Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain.  Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää. 

Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia,  hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja,  ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä  ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille lapsillekin parhaansa, sen minkä niillä  eväi

Tässä on myös ero siinä, saako läheisiltä tukea vaikka silloin kun läheinen kuolee eli saa sen käsiteltyä vai jääkö asian kanssa yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

Toisilla on vaan resilienssiä enemmän kuin toisilla. Toivoisin että olisi mahdollista saada tukea traumojen käsittelyyn silloin kun se on tarpeen niin tulisi ehkä enemmän niitä valoisia, tekeviä ja tervepäisiä ihmisiä.

Ehkä tulevaisuudessa näitäkin asioita osataan hoitaa tehokkaasti ja ajallaan. Toivotaan niin. Mutta resilienssi on riittämätön kuvaamaan sitä, että eri aikoina erilaiset asiat ovat erilailla merkittäviä. Avio

Tarkoitat että vuonna 1908  ympäristö  oli terapeuttinen ja osasi heti terapioida lapsen, jolta vauvana  äiti oli kuollut,  isovanhemmat lapsen ollessa 6-vuotias ja hänet sijoitettiin vieraitten ihmisten taloon puolipiiaksi.   Isä tuntematon.

Oisko liika keittiöpsykologia pilannut sitten ihmiset kun elämä pelkkää traumaa ja mt-saikkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

No meidän suvussa vastaava tarina on osaltaan johtanut ylisukupolven traumoihin, väkivaltaan, itsemurhiin jne. Osalla saattaa olla enemmän resienssiä, mutta myös muita ns. suojaavia tekijöitä, joiden avulla kasvaa terveeksi aikuiseksi. Sekin on eräänlaista onnekkuutta, eikä kaikkien tarinat ole samanlaisia. 

 

 

 

Rumasti sanoen, " pään heikkous " on sukuvika. Ihan tavallista kun vaikka äiti ollut tasapainoton, tyttärellä neljänkympin päällä alkaa myös työkyvyttömyys kun alkaa sekoileminen, kenellö mitenkin. Vaikka huuhaasta avun hakeminen ja itse siihen ryhtyminen.

Eihän sille kai mitään voi vaikka järki-ihmisenä en ymmärrä miksei ihminen voi hallita itseään.

Jotkut kestää elämän vaikeudet, joku ei.

Millaisia elämän vaikeuksia olet miehenä käynyt läpi ja kestänyt? Kiinnostaa tietää ja oppia sinulta. Sinulla on siis lisäksi erinomainen resilienssi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain.  Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää. 

Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia,  hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja,  ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä  ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille l

Kuoleman käsittely?  Kun olin lapsi, minulta kuoli veli,  aikuisena vanhemat, 4 sisarust a puolisoineen,  lasten läheinen serkku ,  puoliso.

Miten ihmeessä niitä pitäisi "käsitellä"  kuin suremalla ja ajan kuluessa suru muuttuu muistoiksi.

Olen 80 v nainen.  Jonkun verran johtopäätöksiä elämässäni pystynyt muodostamaan.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

Toisilla on vaan resilienssiä enemmän kuin toisilla. Toivoisin että olisi mahdollista saada tukea traumojen käsittelyyn silloin kun se on tarpeen niin tulisi ehkä enemmän niitä valoisia, tekeviä ja tervepäisiä ihmisiä.

Ehkä tulevaisuudessa näitäkin asioita osataan hoitaa tehokkaasti ja ajallaan. Toivotaan niin. Mutta resilienssi on riittämätön kuvaamaan sitä, että eri aikoin

 

Jännä kun kuolleisuus ja vaikkapa lastenmur hat ovat tuohon ihailemasi aikaan olleet paljon yleisempiä. Ja ihmiset ovat eläneet lyhyemmän elämän, useamman elämä on päättynyt väkivaltaan, päihteisiin tai siihen, että päättää itse päivänsä. Alkoholin kokonaiskulutus on ollut hyvässä laskussa, silloin 1900 luvun alussa sai olla vielä ihan rehellisesti kännissä aamusta iltaan ja laillisesti hakata vaimon ja lapset ja heittää lumihankeen. Koska itsellekin oli tehty niin. Mutta on se hyvä ettei silloin vellottu. Joka kymmenettä lasta yhä tänäkin päivänä käytetään seksuaalisesti hyväksi, mutta tärkeää on, ettei silloin aikoinaan vellottu. Omat isovanhempani olivat näitä onneksi ei vellota tyyppejä, toinen yritti perhesurmaa, toinen kuoli omien tekojensa seurauksena alle 50-vuotiaana. Oma vanhempani ei hänkään ole vellonut, mutta alkoholisoitui lapsesta lähtien, hakkasi lapsiaan ja vaimoaan, petti kaikkien naapureiden kanssa ja käytti lapsiaan hyväksi. Näinä päivinä kusee ja paskoo alleensa aina ryyppypäivien päätteeksi. Mutta onneksi ei vello.

Kuolema kuuluu elämään. 

Mutta jos läheinen kuolee ennenaikaisesti, se voi traumatisoida. Jos on kokenut paljon kuolemaa, siitä voi traumatisoitua. Jos kuolema on äkillinen tai epätavallinen, tai kuollut erityisen läheinen, voi aiheutua trauma. 

Oman kokemukseni mukaan trauma muodostuu ihmisille, joilla on paljon vastoinkäymisiä tai yksi iso vastoinkäyminen. Muuthan eivät voi tietää, mitä toinen ihminen käy läpi.

Itse olen käynyt läpi asian X, joka on lähipiirin ja tuttavien tiedossa, ja jos heiltä kysyttäisiin, mikä on ollut minulle vaikeaa ja aiheuttanut traumaa, he vastaisivat tämän X:n.

Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. Ennen tuota kävin läpi traumat Z ja Y, joista harva tietää. Sitten tapahtui X, josta olisin vielä selvinnyt.

Mutta kohdalleni osui vielä lisäksi H, P ja M. Nämä katkaisivat kamelin selän. Ulkopuolinen näkee vain tuon X:n ja ihmettelee, että kylläpä vellon menneessä.

Mua kiusattiin koulussa ja kotona kumpikin vanhempi oli väkivaltainen. Mulla ei lapsena ollut yhtään turvallista vanhempaa ihmistä, mutta olin itse sellainen nuoremmille sisaruksille. Minä traumatisoiduin pahasti, mutta sisarukset selvisivät paremmin. Omakin tilanne olisi ollut varmaan eri, jos en olisi jäänyt niin yksin. Tämä vain esimerkkinä siitä, miten läheisten tuki saattaa vaikuttaa siihen miten asioista selviää. Mutta en mitenkään häpeä sitä että olin "heikko" ja traumatisoiduin