Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain.  Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää. 

Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia,  hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja,  ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä  ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille lapsillekin parhaansa, sen minkä niillä  eväi

Tässä on myös ero siinä, saako läheisiltä tukea vaikka silloin kun läheinen kuolee eli saa sen käsiteltyä vai jääkö asian kanssa yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

Toisilla on vaan resilienssiä enemmän kuin toisilla. Toivoisin että olisi mahdollista saada tukea traumojen käsittelyyn silloin kun se on tarpeen niin tulisi ehkä enemmän niitä valoisia, tekeviä ja tervepäisiä ihmisiä.

Ehkä tulevaisuudessa näitäkin asioita osataan hoitaa tehokkaasti ja ajallaan. Toivotaan niin. Mutta resilienssi on riittämätön kuvaamaan sitä, että eri aikoina erilaiset asiat ovat erilailla merkittäviä. Avio

Tarkoitat että vuonna 1908  ympäristö  oli terapeuttinen ja osasi heti terapioida lapsen, jolta vauvana  äiti oli kuollut,  isovanhemmat lapsen ollessa 6-vuotias ja hänet sijoitettiin vieraitten ihmisten taloon puolipiiaksi.   Isä tuntematon.

Oisko liika keittiöpsykologia pilannut sitten ihmiset kun elämä pelkkää traumaa ja mt-saikkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

No meidän suvussa vastaava tarina on osaltaan johtanut ylisukupolven traumoihin, väkivaltaan, itsemurhiin jne. Osalla saattaa olla enemmän resienssiä, mutta myös muita ns. suojaavia tekijöitä, joiden avulla kasvaa terveeksi aikuiseksi. Sekin on eräänlaista onnekkuutta, eikä kaikkien tarinat ole samanlaisia. 

 

 

 

Rumasti sanoen, " pään heikkous " on sukuvika. Ihan tavallista kun vaikka äiti ollut tasapainoton, tyttärellä neljänkympin päällä alkaa myös työkyvyttömyys kun alkaa sekoileminen, kenellö mitenkin. Vaikka huuhaasta avun hakeminen ja itse siihen ryhtyminen.

Eihän sille kai mitään voi vaikka järki-ihmisenä en ymmärrä miksei ihminen voi hallita itseään.

Jotkut kestää elämän vaikeudet, joku ei.

Millaisia elämän vaikeuksia olet miehenä käynyt läpi ja kestänyt? Kiinnostaa tietää ja oppia sinulta. Sinulla on siis lisäksi erinomainen resilienssi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain.  Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää. 

Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia,  hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja,  ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä  ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille l

Kuoleman käsittely?  Kun olin lapsi, minulta kuoli veli,  aikuisena vanhemat, 4 sisarust a puolisoineen,  lasten läheinen serkku ,  puoliso.

Miten ihmeessä niitä pitäisi "käsitellä"  kuin suremalla ja ajan kuluessa suru muuttuu muistoiksi.

Olen 80 v nainen.  Jonkun verran johtopäätöksiä elämässäni pystynyt muodostamaan.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

Toisilla on vaan resilienssiä enemmän kuin toisilla. Toivoisin että olisi mahdollista saada tukea traumojen käsittelyyn silloin kun se on tarpeen niin tulisi ehkä enemmän niitä valoisia, tekeviä ja tervepäisiä ihmisiä.

Ehkä tulevaisuudessa näitäkin asioita osataan hoitaa tehokkaasti ja ajallaan. Toivotaan niin. Mutta resilienssi on riittämätön kuvaamaan sitä, että eri aikoin

 

Jännä kun kuolleisuus ja vaikkapa lastenmur hat ovat tuohon ihailemasi aikaan olleet paljon yleisempiä. Ja ihmiset ovat eläneet lyhyemmän elämän, useamman elämä on päättynyt väkivaltaan, päihteisiin tai siihen, että päättää itse päivänsä. Alkoholin kokonaiskulutus on ollut hyvässä laskussa, silloin 1900 luvun alussa sai olla vielä ihan rehellisesti kännissä aamusta iltaan ja laillisesti hakata vaimon ja lapset ja heittää lumihankeen. Koska itsellekin oli tehty niin. Mutta on se hyvä ettei silloin vellottu. Joka kymmenettä lasta yhä tänäkin päivänä käytetään seksuaalisesti hyväksi, mutta tärkeää on, ettei silloin aikoinaan vellottu. Omat isovanhempani olivat näitä onneksi ei vellota tyyppejä, toinen yritti perhesurmaa, toinen kuoli omien tekojensa seurauksena alle 50-vuotiaana. Oma vanhempani ei hänkään ole vellonut, mutta alkoholisoitui lapsesta lähtien, hakkasi lapsiaan ja vaimoaan, petti kaikkien naapureiden kanssa ja käytti lapsiaan hyväksi. Näinä päivinä kusee ja paskoo alleensa aina ryyppypäivien päätteeksi. Mutta onneksi ei vello.

Kuolema kuuluu elämään. 

Mutta jos läheinen kuolee ennenaikaisesti, se voi traumatisoida. Jos on kokenut paljon kuolemaa, siitä voi traumatisoitua. Jos kuolema on äkillinen tai epätavallinen, tai kuollut erityisen läheinen, voi aiheutua trauma. 

Oman kokemukseni mukaan trauma muodostuu ihmisille, joilla on paljon vastoinkäymisiä tai yksi iso vastoinkäyminen. Muuthan eivät voi tietää, mitä toinen ihminen käy läpi.

Itse olen käynyt läpi asian X, joka on lähipiirin ja tuttavien tiedossa, ja jos heiltä kysyttäisiin, mikä on ollut minulle vaikeaa ja aiheuttanut traumaa, he vastaisivat tämän X:n.

Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. Ennen tuota kävin läpi traumat Z ja Y, joista harva tietää. Sitten tapahtui X, josta olisin vielä selvinnyt.

Mutta kohdalleni osui vielä lisäksi H, P ja M. Nämä katkaisivat kamelin selän. Ulkopuolinen näkee vain tuon X:n ja ihmettelee, että kylläpä vellon menneessä.

Mua kiusattiin koulussa ja kotona kumpikin vanhempi oli väkivaltainen. Mulla ei lapsena ollut yhtään turvallista vanhempaa ihmistä, mutta olin itse sellainen nuoremmille sisaruksille. Minä traumatisoiduin pahasti, mutta sisarukset selvisivät paremmin. Omakin tilanne olisi ollut varmaan eri, jos en olisi jäänyt niin yksin. Tämä vain esimerkkinä siitä, miten läheisten tuki saattaa vaikuttaa siihen miten asioista selviää. Mutta en mitenkään häpeä sitä että olin "heikko" ja traumatisoiduin

Pitkään terapia työtä tehneet terapeutit, mukaanlukien psykiatrit, sanovat ettei tunteissa pitäisi velloa tai jäädä vatvomaan niitä. Riittää, kun ne hyväksyy ja sitten lähtee eteenpäin elämässään. Tämä ei tarkoita sitä (kuten tässä ketjussaeräät kirjoittajat haluavat ilmiselvän tahallisesti vääristellä), että trauma jätetään noin vain ja jatketaan eteenpäin ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaan tämä tarkoittaa sitä, että mielestä pintaan tullut tunne hyväksytään ja sitten erilaiste terapeuttistenn tekniikoiden avulla lähtee eteenpäin: siirtyy siitä tunteen vallasta takaisin reaalihetkeen. Tunteen vatvominen vain aiheuttaa lisää traumatisoitumista: mieli toistaa sitä mihin sen kiinnittää. Jos koko ajan vatvoo sitä tunnetta, joka tuli, kun terapeutti sanoi omasta mielestä väärin, tai vaikka kun jätettiin vaille huomiota joskus lapsena vuosikymmeniä sitten, niin tietenkin mieli alkaa toistaa sitä, koska mieli toistaa sitä mitä ihminen sen itse ohjelmoi toistamaan (!) Tästä syystä sanovat ettei tunteissa pitäisi määräänsä enempää velloa ja niitä vatvoa vuodesta toiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Minulla on täsmälleen sama lapsuuden trauma, mutta olen täysin samaa mieltä hoitajan kanssa. Trauma on hyvä tiedostaa, mutta siitä ei pidä tehdä identiteettiä itselleen.

Miksi oletaan yhden keskustelunaloituksen perusteella että minä jatkuvasti velloisin ja vatvoisin minun traumaa tai sitä mitä hoitaja sanoi? 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Mutta sinä et ole enää lapsi. Kerrot, että nyt se sama tunne nousi pintaan. Nyt sinä olet aikuinen, ja sinulla on keinoja käsitellä asiaa. Sillä se helpottaa. Äläkä nyt enää valita mitään yksinjäänisestä, vaan lohduta itse itseäsi. Puhu sille sisäiselle lapsellesi. Et sinä siihen terapeuttia tarvi  

Lähiomaisia kuolee ja siihen kuuluvaa reaktiota sanotaan suruksi. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa ja lempenee vaikkakaan ei koskaan täysin katoa. Traumoja siihen lähiomaisen kuolemaan voi liittyä, jos siihen suruun liittyy muita, vaikeampia tunteita. Silloin pitää käsitellä ne vaikeammat tunteet eikä sitä menetystä. Esim. puolison kuolema on yksi suurimmista suruista mitä ihminen kokee. Vaikeaksi sen tekee, jos siihen puolisoon liittyi hankalia tunteita, vihaa, halveksuntaa, pelkoa jne. Ei ne päättyneet avioliitot aina onnellisia olleet ja se pitää käsitellä se avioliitto eikä sitä kuolemaa. Sama muiden lähiomaisten kuollessa. Kukaan ei auta ihmistä eteenpäin ellei itse käsittele menneisyyttään. Sinne traumaan vellomaan jääminen on oma valinta ja ylläpitää ja ruokkii omaa huonoa vointia. 

Vierailija kirjoitti:

7 vuotta terapiaa takana ja ei vaan helpota

Niin kun se pelkkä terapiassa käyminen ei riitä. Niinhän ap.kin kuvittelee.   Itse pitää käydä ne asiat läpi ja muuttaa omaa ajattelua

Kerroitko tämän saman sille hoitajalle? Koska tuolla päästään asian yhtimeen. Tuntuu siltyä, että siskon kuolema ei ole traumasi, vaan se että sinut jätettiin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi oletaan yhden keskustelunaloituksen perusteella että minä jatkuvasti velloisin ja vatvoisin minun traumaa tai sitä mitä hoitaja sanoi? 

Ap

Niin, loukkantuminen asiasta niin, että haluaa tehdä siitä keskustelunaloituksen kertoo kyllä omaa kieltään. 

Voi toki olla, että osallesi osui harvinaisen tökerö ammattilainen, tai sitten henkilö vaan oli kuunnellut sinua aikansa ja sen jälkeen sanoi kommenttinsa. Aloituksen perusteella uskallan sanoa että vaihtoehto kaksi on kyllä hieman todennäköisempi tulkinta tapahtumien kulusta.

Materiaalisesti helpot vuosikymmenet ovat tehneet meistä pehmeitä turhan nillittäjiä ja juu - joka hemmetin asiaa puidaan loivasuon kaukon kanssa väsymykseen asti. Siinä sivussa tietenkin haastetaan kaikki ja joka asiasta käräjille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

7 vuotta terapiaa takana ja ei vaan helpota

Niin kun se pelkkä terapiassa käyminen ei riitä. Niinhän ap.kin kuvittelee.   Itse pitää käydä ne asiat läpi ja muuttaa omaa ajattelua

Näinhän se menee. Ei suostuta ottaa vastuuta omasta toiminnasta, uhriutuminen on niin paljon helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Tai sama kun sanoisi halvaantuneelle, että nostat vain perseesi ylös penkistä ja kävelet. Lapsuuden traumat vaikuttavat koko hermojärjestelmän ja aivojen kehitykseen. Ne näkyvät jopa ihan konkreettisina vaurioina aivoissa. Traumatisoituneelle tokaisu menet vain eteenpäin ja lopeta märehtiminen on yhtä hyödyllistä, kuin käskeä halvaantunutta kävelemään. Trauma vaikuttaa solutasolla asti, jos siitä pääsisi päättämällä eroon, niin joka ikinen traumatisoitunut vain menisi etee

Tjaa, siitä vain sitten kouluttamaan esimerkiksi Mikael Penttilää tai Breivikiä yhteiskuntakelpoiseksi :). Jännä että näitä massamurhaajia ja sarjamurhaajia on ollenkaan, kerta hermoverkot saa vain oikaistua paikalleen :). 

 

Oletko hieman vajaa? Heidän kohdallaan kyse on vaikeimmista persoonallisuuden häiriöistä, ei mistään traumasta tai masennuksesta. 

Melkoista uhriutumista sinulla. Koetat pukea sen v.ttuilun muotoon, mutta teit vain itsestäsi idiootin

Vierailija kirjoitti:

Miksi oletaan yhden keskustelunaloituksen perusteella että minä jatkuvasti velloisin ja vatvoisin minun traumaa tai sitä mitä hoitaja sanoi? 

Ap

Koska tapahtuneesta (hoitajan tölväisystä) on keskustelun valossa vuosia aikaa ja vatvot sitä edelleen näin pitkän ajan jälkeen. 

Kai sinä tajusit tuossa tilanteessa kysyä hoitajalta, tai sanoa hänelle, että sinä haluat päästää irti, mutta et tiedä miten se tehdään ja kysyä hoitajalta siihen keinoja. Terapiassa voi myös kysyä terapeutilta/hoitajalta, että "miten". 

On ymmärrettävää, että sisaruksen kuolema jättää jälkensä. On se minuunkin jättänyt ja lukuisiin muihin ihmisiin. Kuolema tulee kohtaamaan meitä kaikkia ja kaikkien on siinä tilanteessa oivallettava, että elämä on elämistä varten: ei voi jäädä kuolinsuruun kiinni.Silloin satuttaa vain itseään ja varmistaa sen, että ongelmat tulevat jatkumaan.

Eikä kuollut läheinenkään haluaisi, että velloo surussa, vaan haluaisi nimenomaan, että elävät jatkavat elämistään senkin edestä mikä kuollellta jäi tekemättä.