Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Itse empaattisena ihmisenä haluaisin olla tukena traumatisoituneille ihmisille. Tämän keskustelun perusteella ei monikaan ymmärrä traumatisoitumista saatika halua olla tukena. Ihmiset on erilaisia, toiset lämpimämpiä, toiset kylmempiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaa voi käsitellä oikein hyvin niin, että jättää sen menneisyyteen. Ymmärrän toki, että ammattiuhriutujat eivät halua miettiä mitä tuo merkitsee, mutta sillä lailla traumat kuitenkin käsitellään. Se ei tapahdu yhdessä hetkessä, tai yhdessä päivässä, toistoja tulee, joissa pitää todeta ja tunnistaa ne tunteet, joita mielikuvat tai muistot tuovat mieleen ja sitten ne pitää hyväksyä. Tätä toistetaan ja toistetaan. Se auttaa ja se on ihan kaikkien traumaterapioiden takana ja tavoitteena. 

Et ole alan ammattilainen. Yksikään traumasta jotakin tietävä ei käyttäisi sellaista höpölöpötermiä kuin ammattiuhriutujat.

Kätevästi sekoitat syyllistävään tekstiisi myös asiaa, eli kerrot miten traumaterapia toimii. Muusthan emme ole tässä kirjoittaneetkaa

toistetaanpa uudelleen. "syylistävyys on ihan oma tulkintasi. Ei kannata olettaa kirjoittajaan omia tunnetilojaan, voisi keskustelukin onnistua sitten paremmin."

minä en muuten yksilöinyt ketään ammattiuhriutujaksi (se on yleistys), sinä sen sijaan syyllistit minut ammattiuhriuttajaksi. Mutta ei hätää. En loukkaantunut tai uhriutunut. Minulle on ihan se ja sama mihin sinä mielesi saastat yrität kaataa. Minuun ne eivät tartu. Jutellaanko sitten, kun olet rauhoittunut ja opetellut lukemaan tekstin siten kuin se on kirjoitettu. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö siis olisi aika jo jatkaa elämää kun ammattilainenkin sanoo niin? Ei tuo ole tervettä uhriutua pitkin aikoja asiasta mille et mitään voi etkä sitä voi muuttaa.

Olisiko siskosi halunnut että sinä lopetat elämisen ja pilaat oman elämäsi piiloutumalla siskosi kuolema taakse etkä edes yritä jatkaa elämää?

"Ammattilainenkin"?

Voisin vaikka veikata ettet ole ollut tekemisissä psykiatrian kanssa... osa hoitsuista mukavia, osa ihan kamalia ihmisiä. Se,että ovat "ammattilaisia" eivät takaa mitään.

-ohis

Minun mielestä sana "uhriutuminen" on vähän väärä sana silloin kun puhutaan isommista traumatisoivista asioista kuten läheisen menettämisestä tai vakavamman väkivallan kohteeksi joutumisesta. 

Koen, ettei kyse ole pelkästään empatian puutteesta vain ihan myös tietämättömyydestä, sivistyksen puutteesta. Minusta se, miten trauma toimii, kuuluu jo nykyisellään yleissivistykseen. Yllättävää miten monelle aihe on näin tuntematon ja kirjoitellaan mitä sattuu, vaikka selvää faktaa ja tutkimustietoa löytyy helposti luotettavista lähteistä.

Vierailija kirjoitti:

Itse empaattisena ihmisenä haluaisin olla tukena traumatisoituneille ihmisille. Tämän keskustelun perusteella ei monikaan ymmärrä traumatisoitumista saatika halua olla tukena. Ihmiset on erilaisia, toiset lämpimämpiä, toiset kylmempiä.

Empaattinen ei ole hyvä tuki traumatisoituneelle ihmiselle. Empatiassa otetaan osaa ihmisen tunnetiloihin. Se ei ole hyväksi terapeutille muuten kuin ymmärtämällä omia tunnetilojaan.  Empatia pahimmillaan haittaa paranemisprosessia, koska se estää (kun puhutaan parantajasta, olipa hän lääkäri, hoitaja tai terapeutti) näkemästä objektiivisesti. 

Uhriutuminen kuvaa paremminkin jotain ihmistä joka on saanut törttöilyillään riidan aikaiseksi muttei suostu näkemään omaa osuuttaan. Ei se kuvaa traumojen kanssa kamppailevaa ihmistä joka haluaisi löytää ratkaisun tilanteeseensa.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestä sana "uhriutuminen" on vähän väärä sana silloin kun puhutaan isommista traumatisoivista asioista kuten läheisen menettämisestä tai vakavamman väkivallan kohteeksi joutumisesta. 

Kuitenkin traumoissa on kyse juuri siitä, että traumatisoitunut jää jumiin tapahtuneeseen ja se stten aiheuttaa lisää ongelmia. Kun ei uskalleta päästää irti, koska pelottaa (alitajuisesti), että mitä sitten tapahtuu. Tokikaan uhriutumisen käsitetttä ei kauheasti käytetä, se on korvattu toisilla käsitteillä, mutta samasta asiasta silti on kyse. Paraneminen lähtee liikkeelle sitten, kun siitä päästää irti. 

Tämä tapahtuu usein myös fyysisten sairauksien kanssa.  Kivunsietokykykin on parempi, kun ymmärtää mistä kipu johtuu verrattuna tilanteeseen, kun ei tiedetä mistä kipu johtuu. 

Olen itse traumatisoitunut vakavasti lapsena, ja olin traumatisoituneena ihan eri ihminen kuin nykyään. Sitä on vaikea kuvailla, jos ei ole itse kokenut: jatkuvaa dissosiaatiota, triggereitä ihan tavallisiin asioihin, persoonan "osat" vaihtelivat jne. Ihmiset eivät myöskään suhtaudu traumatisoituneeseen normaalisti, mikä on ymmärrettävää mutta vahvistaa fiilistä siitä, että itsessä on jotain vikaa. PTSD diagnoosi oli helpotus, kun tajusin ettei minussa ole vikaa vaan kehoni ja hermostoni on vain reagoinut traumaattiseen ympäristöön. Trauma on neurologinen vaurio, eikä siitä voi vain "päästä yli" päättämällä. Tietysti trauman vaikeus vaihtelee, mutta periaatteessa tämä pätee varmaan yleisesti. 

"Uhriutumisen käsitettä ei kauheasti käytetä, korvattu muilla käsitteillä".

Ahaa, taidat olla oikein kliinisen psykologian ammattilainen. Jännittävää keskustella näin oikein ammatti-ihmisten kanssa täällä vauva-palstalla. 

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestä sana "uhriutuminen" on vähän väärä sana silloin kun puhutaan isommista traumatisoivista asioista kuten läheisen menettämisestä tai vakavamman väkivallan kohteeksi joutumisesta. 

Jep. Mutta juuri oikea sana kuvaamaan sitä, kun vatvoo palstalla sitä, mitä joku ihminen on yhdessä keskustelussa sanonut vuosia sitten.

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan aina että pitää hakea apua jos voi huonosti. Mutta sitten kun yrittää hakea apua niin saakin tyrmäyksen. Voin kertoa että hoitajan kommentti ei auttanut minua yhtään. 

Joku tuossa kommentoi sitä että tapahtuneesta on jo aikaa. En kyllä ole asiaa mitenkään hautonut, se tuli vaan mieleeni jostain tänään ja halusin lukea muiden mielipiteitä ja ajatuksia aiheesta. Persoonallisuushäiriötä ei ole minulla diagnosoitu.

Niin se nyt vaan on että herkässä kehitysvaiheessa tapahtunut trauma vaikuttaa keskushermoston kehitykseen, halusipa sitä tai ei. Siihen ei pysty omilla valinnoilla tai päättämisellä vaikuttamaan. Tutkimusten mukaan traumatisoituminen vaikuttaa niin että mielenterveysongelmien esiintymisen todennäköisyys kasvaa. Siispä kun aletaan psykiatrisessa hoidossa keskustelemaan traumoista ollaan aika lailla ongelman ytimessä. Minä olisin tahtonut päästä ongelmien ytimeen ja alkulähteille hoitajan kanssa mutta min

Et hyväksy ajatusta, että hoitaja ei ole oikea ihminen olemaan sinulle se enkelihahmo, jota kaipaat. Useampi on siitä sinulle nyt sanonut, että hoitajan koulutus ja ymmärrys eivät ole paljon tavista kummemmat näissä asioissa, ja sieltä voi saada ihan mitä tahansa niskaansa. Ymmärrätkö ja hyväksytkö, että hoitajan nostaminen ideaalivanhemman rooliin ja murjottaminen siitä, ettei hänestä ollut siihen, ei auta sinua yhtään? Nimenomaan sinun pitäisi pystyä luomaan itsellesi turvallisuudentunnetta siitä riippumatta, että kukaan ei pysty sinulle sitä ihanaenkeli-kokemusta tarjoamaan. Saat sen muista ihmisistä siinä vaiheessa, kun olet oppinut käsittelemään lapsen hätääsi ja ymmärtämään, että nyt olet riittävän turvassa ilman, että se turva tulee hoitajalta. Koska silloin et odota heiltä ylimaallisia, ja se lämpö jota läheisiltä saa, riittää. 

Se hoitaja ei ole sen psykiatrisen hoidon lähde, vaan hän on siellä mahdollistamassa sen toteuttamista. Psykiatrista hoitoahan hoitajan tapaaminen silloin tällöin ei ole. Se on hoidon halvempi hätäkorvike. Ja viime kädessä lääkärikään ei sinua paranna. Ihan oikeasti se työ tehdään itse, ja se alkaa siitä, että ymmärrät purkavasi vanhaa pettymystä nykyhetkessä ihmiseen, joka ei ole välttämättä syyllistynyt mihinkään. 

Oikeammin voisi sanoa, että on ammattitaitoisia psykiatrisia hoitajia ja sitten on vähemmän ammattitaitoisia. Se, että Ap:lle osui huonosti työnsä osaava ja Ap:tä tämä harmittaa, ei ole Ap:n vika vaan täysin ymmärrettävää.

Jotkut hoitajat ovat hyviä, ammattitaitoisia ja perillä alastaan. Minusta potilas voi hyvin odottaa edes välttävää tasoa, jonka tämä hoitaja nyt alitti mennen tullen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun minua käskettiin ryhdistäytymään vaikka haluasikn uhriutua ja velloa tunteissa asiasta mikä tapahtui useampi vuosikymmen sitten.

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

Toisilla on vaan resilienssiä enemmän kuin toisilla. Toivoisin että olisi mahdollista saada tukea traumojen käsittelyyn silloin kun se on tarpeen niin tulisi ehkä enemmän niitä valoisia, tekeviä ja tervepäisiä ihmisiä.

Ehkä tulevaisuudessa näitäkin asioita osataan hoitaa tehokkaasti ja ajallaan. Toivotaan niin. Mutta resilienssi on riittämätön kuvaamaan sitä, että eri aikoina erilaiset asiat ovat erilailla merkittäviä. Avioeromaailmassa lapset kasvavat ajattelemaan, että niin vain käy ja kavereista puolet ovat erolapsia joka tapauksessa. Tilanne on ollut aivan toinen silloin, kun erot olivat harvinaisia, ja koko perhettä ylenkatsottiin tapahtuneen vuoksi. Jne. Varmasti vanhemman menettäminen on aina järkyttävää, mutta ympäristö on osannut toimia luontevasti noissa tilanteissa silloin, kun puoliorpoja oli paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestä sana "uhriutuminen" on vähän väärä sana silloin kun puhutaan isommista traumatisoivista asioista kuten läheisen menettämisestä tai vakavamman väkivallan kohteeksi joutumisesta. 

Jep. Mutta juuri oikea sana kuvaamaan sitä, kun vatvoo palstalla sitä, mitä joku ihminen on yhdessä keskustelussa sanonut vuosia sitten.

JUURI NÄIN.

Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain.  Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää. 

Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia,  hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja,  ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä  ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille lapsillekin parhaansa, sen minkä niillä  eväillä ja työkaluilla sen nyt pystyivät antamaan.  

Varmasti kaikki voivat ymmärtää, että jos kaikki Suomenkin sodissa traumatisoituneet olisivat tarvinneet vuosikausien terapiaa, ei siihen olisi mitkään resurssit riittäneet. Ja sydämestäni toivon että nykyinen sukupolvi ei sitä joudu kokemaan.

Mutta olisi ihan oikeasti syytä laittaa nämä asiat ruotuunsa, jokainen elämään normaalisti kuuluva vastoinkäyminen ei vaadi traumaterapiaa. Eikä se että on "traumatisoitunut" jostakin , ole mikään syy heittää oma elämänsä lekkeriksi "koska trauma vuonna jotakin ".  

Tottakai symppaan niitä ,jotka ovat kohdanneet vakavaa väkivaltaa, insestiä ym . kammottavaa, mutta normaaliin elämään kuuluvat vastoinkäymiset eivät ole niitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 80.  Miksi aikuisen pitäisi koko ajan muistella lapsuuttaan ja selittää kaikki vaikeutensa siitä johtuviksi?  Tuli ero, työssä keljua, kyllä se johtuu lapsuuden tapahtumasta x.

Äitini oli orpo, nk huutolaislapsi.  Valoisa, tekevä, tervepäinen ihminen.  Nykyaikana hän olisi jäänyt eläkkeelle viimeistään 30-vuotiaana kun traumaattinen lapsuus.

No meidän suvussa vastaava tarina on osaltaan johtanut ylisukupolven traumoihin, väkivaltaan, itsemurhiin jne. Osalla saattaa olla enemmän resienssiä, mutta myös muita ns. suojaavia tekijöitä, joiden avulla kasvaa terveeksi aikuiseksi. Sekin on eräänlaista onnekkuutta, eikä kaikkien tarinat ole samanlaisia. 

Rumasti sanoen, " pään heikkous "  on sukuvika.   Ihan tavallista kun vaikka äiti ollut tasapainoton, tyttärellä neljänkympin päällä alkaa myös työkyvyttömyys kun alkaa  sekoileminen, kenellö mitenkin.  Vaikka huuhaasta avun hakeminen ja itse siihen ryhtyminen.

Eihän sille kai mitään voi vaikka järki-ihmisenä en ymmärrä miksei ihminen voi hallita itseään.

Jotkut kestää elämän vaikeudet, joku ei.

Vierailija kirjoitti:

Koen, ettei kyse ole pelkästään empatian puutteesta vain ihan myös tietämättömyydestä, sivistyksen puutteesta. Minusta se, miten trauma toimii, kuuluu jo nykyisellään yleissivistykseen. Yllättävää miten monelle aihe on näin tuntematon ja kirjoitellaan mitä sattuu, vaikka selvää faktaa ja tutkimustietoa löytyy helposti luotettavista lähteistä.

Kyse on tyhmyydestä ja yksinkertaisuudesta. Yksinkertaisia ei kiinnosta edes yleissivistykseen liittyvät asiat mistään aihealueesta. Tyhmä ei edes tajua, että tietoa olisi saatavilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestä sana "uhriutuminen" on vähän väärä sana silloin kun puhutaan isommista traumatisoivista asioista kuten läheisen menettämisestä tai vakavamman väkivallan kohteeksi joutumisesta. 

Jep. Mutta juuri oikea sana kuvaamaan sitä, kun vatvoo palstalla sitä, mitä joku ihminen on yhdessä keskustelussa sanonut vuosia sitten.

Traumatisoitunut ei toimi niin kuin ei-traumatisoitunut ihminen, ja tällaiset torjutuksi tulemiset vahvistavat alkuperäistä traumaa ja ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Varmaan siksi myös AP:lla on tarve puhuaa, kun hän ei tullut hoitajan taholta kuulluksi. Onko siitä puhumisesta sitten haittaa?