Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain.  Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää. 

Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia,  hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja,  ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä  ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille lapsillekin parhaansa, sen minkä niillä  eväi

Minusta tuollainen vertailu on aika turhaa. Se että toisetkin ovat kokeneet vastoinkäymisiä ei itsessään auta ketään. Eikä vertailussa ole oikeastaan mitään järkeä muutenkaan, koska kaikilla on erilainen elämä.

Traumojen syntyminen ei ole mikään ihan yksinkertainen asia. On tutkittu, että on tiettyjä asioita mitkä suojaavat traumoilta, näitä suojaavia tekijöitä on esimerkiksi lapsuudessa koettu hyvä perusturvallisuus, se että välitetään, on ympärillä läheisiä ja että kotona on turvallista elää ja olla. Myös hyvät ihmissuhteet, mahdollisuudet toteuttaa itseään ja tehdä mielekkäitä asioita kuuluu näihin.

Taustat ja olosuhteet vaikuttaa aina. Esimerkiksi minulle traumatisoivaa oli isäpuolen arvaamaton käytös ja minuun kohdistunut kohtuuton syyttely kun olin lapsi. Tämä esimerkiksi uhkaili itsemurhalla lasten kuullen ja syytti minua pikkuveljelle tapahtuneesta tapaturmasta kun olin alle kouluikäinen, vaikka hän itse oli vastuussa. Pelkäsin myös joutuvani perhesurman uhriksi. Onneksi tämä kuitenkin loppui kun isäpuoli kuoli kun olin ala-asteella. Traumaan vaikutti varmasti se, että tämä oli pitkäkestoista, lapselle hyvin stressaavaa ja tapahtui kotona, minkä pitäisi olla lapselle turvallinen paikka. Jäin noissa tilanteissa ihan yksin, oikeastaan äitikään ei tiennyt tätä kaikkea tapahtunutta silloin. Perheen ulkopuoliset eivät tienneet, ja monen tuttavan mielestä minulla on varmaan ollut "ihan tavallinen" lapsuus.

Toisaalta, ihan varhaislapsuudessa saatu hyvä perusturvallisuus auttoi ja minulla oli turvallisia läheisiä elämässä.

Ymmärrän sinua. Itselläni on traumaattinen lapsuus, jonka käsittelyyn ei oikein ole löytynyt avaimia. Ymmärrän nyt ettei se tunnu enää olennaiselta hoitohenkilökunnan (eikä useiden muiden ihmisten) mielestä, kun aikaa on kulunut paljon. En viitsi edes mainita siitä, vaikka tiedän sen uumenista löytyvän avaimen johonkin solmuun, joka sieltä lähtien on vaikuttanut persoonani muodostumiseen ja kasvamiseeni ihmisenä. Olen kuitenkin saanut jotain apua menneisyyteni kanssa elämiseen keskusteluista ja ryhmistä, jotka ovat keskittyneet pakko-oireiseen häiriöön, ahdistukseen, masennukseen ja muihin hankaluuksiin, millä tavoin se mylläävä tausta elämässäni näkyy. Yhä tulee myös takaumia, mutta kaitpa tämä on osani. Voimia sinulle.

Mahtoiko tuo vanhoihin aikoihin vertaaja tarkoittaa varsinaisesti verrata ihmisiä keskenään. Minusta hän yritti ihmetellä sitä, miksi sen aikaisista oikeasti kovista oloista tuli toimintakykyisiä aikuisia, ja nykyisin ihmiset kompuroivat eivätkä jaksa. Kyllähän sitä voi miettiä, minkätyyppistä painetta ihmiset joutuvat eri aikakausina kokemaan, ja miten se vaikuttaa siihen, minkälaiset henkiset vaivat kunakin aikana ovat vallitsevia. Ne kun muuttuvat. Varmaan hänkin myöntää, etteivät tuon ajan ihmisetkään ongelmattomia olleet. Yksi asia tulee itselle mieleen. Ihmiset olivat tuolloin eri tavalla sosiaalisesti harjaantuneita, ja useimmat jonkinlaista ryhmän tukea ovat tainneet kokea kuitenkin. Tai sitten on tosiaan itketty emäntä lehmän kylkeen ja isäntä hevosen, mutta roolissa on yritetty pysyä ja muut ovat sitä odottaneet. Nyt tilanne on monin tavoin ikävämpi. Ihmisten rooliodotuksia on höllennetty, hyvää käytöstä ei odoteta, mutta tukeakaan ei juuri kukaan ehdi antamaan. Samalla kun korostetaan yksilön vapautta, hänestä tehdään vastuuttomampi ja yksinäisempi ja kyltymättömämpi. Totuutta etsitään sisältä ja omista tunteista, ja sitten ymmärrettävästi järkytytään, kun toiset tekevät samoin eivätkä ota minun tunteitani totuutenaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vaan oletetaan asioita. Minä en ollut puhunut hoitajalle sisaruksen kuolemasta vielä mitään vaan heti kun yritin aloittaa, vastaus oli tuo. Tuli tunne että siitä aiheesta ei saa puhua.

Ap

Täällä provotaan paljon. Eli tähän keskusteluun on nyt pesiytynyt sadisti, joka jatkaa niin kauan kuin hänet huomioidaan. Jankuttaen loputtomasti. Sinänsä ironista sekin. Traumapotilas hänkin.

Ehkä hänetkin voisi huomioida? Kukaan meistä ei ole ihan täysin oikeassa kaikessa, ehkä hänkään ei ole ihan täysin väärässä. Ainakin hänen kommentteihinsa voi vastata ilman joukkovoimaa, jonka ansioista moni muukin saa tympeän vastauksen ansiotta. Voi jopa olla niin, ettei täällä ole yhtään sadistia. Joku kärsimättömämpi ja yksinkertaisempi vain. Kun minusta tässä on kirjoittanut aika monta ihmistä, niin välttämättä siinä ei ole kukaan edes jankuttanut.

Ap itsekin ärtyy, kun häntä ollaan sullomassa rooliin, jossa hän on muka koko ajan vellomassa ja eläkettä vaille valmis. Voisi yhtä hyvin epäillä, että tähänkin keskusteluun on muodostumassa yliymmärtäjien vihamielinen rintama taputtamassa uhriparkaa väkisin päähän, ja sitten riidellään uhriparan yli ilman, että kukaan enää kuuntelee sitä aloittajaa. Jos joku kirjoittaa pitkänpuoleisen mietityn kommentin, olisi kohteliasta kertoa, mikä siinä on vikana, jos siinä koetaan vikaa olevan. 

Vierailija kirjoitti:

Mahtoiko tuo vanhoihin aikoihin vertaaja tarkoittaa varsinaisesti verrata ihmisiä keskenään. Minusta hän yritti ihmetellä sitä, miksi sen aikaisista oikeasti kovista oloista tuli toimintakykyisiä aikuisia, ja nykyisin ihmiset kompuroivat eivätkä jaksa. Kyllähän sitä voi miettiä, minkätyyppistä painetta ihmiset joutuvat eri aikakausina kokemaan, ja miten se vaikuttaa siihen, minkälaiset henkiset vaivat kunakin aikana ovat vallitsevia. Ne kun muuttuvat. Varmaan hänkin myöntää, etteivät tuon ajan ihmisetkään ongelmattomia olleet. Yksi asia tulee itselle mieleen. Ihmiset olivat tuolloin eri tavalla sosiaalisesti harjaantuneita, ja useimmat jonkinlaista ryhmän tukea ovat tainneet kokea kuitenkin. Tai sitten on tosiaan itketty emäntä lehmän kylkeen ja isäntä hevosen, mutta roolissa on yritetty pysyä ja muut ovat sitä odottaneet. Nyt tilanne on monin tavoin ikävämpi. Ihmisten rooliodotuksia on höllennetty, hyvää käytöstä ei odoteta, mutta tukeakaan ei

Emmehän me nykyihmiset voi tietää sen vanhan ajan kovista oloista muuta kuin sen mitä meille on kerrottu. Ihan sekin, että se että ihminen on toimintakykyinen aikuinen ei tarkoita ettei hänellä voisi olla traumoja. Varsinkaan entisaikaan traumoista ei puhuttu, ei haluttu, eikä välttämättä edes tunnistettu.

On myös ihan tutkittu ja tilastoista nähtävissä, miten esimerkiksi tuo sota-aika on vaikuttanut sen ajan ihmisiin, päihde- ja mielenterveysongelmat, perheväkivalta, perhesurmat ja traumat korostuu. Osaltaan myös on siirretty näitä traumoja seuraaville sukupolville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole omasta mielestäni vellonut surussa tai missään muussakaan. Yhden kerran yritin hoitajan kanssa keskustella sisaruksen kuolemasta ja vastaus oli heti tämä. Samoin yhden kerran olen tehnyt aloituksen hoitajan tokaisusta eikä ilmeisesti sitäkään olisi saanut tehdä.

Ap

Kerrot itse, että sinulla on trauma ja et tiedä miten päästä siitä yli. Asia on tapahtunut lpasuudessasi, etkä edelleenkään osaa käsitellä asiaa. Olit hyvin tuohtunut hoitajan tokaisusta ja koit, ettet saanut edelleenkään apua ja sinua ei ymmärretä.

Taidat kokea ylipäätään, että kukaan ei voi ymmärtää sinua ja sinun tuskassi sisaruksen kuoleman ja yksinjäämisen johdosta. Kukaan ei ymmärtänyt silloin ja kukaan ei ymmärrä, eikä voi ymmärtää, edelleenkään. 

Se on se tarina, mitä itsellesi kerrot ja missä olet k

Omasta mielestäni en ole kyllä raivonnut täällä. Missä kohtaa olen raivonnut? Asiallisesti olen koettanut puolustaa itseäni muutamalla viestillä kun minua kohtaan on täällä hyökätty.

Ap

Niin, ja ennenhän esimerkiksi itsemurhista, tai mielenterveysongelmista yleensäkään, ei puhuttu, koska ajateltiin sen olevan ensinkin syntiä ja lisäksi hävettävää. Mielenterveysongelmista kärsivät taas hoidettiin erilaisissa suljetuissa laitoksissa poissa muiden ihmisten näkyviltä, eikä sukulaisille tai tuttaville tosiaankaan aiheesta kerrottu.

Trauman suhteen oleellista on olosuhteet, miten tapahtunutta pääsee käsittelemään, onko ympärillä läheisiä tukena ja saako puhua asiasta vai jääkö tilanteessa täysin yksin eikä esimerkiksi pääse puhumaan tapahtuneesta. Jälkimmäisessä tilanteessa trauman syntyminen on todennäköisempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestä sana "uhriutuminen" on vähän väärä sana silloin kun puhutaan isommista traumatisoivista asioista kuten läheisen menettämisestä tai vakavamman väkivallan kohteeksi joutumisesta. 

Jep. Mutta juuri oikea sana kuvaamaan sitä, kun vatvoo palstalla sitä, mitä joku ihminen on yhdessä keskustelussa sanonut vuosia sitten.

Traumatisoitunut ei toimi niin kuin ei-traumatisoitunut ihminen, ja tällaiset torjutuksi tulemiset vahvistavat alkuperäistä traumaa ja ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Varmaan siksi myös AP:lla on tarve puhuaa, kun hän ei tullut hoitajan taholta kuulluksi. Onko siitä puhumisesta sitten haittaa? 

Tietysti siitä on haittaa, jos siihen ei ole käytettävissä aikaa eikä työntekijällä ole asiaan edes koulutusta. Tilanteessa on ollut tarkoitus tehdä jotain muuta, mitä, se ei ole aapeelle auennut eikä aukea. Varmaankin hänet olisi voitu kohdata ystävällisemmin, mutta suomalaiset eivät keskimäärin ole asiassa lainkaan taitavia. Minua kiinnostaa, onko ap valmis keskustelemaan kokemastaan täällä kunhan hiukan lauhtuu. Ehkä voisimme miettiä, mitä tuossa tilanteessa avunantajan näkökulmasta olisi ollut tarkoitus tapahtua, palasi ap asiaan tai ei? Viestistäsi en muuten ole eri mieltä, mutta itseäni on eniten oman traumani kanssa auttanut ensimmäiseksi se, että olen hahmottanut tietyn kaavan elämäni tapahtumista.

Oma heitteillejäämisentunteeni on liittynyt äitiin. Sen seurauksena suhtauduin erittäin kylmästi jokaiseen naisihmiseltä saamaani tylyyn palautteeseen ja se oli kerrasta poikki. Onnekseni olin heteronainen, niin miessuhteisiini tämä ei niin vaikuttanut. Mutta naispuolisia ystäviä on vähän, koska jokainen väistämättä mokaa jossain kohtaa ja minähän laukkasin villihevosena pysyvästi horisonttiin. Sen takia olen elämässäni saanut paljon enemmän apua traumatisoituneiden hevosten korjausvideoista kuin mistään, mitä ihmisten traumoista on tullut vastaan. Niissä näkyy niin paljaana peruskaavat, mitä triggeröityessä tapahtuu ja mitä sille pitäisi tehdä. Nykyisin pidän jo naisiakin ihmisinä, joilla on oikeus epätäydellisyyteen, ja onneksi on vielä työvuosia jäljellä. 

Se että väittää, että ennen oli vaikeampaan eikä ihmiset silti traumatisoituneet ei oikeasti auta yhtään. Varsinkaan kun moni asia todistaa, että kyllä niitä traumoja ennen oli, vaikka niistä ei puhuttukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole omasta mielestäni vellonut surussa tai missään muussakaan. Yhden kerran yritin hoitajan kanssa keskustella sisaruksen kuolemasta ja vastaus oli heti tämä. Samoin yhden kerran olen tehnyt aloituksen hoitajan tokaisusta eikä ilmeisesti sitäkään olisi saanut tehdä.

Ap

Kerrot itse, että sinulla on trauma ja et tiedä miten päästä siitä yli. Asia on tapahtunut lpasuudessasi, etkä edelleenkään osaa käsitellä asiaa. Olit hyvin tuohtunut hoitajan tokaisusta ja koit, ettet saanut edelleenkään apua ja sinua ei ymmärretä.

Taidat kokea ylipäätään, että kukaan ei voi ymmärtää sinua ja sinun tuskassi sisaruksen kuoleman ja yksinjäämisen johdosta. Kukaan ei ymmärtänyt silloin ja kukaan ei ymmärrä, eikä voi ymmärtää, edelleenkään. 

Se o

Omasta mielestäni en ole kyllä raivonnut täällä. Missä kohtaa olen raivonnut? Asiallisesti olen koettanut puolustaa itseäni muutamalla viestillä kun minua kohtaan on täällä hyökätty.

Ap

Aa, olet täällä, hienoa. Mitä koet pahimmaksi hyökkäykseksi, lainaustoiminto on niin surkea että olisi hyvä, jos kertoisit, mikä loukkaa. Haluaisin kuulla, oletko ajatellut, että trauma aika väistämättä tarkoittaa nimenomaan ylireagointia tilanteessa, joka ei sitä itsessään vaadi.  Eli suomeksi sanoen, ihminen alkaa puolustautua ennenaikaisesti ja ylimitoitetusti. Sen voi tehdä miten asiallisesti tahansa, mutta toiset kyllä huomaavat, että nyt ollaan piikit pystyssä. Ihmisten reaktiot siinä tilanteessa siilipuolustautuvaan vaihtelevat, joku hyökkää koska kokee tilanteen epäoikeudenmukaiseksi itseään kohtaan, ja joku taas alkaa etsiä silkkihansikkaita ja lähtee viemään tilannetta sinne lässytyksen suuntaan, joka kuitenkin harvemmin auttaa, vaikka se saattaakin tyynnyttää. Oikea tapa taitaisi olla myötätuntoinen osoittaminen, että huomaatko ettei reaktiosi ole välttämätön, ja mitä se puolestaan aiheuttaa sinulle ja muille? 

Olipa tökerö hoitaja, ei kovin taitava vuorovaikuttamaan. Se on hänen puutteensa. Yritä vapauttaa itsesi jonkun toisen ihmisen kyvyttömyydestä. Joskus läheisen sureminen kestää elin iän. Hoitajan olisi pitänyt antaa sinulle vinkkejä ja oppaita miten käsitellä suruasi. Hän ei toiminut ammattimaisesti. Hoitaja-potilas tilanne on kuitenkin vuorovaikutustilanne eikä hoitajallakaan sentään ole oikeutta siinä sanoa ihan mitä tahansa kun arkoja asioita käsitellään. Kyllä heiltäkin voi edellyttää jotakin sensitiivisyyttä vaikka joskus täytyykin olla realisti. Ei sitä nyt ihan mitä tahansa voi sanoa. 

Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?

Vierailija kirjoitti:

Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?

Antaa perspektiiviä

Ehkä pahin hyökkäys oli se että minun arveltiin olevan narsisti. Mitä en todellakaan ole, aina olen auttamassa jos vaikka joku ystävistä kaipaa tukea. Olen hieman kiireinen nyt mutta ehdin vastata lyhyesti. Kyllä yksi tapa miten trauma oireilee on ylireagointi. Minäkin taisin ylireagoida silloin korona-aikaan kun oli taustalla läheisen menetys lapsuudessa. Sen takia olisin tahtonut hoitajan kanssa aiheesta puhua kun trauma nousi pintaan siitä muistuttavien olosuhteiden takia. En siis ole jatkuvasti vatvonut asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?

Antaa perspektiiviä

Mitä varten?

Kiviäkin kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä pahin hyökkäys oli se että minun arveltiin olevan narsisti. Mitä en todellakaan ole, aina olen auttamassa jos vaikka joku ystävistä kaipaa tukea. Olen hieman kiireinen nyt mutta ehdin vastata lyhyesti. Kyllä yksi tapa miten trauma oireilee on ylireagointi. Minäkin taisin ylireagoida silloin korona-aikaan kun oli taustalla läheisen menetys lapsuudessa. Sen takia olisin tahtonut hoitajan kanssa aiheesta puhua kun trauma nousi pintaan siitä muistuttavien olosuhteiden takia. En siis ole jatkuvasti vatvonut asiaa. 

Tämä siis ap ja vastasin viestiin 117. Lainaustoiminto ei toiminut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?

Antaa perspektiiviä

No antaa joo, mutta toisaaalta myös vie keskustelua kovempaan suuntaan ja sivuun aiheesta. Ehkä olisi hyvä, jos katsottaisiin se tällä kertaa suunnilleen käsitellyksi? Kukaan ei kai kiistä, että

- aloittajalla on trauma, se on todellinen asia eikä mene huomenna minnekään

- hän on siitä huolimatta ihan riittävän elinkelpoinen yksilö myös omasta mielestään

- hyvä, jos saadaan hänen tilanteeseensa tuotua jotain siemeniä, joista ehkä kasvaa jotain järkevääkin eikä pelkkiä ohdakkeita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä pahin hyökkäys oli se että minun arveltiin olevan narsisti. Mitä en todellakaan ole, aina olen auttamassa jos vaikka joku ystävistä kaipaa tukea. Olen hieman kiireinen nyt mutta ehdin vastata lyhyesti. Kyllä yksi tapa miten trauma oireilee on ylireagointi. Minäkin taisin ylireagoida silloin korona-aikaan kun oli taustalla läheisen menetys lapsuudessa. Sen takia olisin tahtonut hoitajan kanssa aiheesta puhua kun trauma nousi pintaan siitä muistuttavien olosuhteiden takia. En siis ole jatkuvasti vatvonut asiaa. 

Tämä siis ap ja vastasin viestiin 117. Lainaustoiminto ei toiminut.

Eikun viestiin 171, pahoittelut.