Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Miksi tämä paska provo lilluu vieläkin etusivun tukkeena?

Mitä jos menisit pois, et tästä keskustelusta vaan koko vauvapalstalta. Mitä ihmettä teet täällä jos keskustelu ja vertaistuki ahdistavat sinua?

Jos ajatellaan että nyt eletään nykyaikaa, hyvää, valistunutta, ihmiset fiksuja, miksi kuitenkin on vilja eerikoita ja joensuun poikia,  lapsia otetaan huostaan väkivallan ja huumeiden keskeltä?  Miehet tappavat puolisoitaan ja päinvastoin, aikuiset miehet ja naiset vanhempiaan.

Täälläkin "nimitellään"  koko ajan isovanhempien ikäisiä ja heitä vanhempia siitä kun  kovettivat itseään ja jaksoivat elämän.  Oli perheväkivaltaa ja itsemurhia. ( nyt poliisin mukaan huumeet ja itsemurhat nuorempien yleisin kuolinsyy.)

Onko nytkään sen ihmeemmin parempi aika?  Vaikka mt-hoitokaan ei ole enää mikään tabiu.  Pikemminkin muotijuttu, kai  on ihan muodikastakin toimistoissa kahvitunnilla vaihtaa mielipiteitä terapeuteista ja puhua psykologista jargonia?  

Viiskymppinen miettii kaiken pahan olleen 45 vuotta sitten. Josta ahdistunut.

Ilmeisesti toisten ihmisten kokemien asioiden vähättelybei ole mitenkään harvinaista kun tätäkin keskustelua lukee. Voisiko joku tällaista vähättelyä harrastava kertoa syyn, miksi halutaan vähätellä toisten ihmisten kokemia asioita, vastoinkäymisiä ja niitä traumojakin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja yleensäkin vertailla eri ihmisten kokemuksia. Se että sinä et saanut traumaa ei tarkoita yhtään mitään, trauman saaneen kokemus on erilainen kuin sinun.

Yleensä ne vertailijat ovat niitä, jotka traumatisoivat muita. 

Tai niillä vertailijoilla voi olla joku oma trauma, mitä eivät halua myöntää.

Kaveripiirissäni on tällainen, joka jäi orvoksi lapsena ja hänellä on hyvin jyrkät asenteet toisten ihmisten vastoinkäymisiä kohtaan. Esimerkiksi kun joltain kuolee isovanhempi tai joku muu läheinen sanoo tämä että rihän tuo vielä mitään ja alkaa kertoa siitä miten menetti vanhempansa nuorena ja on selvinnyt siitä niin hyvin että ei tosikaan. Sama juttu monessa muussa asiassa. Kun yhdellä

Sen enempää kuin aloituksen hoitaja ei voi mitään sille että ap on menettänyt lapsena sisaruksensa.  Varmaan meistä useampi aattelee eikö sulla viiskybäsellä ole uudempia syitä olla uneton, ahdistunut, mikä sitten syynä hoitoon onkin.

Vierailija kirjoitti:

Jos ajatellaan että nyt eletään nykyaikaa, hyvää, valistunutta, ihmiset fiksuja, miksi kuitenkin on vilja eerikoita ja joensuun poikia,  lapsia otetaan huostaan väkivallan ja huumeiden keskeltä?  Miehet tappavat puolisoitaan ja päinvastoin, aikuiset miehet ja naiset vanhempiaan.

Täälläkin "nimitellään"  koko ajan isovanhempien ikäisiä ja heitä vanhempia siitä kun  kovettivat itseään ja jaksoivat elämän.  Oli perheväkivaltaa ja itsemurhia. ( nyt poliisin mukaan huumeet ja itsemurhat nuorempien yleisin kuolinsyy.)

Onko nytkään sen ihmeemmin parempi aika?  Vaikka mt-hoitokaan ei ole enää mikään tabiu.  Pikemminkin muotijuttu, kai  on ihan muodikastakin toimistoissa kahvitunnilla vaihtaa mielipiteitä terapeuteista ja puhua psykologista jargonia?  

Viiskymppinen miettii kaiken pahan olleen 45 vuotta sitten. Josta ahdistunut.

Ja monet itsensä kovettaneet kuitenkin oireilivat niitä omia ongelmiaan ja siirsivät omat ongelmansa lapsilleen. Sekö sitten oli hyvä?

Esimerkiksi itsemurhat ovat vähentyneet, samoin perhesurmat. Perheväkivaltakin on vähentynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajatellaan että nyt eletään nykyaikaa, hyvää, valistunutta, ihmiset fiksuja, miksi kuitenkin on vilja eerikoita ja joensuun poikia,  lapsia otetaan huostaan väkivallan ja huumeiden keskeltä?  Miehet tappavat puolisoitaan ja päinvastoin, aikuiset miehet ja naiset vanhempiaan.

Täälläkin "nimitellään"  koko ajan isovanhempien ikäisiä ja heitä vanhempia siitä kun  kovettivat itseään ja jaksoivat elämän.  Oli perheväkivaltaa ja itsemurhia. ( nyt poliisin mukaan huumeet ja itsemurhat nuorempien yleisin kuolinsyy.)

Onko nytkään sen ihmeemmin parempi aika?  Vaikka mt-hoitokaan ei ole enää mikään tabiu.  Pikemminkin muotijuttu, kai  on ihan muodikastakin toimistoissa kahvitunnilla vaihtaa mielipiteitä terapeuteista ja puhua psykologista jargonia?  

Viiskymppinen miettii kaiken pahan olleen 45 vuotta sitten. Josta ahdistunut.

Mistä päättelet itsemurhien vähentyneen?   Sehän on hyvin yleinen syy, poliisien lausumienkin mukaan.  Huumeiden lisäksi. 

Ihan tämän vuoden puolella 2 somepersoonaa,  sitten nämä kaikki muut ilmiselvät katoilta hyppimiset, junan alle, rekkaa päin.   Tietenkään ei omaiset aina kerro äkkikuolemien syytä eikä ole pakko. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajatellaan että nyt eletään nykyaikaa, hyvää, valistunutta, ihmiset fiksuja, miksi kuitenkin on vilja eerikoita ja joensuun poikia,  lapsia otetaan huostaan väkivallan ja huumeiden keskeltä?  Miehet tappavat puolisoitaan ja päinvastoin, aikuiset miehet ja naiset vanhempiaan.

Täälläkin "nimitellään"  koko ajan isovanhempien ikäisiä ja heitä vanhempia siitä kun  kovettivat itseään ja jaksoivat elämän.  Oli perheväkivaltaa ja itsemurhia. ( nyt poliisin mukaan huumeet ja itsemurhat nuorempien yleisin kuolinsyy.)

Onko nytkään sen ihmeemmin parempi aika?  Vaikka mt-hoitokaan ei ole enää mikään tabiu.  Pikemminkin muotijuttu, kai  on ihan muodikastakin toimistoissa kahvitunnilla vaihtaa mielipiteitä terapeuteista ja puhua psykologista jargonia?  

Viiskymppinen miettii kaiken pahan olleen 45 vuotta sitten. Josta ahdistunut.

Aikuisella ihmisellä kuitenkin on täysi valta käyttäytyä juuri päinvastoin kuin vaikka vanhempansa.   Mutta  koska on perimä, voi tietyt luonnekuviot periytyä. 

Itse olen sodanjälkeistä sukupolvea. Entisaikaan ei ollut mitään sijaa tunteiluille. Jos alkoi tunteilemaan niin  peloteltiin että siitä joutuu hullujen huoneelle ja sen ajan hullujen huoneet oli kuin vankiloita, joissa ihmisellä ei ollut paljoa ihmisarvoa. Lisäksi ihmiset pilkkasivat hulluja ja niitä joilla oli todettu mielen ongelmia tai muita poikkeavuuksia. Perheille ja suvulle oli häpeä, jos joukossa oli joku mielenvikaiseksi todettu. Raskas työ ja vähäinen vapaa-aika piti ihmisen terveenä sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Kun ihmisen tunne-elämää aletaan kaivelemaan, niin aina löytyy mielen ongelmia, se on pohjaton kaivo, jossa ei ole loppua. On sanonta tunteet tulee ja tunteet menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajatellaan että nyt eletään nykyaikaa, hyvää, valistunutta, ihmiset fiksuja, miksi kuitenkin on vilja eerikoita ja joensuun poikia,  lapsia otetaan huostaan väkivallan ja huumeiden keskeltä?  Miehet tappavat puolisoitaan ja päinvastoin, aikuiset miehet ja naiset vanhempiaan.

Täälläkin "nimitellään"  koko ajan isovanhempien ikäisiä ja heitä vanhempia siitä kun  kovettivat itseään ja jaksoivat elämän.  Oli perheväkivaltaa ja itsemurhia. ( nyt poliisin mukaan huumeet ja itsemurhat nuorempien yleisin kuolinsyy.)

Onko nytkään sen ihmeemmin parempi aika?  Vaikka mt-hoitokaan ei ole enää mikään tabiu.  Pikemminkin muotijuttu, kai  on ihan muodikastakin toimistoissa kahvitunnilla vaihtaa mielipiteitä terapeuteista ja puhua psykologista jargonia?  

Viiskymppinen miettii kaiken p

Mistä päättelet itsemurhien vähentyneen?   Sehän on hyvin yleinen syy, poliisien lausumienkin mukaan.  Huumeiden lisäksi. 

Ihan tämän vuoden puolella 2 somepersoonaa,  sitten nämä kaikki muut ilmiselvät katoilta hyppimiset, junan alle, rekkaa päin.   Tietenkään ei omaiset aina kerro äkkikuolemien syytä eikä ole pakko.

Oletko tilastoista kuullut?

Myös kuolinsyyt tilastoidaan.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti toisten ihmisten kokemien asioiden vähättelybei ole mitenkään harvinaista kun tätäkin keskustelua lukee. Voisiko joku tällaista vähättelyä harrastava kertoa syyn, miksi halutaan vähätellä toisten ihmisten kokemia asioita, vastoinkäymisiä ja niitä traumojakin?

Persoonallisuushäirkötä veikkaan. Pershäiriöiset rakastavat muiden pilkkaamista ja sitä, että voivat asettaa itsensä muiden yläpuolelle. Tosin ovat siellä vain omasta näkökulmastaan, muut pitävät pershäiriöisen toimintaa lähinnä säälittävänä huomionhakuisuutena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajatellaan että nyt eletään nykyaikaa, hyvää, valistunutta, ihmiset fiksuja, miksi kuitenkin on vilja eerikoita ja joensuun poikia,  lapsia otetaan huostaan väkivallan ja huumeiden keskeltä?  Miehet tappavat puolisoitaan ja päinvastoin, aikuiset miehet ja naiset vanhempiaan.

Täälläkin "nimitellään"  koko ajan isovanhempien ikäisiä ja heitä vanhempia siitä kun  kovettivat itseään ja jaksoivat elämän.  Oli perheväkivaltaa ja itsemurhia. ( nyt poliisin mukaan huumeet ja itsemurhat nuorempien yleisin kuolinsyy.)

Onko nytkään sen ihmeemmin parempi aika?  Vaikka mt-hoitokaan ei ole enää mikään tabiu.  Pikemminkin muotijuttu, kai  on ihan muodikastakin toimistoissa kahvitunnilla vaihtaa mielipiteitä terapeuteista ja puhua psykologista jargonia?&

Osaatko niitä esittää?

Tilastotietoja esimerkiksi niistä itsemurhista löytyy sivulta stat.fi

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on käynyt 60-70 - luvulla terapiassa psykiatrin luona. Hän säilytti näin toiminta ja työkykynsä, mikä oli psykopaatti puolison jäljiltä vaarantunut. 

Takavuosina monilla julkisuuden henkilöillä oli tapana viettää joka vuosi Hesperian sairaalassa muutama viikko. Näistä lomista kerrottiin julkisuuteen matkoina ulkomaille. Mutta oikeasti olivat ns. lataamossa. Toistuvasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja yleensäkin vertailla eri ihmisten kokemuksia. Se että sinä et saanut traumaa ei tarkoita yhtään mitään, trauman saaneen kokemus on erilainen kuin sinun.

Yleensä ne vertailijat ovat niitä, jotka traumatisoivat muita. 

Tai niillä vertailijoilla voi olla joku oma trauma, mitä eivät halua myöntää.

Kaveripiirissäni on tällainen, joka jäi orvoksi lapsena ja hänellä on hyvin jyrkät asenteet toisten ihmisten vastoinkäymisiä kohtaan. Esimerkiksi kun joltain kuolee isovanhempi tai joku muu läheinen sanoo tämä että rihän tuo vielä mitään ja alkaa kertoa siitä miten menetti vanhempansa nuorena ja on selvinnyt siitä niin hyvin että ei tosikaan. Sama juttu monessa muussa asiassa. Kun yhdellä

Sitähän minä en voi tietää mitä hän haluaa, en ole kysynytkään. Me muut emme voi sille mitään että hän on menettänyt lapsena vanhempansa.

Näin psykologiselta kulmalta olisi mielenkiintoista kuulla, miksi ihminen sanoo, että me muut emme voi sille mitään, että...

Tuohan on niin itsestäänselvyys, että sen mainitseminen tarkoittaa jotain vai mistä on kyse? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, ne olis hyvä käsitellä, tavalla tai toisella. Jos tuntee, ettei yksin kykene, niin sitten ilman muuta

Nykyään ihmiset alkavat olettaa, että elämässä pitäisi olla turvallisuus takuu. Mitään liian traumaattista ei saisi elämään tulla. Siksi ensimäinen läpipääsemätön trauma voi olla pääsykokeissa feilaaminen, poikaystävästä ero, koiran kuolema. OK, näihin voi tarvita ammattiapua. Mutta entä sitten jos elämässä alkaa suuremmalle osalle isoja traumoja, pysähtyykö yhteiskunta odottamaan, että 30-40 v sitten tulleet traumat käsitellään? Miettikääpä sodan elänyttä sukupolvea. Äitini äiti kuoli kun äitini oli nuori, hänen veljistään kaksi kuoli sodassa ja äitini joutui lapsena juoksemaan Helsingissä pommituksia piiloon väestösuojiin. Hän käsitteli asiat tavallaan, käänsi nokkansa kohti tulevaisuutta ja keskittyi miettimään nykypäivää ja tulevaa. Kasvatti neljä tasapainoista lasta. Nyt vanhemmiten osa traumoista näkyy kun Ukrainasta puhutaan, mutta eivät kuitenkaan vaikuta hänen yöuniin, osaa nauttia lapsistaan, lapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsistaan. 

Ehkä liika keskittyminen omiin tuntoihin ei ole ihmiselle terveellistä. Ilman muuta pitää olla sinut historiansa kanssa, mutta historiaa ei voi muuttaa, tulevaisuuteensa voi vaikuttaa. Siksi minusta ratkaisukeskeinen terapia järkevää, mieti miten eteenpäin, älä jää vellomaan historiaan jolle et mitään enää mahda.

On ihan yleistietoa, että itsemurhat ovat vähentyneet. Vain ehkä nuorimman ikäryhmän itsemurhat saattavat olla lisääntyneet (en muista). 

Ei se traumatisoitunut ihminen ole ahdistunut siitä, mitä 45 vuotta sitten tapahtui vaan siksi, mitä 45 vuotta sitten tapahtui - hänen aivojensa kehitysvaiheessa.

Mantelitumake ja otsalohko ovat kehittyneet poikkeusoloihin eli ylireagoiviksi ja toimimaan ajattelematta ja myös stressihormonit ja koko hermosto muovautui kroonisesti hälytystilaan. Tätä puretaan siellä terapiassa. Luodaan mielelle ja keholle turvaa, jotta se voi oppia uusia ja terveempiä tapoja olla ja olla tuhoamatta ihminen henkistä ja fyysistä terveyttä. 

Trauma pitää samalla purkaa ulos kehosta ja hermostosta. Puhe on yksi keinoista, tärinä yksi, liike kolmas, huuto neljäs, aggressio viides jne. Eri ihmiset kukin omine tapoineen ja painotuksineen. Pelkkä traumaan sopeutuminen ja/tai siitä jatkuvasti puhuminen ei muuta mitään vaan ankkuroi tilannetta vahvemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, ne olis hyvä käsitellä, tavalla tai toisella. Jos

Nykyään ihmiset alkavat olettaa, että elämässä pitäisi olla turvallisuus takuu. Mitään liian traumaattista ei saisi elämään tulla. Siksi ensimäinen läpipääsemätön trauma voi olla pääsykokeissa feilaaminen, poikaystävästä ero, koiran kuolema. OK, näihin voi tarvita ammattiapua. Mutta entä sitten jos elämässä alkaa suuremmalle osalle isoja traumoja, pysähtyykö yhteiskunta odottamaan, että 30-40 v sitten tulleet traumat käsitellään? Miettikääpä sodan elänyttä sukupolvea. Äitini äiti kuoli kun äitini oli nuori, hänen veljistään kaksi kuoli sodassa ja äitini joutui lapsena juoksemaan Helsingissä pommituksia piiloon väestösuojiin. Hän käsitteli asiat tavallaan, käänsi nokkansa kohti tulevaisuutta ja keskittyi miettimään nykypäivää ja tulevaa. Kasvatti neljä tasapainoista lasta. Nyt vanhemmiten osa traumoista näkyy kun Ukrainasta puhutaan, mutta eivät kuitenkaan vaikuta hänen yöuniin, osaa nauttia lapsistaan, lapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsistaan. 

Ehkä liika keskittyminen omiin tuntoihin ei ole ihmiselle terveellistä. Ilman muuta pitää olla sinut historiansa kanssa, mutta historiaa ei voi muuttaa, tulevaisuuteensa voi vaikuttaa. Siksi minusta ratkaisukeskeinen terapia järkevää, mieti miten eteenpäin, älä jää vellomaan historiaan jolle et mitään enää mahda.

Edelleen, traumaattinen kokemus on ysin eri asia kuin vastoinkäyminen tai menetys itsessään, traumaattiseen kokemukseen liittyy jotain sellaisia tekijöitä, mikä on tehnyt siitä trauman.

Vertailu siihen miten ennen on eletty on turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, ne olis hyvä käsitellä, tavalla tai toisella. Jos

Nykyään ihmiset alkavat olettaa, että elämässä pitäisi olla turvallisuus takuu. Mitään liian traumaattista ei saisi elämään tulla. Siksi ensimäinen läpipääsemätön trauma voi olla pääsykokeissa feilaaminen, poikaystävästä ero, koiran kuolema. OK, näihin voi tarvita ammattiapua. Mutta entä sitten jos elämässä alkaa suuremmalle osalle isoja traumoja, pysähtyykö yhteiskunta odottamaan, että 30-40 v sitten tulleet traumat käsitellään?

Sinänsä en usko, että koko väestö alkaa traumatisoitua koiran kuolemasta tai erosta. Nyt puhutaan diagnisoitavissa olevasta traumasta, mille on ihan omat tautiluokituskriteerit. Mutta jos näin kävisi, ei se sillä poistu, että toteaa, ettei näin voi olla. Jos koko kansakunta kärsisi jonkun myrkkypilven ja sokeutuisi, eivät he paranisi sillä, että todetaan, että koko kansa tuhoutuu, nyt on pakko jonkun vaan nähdä. 

Olen itse toimintakyvytön (100 %) työkyvytön siksi, että traumakeho ja mieli tulivat loppuunajetuiksi. Ei ole tällä hetkellä paukkuja mihinkään. Ja kyse ei ole halusta. Olen tämän vuoksi menettänyt elämästäni todella oleellisia asioita sen sijaan, että eläisin tavallista riittävän terveen työssäkäyvän elämää. Ja olen miettinyt, että mitä jos elimistöni jotenkin liioittelee, mitä jos kaikille käy näin. Olen tullut sen eteen, että vaikka kaikki traumatisoituisivat toimintakyvyttömiksi, se ei palauta omaa toimintakykyäni. Sitten upotaan kaikki yhdessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, ne olis hyvä käsitellä, tavalla tai toisella. Jos

"Ehkä liika keskittyminen omiin tuntoihin ei ole ihmiselle terveellistä. Ilman muuta pitää olla sinut historiansa kanssa, mutta historiaa ei voi muuttaa, tulevaisuuteensa voi vaikuttaa. Siksi minusta ratkaisukeskeinen terapia järkevää, mieti miten eteenpäin, älä jää vellomaan historiaan jolle et mitään enää mahda."

No pitää se historia kuintenkin todeta, jotta tietää, mistä eteenpäin mennään. Omituinen ajatus, et ratkaisu on se, että vaan unohdat...

Jos olet yhtään ketjua lukenut, ymmärtäisit jo asiasta enemmän. Mutta kuten jo aiemmin täällä on todettu, se aiempien sukupolvien "selviytyminen" on siirtynyt seuraaville sukupolville mm. epäempaattisuutena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, ne olis hyvä käsitellä, tavalla tai toisella. Jos

Nykyään ihmiset alkavat olettaa, että elämässä pitäisi olla turvallisuus takuu. Mitään liian traumaattista ei saisi elämään tulla. Siksi ensimäinen läpipääsemätön trauma voi olla pääsykokeissa feilaaminen, poikaystävästä ero, koiran kuolema. OK, näihin voi tarvita ammattiapua. Mutta entä sitten jos elämässä alkaa suuremmalle osalle isoja traumoja, pysähtyykö yhteiskunta odottamaan, että 30-40 v sitten tulleet traumat käsitellään? Miettikääpä sodan elänyttä sukupolvea. Äitini äiti kuoli kun äitini oli nuori, hänen veljistään kaksi kuoli sodassa ja äitini joutui lapsena juoksemaan Helsingissä pommituksia piiloon väestösuojiin. Hän käsitteli asiat tavallaan, käänsi nokkansa kohti tulevaisuutta ja keskittyi miettimään nykypäivää ja tulevaa. Kasvatti neljä tasapainoista lasta. Nyt vanhemmiten osa traumoista näkyy kun Ukrainasta puhutaan, mutta eivät kuitenkaan vaikuta hänen yöuniin, osaa nauttia lapsistaan, lapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsistaan.

Ilmeisesti äitisi on ollut onnekas.

Äitisi taitaa olla suunnilleen samanikäinen kuin oma mummoni, joka jäi lapsena orvoksi, menetti myös sisaruksen ja asui Helsingissä sota-aikana ja joutui pakenemaan hälytysten aikana. Suoraan sanoen en voi tietää oliko mummolla traumoja, ja jos oli niin valvottiko ne häntä öisin, tai miten yleensäkään vaikuttivat elämäänsä. Mummo ei kuitenkaan koskaan verrannut omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan esimerkiksi minun lapsuuteeni, mitä järkeä siinä olisi ollutkaan. Omasta lapsuudestaan kertoi meille lastenlapsille lähinnä mukavia asioita, mutta samalla myös realistisesti, kuitenkaan sen kummemmin entisajan vaikeuksia korostamatta. Tosin tiedän ainakin yhden sellaisen, mistä mummo ei meille lapsille kertonut, oman isänsä katoamisesta ja itsemurhasta. Kuitenkin, mummolla on ilmeisesti ollut lapsuudessa hyvä perusturvallisuus, se on varmasti auttanut kaiken suhteen.