyhimys. Nainen ennen lasta ja nainen,josta on tullut äiti,tarvitsee rakkautta,hyväksyntää,kannustusta,tukea ja välittämistä,jotta hän voisi olla rakastava ihminen kenelle tahansa-aivan kuten mieskin.

Rakkaus ja turvallisuudentunteet ovat elintärkeitä ihmisen selviytymiselle ja hyvinvoinnille. Naisia/äitejä on silti täysin turhaa syyllistää siitä,että he itse eivät saaneet sitä rakkautta,mitä muita ihmisiä tai lapsiaan rakastaakseen olisivat tarvinneet. Kylmillä ja psyykkisesti sairastuneilla äideillä ei vain ole mistä ammentaa-he ovat kiistatta elämässään itse jääneet aivan liian paljosta paitsi ja kokeneet ties mitä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ennen lapsen syntymää. Ninen on pohjimmiltaan se empaattinen ja tunneherkkä sukupuoli,joka on tarkoitettu hoivaamaan jälkikasvua-jos hän ei siihen kykene,perimmäisiä syitä voi yleensä etsiä ihan muualta,kuin naisesta itsestään.

Et ole enää tekemisissä äitisi kanssa,mutta toivottavasti olet ottanut selvää ja ymmärrät,miksi äitisi ei kyennyt vastaamaan tarpeisiisi/olemaan äitisi. Jos et voi tuota tietoa saada, yritä ymmärtää edes se, että vaikka sinä olit osa äitiäsi ja äitisi on osa sinua, sinun on aikuisena mahdollista hoitaa ainakin omat haavasi. Sinun ei tarvitse rakastaa häntä,mutta ihminen voi kyetä ymmärtämään jopa murhaajaa hänen traumaattisen taustansa vuoksi-miksi ei siis omaa äitiään tai isäänsä voisi ymmärtää hiukan,edes teoreettisella tasolla? T.vaikean lapsuuden ja elämänhistorian omaava

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni kiintyy lapseen vasta, kun lapsi ensin osoittaa kiintymystä. Kun huomaa olevansa lapselle tärkeä.

Toiset kiintyvät, kun lapsen kanssa voi alkaa tekemään jotain. Tuon ikäisen kanssa eu vielä tehdä, mutta 5-vuotiaan kanssa kyllä. Sen ikäinen lähtee mielellään tekemään asioita.

Älä vielä luovuta. Ja ei tarvitse luovuttaa ikinä. Moni isä tuntee vähän ulkopuolisuuttaa, ja kun sen hyväksyy, niin elämä helpottuu.

Lapsen tehtävä ei ole osoittaa kintymystä tai rakentaa suhdetta vanhempaansa. Lapsen tehtävä on olla lapsi. Vanhempi hoitaa kaiken muun ja niin lapsi kasvaa ja kehittyy. Näyttää kyllä kiintymystä ja oppii vastavuoroisuuteen. Mutta lapselta ei voi tälläisia vaatia. 

Kaiken ikääisten lasten kanssa voi tehdä monenlaista. Jo ihan pieni vauva viihtyy vanhemman ja perheen kanssa ja seurailee arkisia puuhia. Vähän isommat sitten o

Ymmärsin mitä tarkoitat, ettei ole lapsen tehtävä rakentaa suhdetta vanhempaansa.

Mutta tarkennan hieman, sillä lapsi kyllä pyrkii rakentamaan suhdetta kaikin keinoin. Lapsen biologinen, jopa synnynnäinen tehtävä on pyrkiä yhteyteen vanhempansa kanssa, sillä  yksin ei selviä hengissä; lapsen on selvitäkseen pakko pyrkiä yhteyteen vanhempansa kanssa. 

Vauva tekee niin jo heti synnyttyään. Heti synnyttään vauva pyrkii yhteyteen äitinsä kanssa. Kaikin keinoin mitä vauvalla on käytössä (niitähän ei ole paljoa) ojentelee, ääntelee/itkee, pyrkii kohti. Nykyään vauvathan nostetaan rinnalle, kuulee sydämen ja puheen, tuntee lämmön. Ja siinä rauhoittuvat. 

Jos vauvan /lapsen pyrkimyksiin vastataan oikealla tavalla, lapsi vahvistuu. Jos ei vastata, lapsi näivettyy. Ihmislapsi hakee sitä yhteyttä ja hakee vanhempansa huomiota eikä kykene ajattelemaan vanhemmastaan pahaa. Lapsen on hirveän vaikea kääntyä vanhempaansa vastaan, esim kertoa vanhemman pahoistakaan teoista, sillä se vanhempi on lapsen eloonjäämisen edellytys. Monet ei aikuisenakaan pysty kääntymään vanhempaansa vastaan, vaan selittävät vanhemman pahat teot "oikeutettuina" tai "ansaitsin sen". Lapsi syyttää ennemmin itseään kuin vanhempaansa. 

Lapselle ei tosiaan voi "antaa tehtäväksi" luoda suhdetta -  hän kun tekee sitä kaikin keinoin aivan luonnostaan. Vanhemman tehtävä on vastata näihin lapsen pyrkimyksiin. Vanhemmalle voidaan "antaa tehtävä". Hänen täytyy tietoisesti osata vastata näihin lapsen pyrkimyksiin. 

Vierailija kirjoitti:

 

Älä ajattele, että pitäisi olla erityisen kiintynyt, lapsesta pitää pitää huolta ja olla isä ja aikuinen. 

Lapseen kiintyy kun viettää tämän kansaa aikaa. Ja on ihan paska puhetta ettei pari vuotiaan kansaa voi tehdä mitään, voi tehdä ihan mitä vaan, no baariin ei tietysti voi lähteä eikä tupakallle. 

 

No ei voi tehdä mitä vaan. Taapero on taapero, eri asia kuin vaikka kouluikäinen, tai teini. Ei taaperon kanssa voi "tehdä mitä vaan" eihän sen kanssa voi puhuakaan mitä vaan. Jossain keskustelussa joku meinasi repiä pelihousunsa, kun sanoin ettei kaksivuotiaan kanssa voi puhua kuten aikuisen kanssa. Hänen mielestään voi. Minun mielestäni ei. Puheenaiheet on varmaan aika erit, aikuisen sukulaisen kanssa puhutaan Putinista ja vaikka resepteistä. Kaksivuotiaan sukulaisen kanssa puhutaan vaikkapa ötököistä tai muovailuvahasta. 

Taaperon kanssa voi tehdä monenlaisia asioita, mutta ei sentään "mitä vaan." Taapero voi pelätä asioita jotka on jo kouluikäiselle normaaleita. (vaikka teatteriesitys) Tai taapero voi pimahtaa kesken kaiken syystä x, kun taas kouluikäinen jo kestää erilaisia tilanteita ja pettymyksiäkin. Taaperolla ei ole jaksamista ihan mihin tahansa tekemiseen.