Jos masennuksen syy on elämäntilanne, niin mitä apua siihen voi saada kun elämäntilanne nyt vain ei muutu?

Varsinkin se että lapsi estää nukkumisen kannattaa mainita, sillä pääsee kyllä tuen piiriin!

Oikeanlainen mielialalääkitys auttaa kestämään paremmin tilannetta, jota ei voi muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Oikeanlainen mielialalääkitys auttaa kestämään paremmin tilannetta, jota ei voi muuttaa.

Ap,n tilannetta voi muuttaa ja täytyy muuttaa. Tämähän ei voi jatkua.

Minäkin ap:n kertoman perusteella veikkaan, että miehensä voi olla myös kirjolla ja siksi tuollainen paineistettu tilanne voi olla normaaliakin vaikeampaa kestää ja siksi sulkeutuu ja vaan blokkaa asioita. Miehelle pitääkin sanoa suoraan rautalankaa käyttäen, että nyt on paha tilanne, josta ap ei selviä yksin ja nyt miehen pitää auttaa perhettään selviämään. 

T. adhd&autisti-nainen

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ap:n kertoman perusteella veikkaan, että miehensä voi olla myös kirjolla ja siksi tuollainen paineistettu tilanne voi olla normaaliakin vaikeampaa kestää ja siksi sulkeutuu ja vaan blokkaa asioita. Miehelle pitääkin sanoa suoraan rautalankaa käyttäen, että nyt on paha tilanne, josta ap ei selviä yksin ja nyt miehen pitää auttaa perhettään selviämään. 

T. adhd&autisti-nainen

No miten mies voi muka auttaa jos hänkin on kirjolla eikä siksi pysty auttamaan?

Ap ei maininnut tätä mutta minusta miehen täydellinen osallistumattomuus lapsesta huolehtimiseen ja muutenkin kylmän oloinen käytös kuormittavat eniten. Ap on jätetty yksin selviämään vaikka tilanteessa on nimellisesti kaksi vanhempaa. Eikä juuri kukaan pysy toimintakykyisenä  4 tunnin unilla. Jo pelkästään tuo krooninen univajaus itsessään tutkitusti aiheuttaa masennusta! 

Tuntuu kyllä että ero ei välttämättä olisi se suuri katastrofi tässä tilanteessa vaan voisi laukaista positiivisen kierteen avun saantiin ja jopa taloudelliseen tilanteeseen. Yksinhuoltajalla saattaa olla mahdollisuus tukiin joita perheellisellä ei ole jos toinen puoliso on työelämässä. Vahvasti epäilen ettei mies suostu edes viikonloppuisin hoitamaan omaa lastaan mutta ompahan ainakin pois silmistä maisemaa ja mielialaa pilaamasta.

Olen käynyt saman läpi, ja yhä syvästi masentunut, vaikka en sitä päälle päin näytä. Erosin kylläkin miehestä, joka ei pystynyt ottamaan vastuuta erityislapsen vanhemmuudesta. Taistelin sitten uupumukseen saakka yksin lapsen kanssa ilman mitään tukiverkostoja. En ole palautunut uupumuksesta, ja sairastuin myös fyysisesti niin, että en pääse enää työelämään. Olen siis yksin(äinen), vakavasti sairas, ja köyhä. Eikä toivoa paremmasta ole. 

Jälkiviisaana sanoisin sinulle ap. että käytä kaikki resurssit sellaisen ammatin opiskeluun, joka varmasti työllistää sinut pitkällä tähtäimellä. Älä eroa miehestä, et jaksa yksin lapsen kanssa, etenkään jos opiskelet. Ellei sinulla ole isovanhempia, jotka hoitavat lasta paljon.

Yksinkertaisesti vastuuta mies hoitamaan lasta, ja käytä siitä liikenevä aika opintoihin. Jätä vaikka kotityöt vähemmälle, karsi kaikki turha pois. Ölä leuvo, tee helpooa ruokaa, siivoa vain pakolliset, unohda kaikki kissanristiäiset, älä köytä mihinkään ylimääräiseen rahaa, säästä salaa patjan alle.

Jopa jatkuvat aikaa vievät palaverit sossujen ym. kanssa voi karsia minimiin, niissä vain jaaritellaan. Ne voi hoitaa etäyhteydellä puolessa tunnissa. Opin tämän vasta aivan loppuaikoina omaishoitajana. Pidä puolesi joka asiassa, laita itsesi ja jaksamisesi etusijalle! Sinusta imetään kaikki mehut irti, jos et suojele itseäsi! 

Ihan sama mikä ammatti, kunhan se työllistää. Opiskele ahkerasti, laita fokus 5v päähän, että tiedät olevasi silloin töissä. Jos lapsella on kehitysvamma, laita hänet ajoissa laitokseen, ennen kuin olet itse uupunut työkyvyttömäksi. Usko, kun sanon, että on olemassa myös hyviä "laitoksia", oma jo aikuinen lapseni voi siellä paremmin kuin uupuneen äidin kanssa! 

Vielä kerran, hanki työllistävä ammatti! Muutoin olet samassa tilanteessa kuin minulle kävi, eli tiput työmarkkinoiden ulkopuolelle ja riudut masentuneena ja rahattomana kotona hamaan hautaan saakka. Hyvää puolisoa ei niin vain löydy, ja erityislapsen vanhempana se on lähes mahdotonta, jos et ole tasoa miss maailma ja hyvätuloinen. 

Toivon todella sinulle ratkaisua ja apua tilanteessasi! Tsemppiä! 

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin se että lapsi estää nukkumisen kannattaa mainita, sillä pääsee kyllä tuen piiriin!

Ei päde autistisen lapsen kanssa. Käytännössä vain liikuntarajoitteiset ja hengityshalvauspotilaat saavat yöhoitajan tmv.

Autistiset valvovat, jopa lääkityksestä huolimatta, eikä heille saa yöhoitajaa. Autistisen, kehitysvammaisen äitinä valvoin 16 vuotta 3-4 yötä viikossa, ja loputkin yöt oli koiranunta. Työnteko oli mahdotonta, joten opiskelin, ja kyllä menin lähes aina valvotun yön jälkeen kouluun. Ei ollut vaihtoehtoja.

Hoitajaa en kotiin saanut, ja tiedän tuttavapiiristä, että eivät saa nykyisinkään. Vaikka valvot yön, menet aamulla töihin, tai ilmoitat pomolle että et tule ennen 12 töihin, ja odotat milloin saat potkut.  

Autistinen yön valvonut lapsi menee aamulla taksilla kouluun, jonka jälkeen vanhempi menee nukkumaan pariksi tunniksi, tai nukkumatta töihin/ kouluun. Tiedän tämän elettyäni tätä hlvettiä 16 vuotta, ja seuraan vierestä perheitä jotka elävät nyt näin.  

Eroa, muuta omaan, halvempaan asuntoon. En tajunnut, miten erossa "menettää asuntonsa", oletko naimisissa, onko asunto yhteinen, onko lapsi yhteinen? Vaikka olisi avoliitossakin, voi oikeus nykylain mukaan sovitella omaisuudenjakoa, jos olet huolehtinut yhteisestä lapsesta, varmaan erityislapsesta erityisesti. Sitten eron jälkeen hae sosiaalihuollosta apua lapsiarkeen, tukiperhettä tms.

Minullakin on raskas elämäntilanne, joka ei muuksi muutu. Omia vaikeuksia on myös joskus vaikea verrata, ainahan jossain on joku, jolla menee huonommin tai paremmin. Moni asia vaikuttaa siihen, masentuuko. Ehkä jos kaikki muuttuisi helpoksi niin masennuskin katoaisi, mutta harvoin ihmisen elämässä on sellaista mahdollisuutta testata. Joten kannattaa kokeilla mielialalääkeitä. Minulle lääkäri sanoi, että jos ei tule koskaan ilon tunteita, niin se voi olla masennusta. Ymmärtääkseni mielialalääkkeet kyllä toimivat oli sitten masennuksen syy ympäristössä tai jossakin sisäisessä asiassa. Jotkut ehdottaa taikasieniä, voivat toimia mutta voivat olla vaarallisia jos niitä syö samalla kun on ssri-lääkitys.

Aloittajalle vastaisin, ettei mitään suuria päätöksiä esim. avioeron ottaminen tms. kannata tehdä väsyneenä. En tarkoita sitä, etteikö joskus eron ottaminen ole paras ratkaisu, mutta eihän totaalisen väsynyt ihminen jaksa pohtia tai hoitaa mitään ylimääräisiä asioita tai ottaa asioista selvää kunnolla. Eron edessä on osattava pitää oma puolensa mahdollisen yhteisen omaisuuden suhteen, otettava selvää asumistuesta yms., jaksettava etsiä sopivaa asuntoa jne. 

Toki miehesi käytöksessä on kirjoittamasi perusteella todella paljon parantamisen varaa, mutta voisiko miehesikin kärsiä masennuksesta, mikä puolestaan aiheuttaa aloitekyvyttömyyttä eikä jaksa olla kiinnostunut sinun voinnista? Tosin itse olen sitä mieltä, että monet miehet ovat luonnostaan sellaisia, että odottavat naisen sekä siivoavan että huolehtivan lapsista ja vasta pakon edessä tekevät jotain. 

En tiedä, miten suorituskeskeinen olet eli teetkö kaiken aina mahdollisimman hyvin ja perusteellisesti vaikka hammasta purren. Jos näin on, niin neuvoisin löysäämään kunnolla ainakin siivouksen ja ruoanvalmistuksen suhteen: pölyyn ei kuole, jos ei ole astmaa ja ruoaksi ranskalaisia tai lohkoperunoita uunimakkaran, kalapuikkojen tms. kanssa uuniin jne.

Onks tää sun elämäntilanne muiden palstalaisten murheenkryyni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroa huonosta suhteesta. Pyydä apua esimerkiksi lastensuojelu jos sinulla on ongelmat jaksaa lastesi kanssa. Jos on pienet tulot niin pitää olla pienet menot, pitää vaan karsia menoja niin että pärjää, muutto halvempaan asuntoon, luovu autosta ja lemmikeistä...

Olen karsinut jo yli vuosi sitten kaiken. Luovuin autosta, lemmikkejä ei koskaan ole ollutkaan, asunto on jo nyt alueen vuokratasoon nähden edullinen, en tilaa mitään lehtiä, ei ole mitään netflixejä, en edes meikkaa enää ettei tarvitse ostaa meikkejä, en käy kampaajalla vaan leikkaan itse hiukset, en käy koskaan baarissa enkä edes kotona käytä alkoholia enkä tupakoi, en osta koskaan latteja ja espressoja kahviloista, lapsen kanssa kun kuljetaan niin on omat eväät mukana ettei kulu rahaa ravintoloihin. Jne, lista on pitkä. En kuitenkaan pysty karsimaan välttämättömistä lääkkeistä ja matkakuluista ja muista kuluis

En ehdi lukea koko keskustelua, joten voi olla, että olet jo vastannut näihin. Oletteko hakeneet Kela-taksia ja vammaistukea? Saako lapsi tukea koulussa? Tilanne kuitenkin ilmeisesti kohtuullinen, jos pärjää tavallisella luokalla?

Vierailija kirjoitti: Onks tää sun elämäntilanne muiden palstalaisten murheenkryyni?

Missä empatia? Vaikutat katkeralta ihmiseltä.

Ei tarvitse osallistua ketjuun jos asenne on tuo. On hieno asia että Ap on saanut vähän edes purkaa oloaan tänne, ja saanut neuvoja ja vertaistukea.

Itse tykästyin Golden boy-sarjaan. Toiselta nimeltään Yali capkini. Siitä ei enää Katsomossa voi katsoa ihan ensimmäisiä jaksoja, mutta niitä voi katsoa vaikka Youtubesta ainakin englanninkielisenä. Tosin jotkut  jaksot suorastaan lisäsivät ahdistusta ensi alkuun, kun jaksoissa näkyi kotiväkivaltaa ja ylipäätään koko turkkilainen kulttuuri kielineen ja tapoineen tuntui aika oudolle. Pääosissa olevat "Ferit" ja "Seyran" ovat Turkissa todella suosittuja ja arvostettuja nuoria näyttelijöitä, ja etenkin Feritiä esittävä Mert Ramazan Demir esittää rooliaan niin vakuuttavasti, että on suorastaan vaikea kuvitella, ettei hän ole oikeassa elämässään roolinsa kaltainen lainkaan. Ja mikä parasta, sarjassa on onnellinen loppu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeile, jos pääset Kelan Oras-kuntoutukseen. Tarjoaa hotellimajoituksen viikoksi.

Googlasin tämän. Luki, että on työelämässä oleville. Minä en ole, kun olen pitkäaikaistyötön. Lisäksi noihin ei saa ottaa lasta mukaan ja minulla ei ole muuta paikkaa lapselle. Ap

Kirjoitit että lapsesi käy tavallista koulua. Jos näin on, sanoisin, että kouluikäinen, joka kykenee käymään tavallista koulua, voi olla viikon kotona isänsä kanssa. Jos ei voi, jokin ei tässä täsmää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun terapeutti sanoo, että terapia ei poista kärsimystä, mutta sen tavoitteena on oppia elämään sen kanssa.

Tavallaan tajuan tämän idean, mutta en tajua miten se tehdään. Jos kärsimystä aiheuttaa pitkittynyt työttömyys, siitä johtuva vaikea rahapula ja päivittäinen huoli siitä miten saa ruokittua lapsensa ja se, että erityislapsi valvoo yöt ja siksi itsekään ei saa öisin (eikä päivisin) nukkua, niin miten tällaisten asioiden kanssa oppii elämään? Tarvitsen unta, en uutta suhtautumista siihen, että ei ole mahdollisuutta nukkua kuin 3-4 tuntia vuorokaudessa. Ap

Joo, jos ei saa nukuttua niin eipä mikään muukaan onnistu. Hanki lapselle melatoniinia, kysy lääkäriltä annostus. On tosi haitallista lapsellekin tuo jatkuva valvominen. Tai itse asiassa vielä haitallisempaa kuin sinulle. 

Mitä lapsi tekee yöllä kun valvoo..? 

Kirkon diakoniatyöntekijältä kannattaa kysyä taloudellista tukea ja Mannerheimin lastensuojeluliitolla voisi olla tarjolla jotain lapsen hoitoon liittyvää apua. 

Jos olet työtön ja lapsi on päivät koulussa niin miksi et nuku enemmän päivällä? 🤔

Miksi sinä valvot yöllä jos lapsi valvoo? Pitääkö meteliä..? Jos lapsi pystyy käymään normaalia koulua niin pärjää varmaan omassa huoneessaankin yksin yöt..? 

Minä olen kahden autistisen nuoren äiti. Erosin kun lapset olivat pieniä, miehellä mielenterveysongelmia ja itselläni autismin piirteitä ja adhd. Jouduin ulosottoon ja totaaliyksinhuoltajaksi, sairastuin vaikeaan reumaan, lihoin lääkkeistä (kortisoni) kymmeniä kiloja ja kävin läpi myös masennuksen. Vaikka en aina ollut edes työkykyinen, sinnittelin töissä ja maksoin ulosottovelat pois. Yksi lapsista kieltäytyi kouluun menemisestä, linnottautui huoneeseensa, toinen ylisuoritti, kuljin kuin sumussa yrittäen hakea apua lapselle. Häntä ei suostuttu huostaamaan, (koska äiti käy töissä ja on suht tervepäinen). Vaikka koulu teki jatkuvasti poissaoloista lasuja. Psykiatri eräässä palaverissa sanoi suoraan, että käytännössä lapsen olisi pakko lähteä potkimaan mummoja tai minun alkaa vetää huumeita ja potkaista yläkouluikäinen kotoa, jotta huostattaisiin. Emme saaneet tukiperhettä, emme käytännössä mitään muuta kuin rahaa, rahaa ja rahaa. Mitä hittoa lapsi sillä rahalla siinä kohtaa teki?! Toki palkkasin yksityisen nepsyvalmentajan niillä rahoilla, mutta ei siihen saanut moisia summia menemään. Lapsi kieltäytyi myös kategorisesti nepsykoutsin tapaamisista. Elimme aivan järkyttävässä väliinputoajien  todellisuudessa. Ei kehitysvammadiagnoosia, ei vammaispalvelua. Taistelin oikeudessa vammaispalvelun päätöstä vastaan ja voitimme. Piiiiitkin hampain vammaispalvelu kuitenkin alkoi käydä harvakseltaan jonkun hankkeen turvin.

Nuori suoritti peruskoulun päättötodistuksen lopulta kolme vuotta muita jäljessä. Ja hän on erityislahjakas. Mutta kun toiminnanohjaus ei riittänyt, se ei riittänyt.

Nyt, nuori on jo nuori aikuinen ja hän on kuin toinen ihminen. Haasteita on, mutta murrosikä oli meillä se pahin. Olen nuorestani erityisen ylpeä, hän on erittäin avarakatseinen, fiksu nuori aikuinen jolla on sydän paikallaan. Kasvuvuodet olivat vain hänelle vaikeat.

Suomessa totta tosiaan voi, ja usein jääkin, ilman apua. Vaikka sitä hakee aktiivisesti. 

Ap lle sanon että itse en olisi millään jaksanut elää miehen kanssa, joka eristäytyi muusta perheestä, eikä tarjonnut henkistä tukea. Vaikka jäin yksin, oli minulla sinkkuna yksi huoli vähemmän kun erosimme. Nyt elämä on hyvää, jälkikäteen katsottuna en tiedä miten ikinä selvisimme, mutta tässä ollaan. Toivon sydämestäni voimia koko perheellenne.