Lue keskustelun säännöt.
Onko ADHD enemmän yhteiskunnan ongelma kuin yksilön ongelma?
25.04.2026 |
Tarkoitan tällä sitä, että onko tämä nykyinen yhteiskuntarakenne sellainen, että yhä harvempi ihminen kykenee siinä pärjäämään, ja ne, jotka eivät pärjää, tarvitsevat jonkin diagnoosin?
Ajattelen vain tätä, että niin monet naiset ympärilläni saavat diagnoosin tai kokevat itse olevansa addeja. (Toki myös miehet, mutta puhun tässä nyt enemmän naisten ADHD:sta, koska se on yleensä hieman erilainen kuin miehillä.) Minäkin olen tiennyt olevanni ADHD jo lähemmäs 20 vuotta. On tarjottu mahdollisuutta tutkimuksiinkin, mutta jätin käyttämättä, koska lääkkeitä en halua (ja tietty se, että se olisi ollut taas yksi asia, joka olisi pitänyt hoitaa, ja siksi se jäi hoitamatta). Olen muuttanut elämääni sellaiseen suuntaan, että pärjään tämän ominaisuuden kanssa. Mutta ennen kaikkea ajattelen, että nykyaikainen yhteiskunta tekee pärjäämisestä vaikeaa, ei varsinaisesti tämä ominaisuus. Enkä nyt tarkoita vain itseäni.
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon nykyään tarvitaan keskittymistä ja koordinointia. Asiat hoidetaan itsepalvelulla, kaikessa pitäisi olla oma-aloitteinen. Kukaan ei kysele perään ja valvo. Kaipa se hankaloittaa elämää, jos toiminnanohjaus prakaa. Päihteitä on myös saatavilla helposti, ja sosiaalinen kontrolli on olematonta. Toisaalta normeihin sopeutumattomuudesta ei rankaista niin pahasti kuin joitakin satoja vuosia sitten. Mitä sitten on pärjääminen? Ennen olisi joutunut jalkapuuhun tai kuollut nälkään, nyt tulee vain tunne että on huono ihminen.
Joo. Ja tekeminen on ei-konkreettista. Ainakin mulle sopii paremmin aika konkreettinen tekeminen, voisin kuvitella, että monelle muullekin tästä ominaisuudesta kärsivälle. Sanoisin myös, että paikallaan olemista suosiva elämäntyyli on huono meikäläisille. Pitäisi olla enemmän liikkeessä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen kyläkouluissa ei kuormituttu niin paljoa mitä nykyään koululaitoksissa, joten keskittyminen riitti opiskeluunkin ja kirjolla olevista tuli helpommalla yhteiskuntakelpoisia veronmaksajia. Nykyään on jokaisella oma avustaja (näin kärjistettynä) hengittämässå niskaan ja aiheuttamassa lisää kuormitusta.
Ja koska kirjolla olevissa on niitä jotka voisivat kehittää uuden nokian jolla Suomi saataisiin tuottavammaksi, niin onhan se yhteiskunnalle iso ongelma kun tuhannet työpaikat jää syntymättä kun se tekniikkanörtti on uuvutettu työkyvyttömäksi jo alakoululaisena.
Nykyään enemmän yhteikunnallinen. Diagnoosien tarkoitus on ymmärtää itseään ja vaikeuksiaan ja etenkin tiedostaa, että normaalit keinot eivät välttämättä itselle toimi. Siten voi etsiä ja tukeutua sellaisiin keinoihin mitkä toimii. Nykyään tuo jälkimmäinen osa unohdetaan kokonaan ja piiloudutaan diagnoosin taakse jos pitäisi tehdä jotain epämiellyttävää.
Siinä vaiheessa kun suurimmalla osalla on ADHD -diagnoosi siitä tulee normi. Mitä sitten? Muuttuuko maailma sellaiseksi että ns. Normaali-ihmiset eivät enää pärjää.
Todennäköisesti lasten kohdalla kasvuympäristö ja myös ylidiagnosointi ovat isossa roolissa, jos jollain alueella kolmasosalla kouluikäisistä on diagnosoitu joku keskittymishäiriö. Vaikea uskoa, että noin moni olisi ihan oikeasti neuroepätyypillinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun suurimmalla osalla on ADHD -diagnoosi siitä tulee normi. Mitä sitten? Muuttuuko maailma sellaiseksi että ns. Normaali-ihmiset eivät enää pärjää.
Mun on vaikea uskoa, että tää yhteiskuntakehitys jotenkin muuttuisi sen perusteella, pärjäävätkö ihmiset mallissa vai eivät. Olen aika pessimistinen sen suhteen, että jotain aitoja muutoksia voitaisiin tehdä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti lasten kohdalla kasvuympäristö ja myös ylidiagnosointi ovat isossa roolissa, jos jollain alueella kolmasosalla kouluikäisistä on diagnosoitu joku keskittymishäiriö. Vaikea uskoa, että noin moni olisi ihan oikeasti neuroepätyypillinen.
En osaa sanoa tuosta. Puhun tässä avauksessa aikuisista. Niin moni (nimenomaan nainen) on kertonut mulle aika pienen ajan sisällä joko diagnoosista tai siitä, että tietää olevansa ADHD, että jotenkin luulen tämän olevan yleisempää. En oikein tiedä, onko tämä edes mikään häriö, vaan enemmän ihmistyyppi. Oli mikä oli, se sopii huonosti tämänhetkiseen yhteiskuntaan. Tämä on se mun teesi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jaa en tiedä mulla on add en vieläkään ymmärrä mitä se edes tarkoittaa.
lääkitystä ei ole eikä ole tarjottu.
diagnoosin siis sain kersana 2000 luvun alussa eli ei mikään trendi diagnoosi siis.
yhteiskunnallinen ongelma se on ja me keillä on pahoja oppimis vaikeuksia jäämme tukien ulkopuolelle.
kaikki koulutus alat on jopa Luovissa sellaisia itselleni, etten siellä pärjää.
kun on muitakin diagnooseja kun tuo add.
tavallinen ammattikorkeakoulu ei onnistu olen kokeillut jo viisi kertaa.
apua ja tukea ei saa. olen audiovisuaalinen oppia ja minun pitää nähdä ja tehdä itse.
en voi oppia lukemalla ja se on niin tylsää.
en jaksa keskittyä siihen jos opettaja puhuu böa bla blaa ..ja muut ihmiset häiritsee olemassaollaan.
tämä yhteiskunta tarvitsee yksilöllisempää opetusta ja eri tapoja opiskella lisää ja eri tukitoimien lisäämistä.
esimerkiksi mahdollisuus tulla tekemään läksyt kouluun ennen tai jälkeen oppituntien opettajan kanssa tms. se auttaisi varmasti jo paljon.
itse koulussa en koskaan tehnyt läksyjä se tuntui loputtomalta urakalta ja jos yritin tehdä läksyjä se kesti kolme tuntia päivässä.
joskus hermostuin.matikan tehtäviin niin paljon,.että itku potku raivo kohtauksen aikana heitin ja revin koko kirjan.
minut päästettiin säälistä koulusta läpi, vaikka en koskaan oppinut kirjoittamaan kunnolla kun en vaan vieläkään älyä mihin tulee pilkku ja piste ja mistä tietää onko Yhdyssan enkä tiedä miten jaksottaa koska en vaan ymmärrä milloin lause muka loppuu.. liian vaikeaa suomi on liian vaikeaa kun on liian iso ero kirja kielen ja puhekielen välillä
Ujot, hiljaiset introvertit haluavat nykyään autismidiagnoosin koska nuo luonteenpiirteet on lähes demonisoitu. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsii moni, mutta kyynärpäätaktiikkaa käyttäviä ekstrovertteja ihannoidaan niin paljon että tuota diagnoosia hävetään -> halutaan se autismidiagnoosi koska koetaan se vähemmän leimaavaksi.
ADHD taas on sellainen että melkein minkä tahansa ongelman voi laittaa sen syyksi. Ja taas kerran se koetaan vähemmän leimaavaksi kuin ei-neuropsykiatriset diagnoosit. Ylidiagnosointi on vakava ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
jaa en tiedä mulla on add en vieläkään ymmärrä mitä se edes tarkoittaa.
lääkitystä ei ole eikä ole tarjottu.
diagnoosin siis sain kersana 2000 luvun alussa eli ei mikään trendi diagnoosi siis.
yhteiskunnallinen ongelma se on ja me keillä on pahoja oppimis vaikeuksia jäämme tukien ulkopuolelle.
kaikki koulutus alat on jopa Luovissa sellaisia itselleni, etten siellä pärjää.
kun on muitakin diagnooseja kun tuo add.
tavallinen ammattikorkeakoulu ei onnistu olen kokeillut jo viisi kertaa.
apua ja tukea ei saa. olen audiovisuaalinen oppia ja minun pitää nähdä ja tehdä itse.
en voi oppia lukemalla ja se on niin tylsää.
en jaksa keskittyä siihen jos opettaja puhuu böa bla blaa ..ja muut ihmiset häiritsee olemassaollaan.
tämä yhteiskunta tarvitsee yksilöllisempää opetusta ja eri tapoja opiskella lisää ja eri tukitoimien lisäämistä.
esimerkiksi mahdollisuus tulla tekemään läksyt kouluun ennen tai jälkeen oppituntien opettajan kanssa tms. se auttaisi varmasti jo paljon.
itse koulussa en koskaan tehnyt läksyjä se tuntui loputtomalta urakalta ja jos yritin tehdä läksyjä se kesti kolme tuntia päivässä.
joskus hermostuin.matikan tehtäviin niin paljon,.että itku potku raivo kohtauksen aikana heitin ja revin koko kirjan.
minut päästettiin säälistä koulusta läpi, vaikka en koskaan oppinut kirjoittamaan kunnolla kun en vaan vieläkään älyä mihin tulee pilkku ja piste ja mistä tietää onko Yhdyssan enkä tiedä miten jaksottaa koska en vaan ymmärrä milloin lause muka loppuu.. liian vaikeaa suomi on liian vaikeaa kun on liian iso ero kirja kielen ja puhekielen välillä
Oletko ollut töissä? Miten se sujuu? Musta kuulostaa siltä, että ylipäätään sellainen ala, jota pitää opiskella, ei välttämättä ole sulle. Joku sellainen, jonka oppii työtä tekemällä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti lasten kohdalla kasvuympäristö ja myös ylidiagnosointi ovat isossa roolissa, jos jollain alueella kolmasosalla kouluikäisistä on diagnosoitu joku keskittymishäiriö. Vaikea uskoa, että noin moni olisi ihan oikeasti neuroepätyypillinen.
Oma savolainen sukuni on iso ja meistä jos tutkittaisiin varmaan 90% saisi diagnoosin. Helposti sukuni muodostaa alueella sen kolmanneksen väestöstä. Nyt on tuo nuorempi sukupolvi saanut diagnoiseja ja selkeästi kuuluvat sukuun kun aina löytyy se joku vanhempi sukulainen joka toteaa lapsen olevan ihan sen-ja-sen kopio. Neurotyyppi kun on periytyvä ominaisuus siinä missä vaikka nenän muoto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ujot, hiljaiset introvertit haluavat nykyään autismidiagnoosin koska nuo luonteenpiirteet on lähes demonisoitu. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsii moni, mutta kyynärpäätaktiikkaa käyttäviä ekstrovertteja ihannoidaan niin paljon että tuota diagnoosia hävetään -> halutaan se autismidiagnoosi koska koetaan se vähemmän leimaavaksi.
ADHD taas on sellainen että melkein minkä tahansa ongelman voi laittaa sen syyksi. Ja taas kerran se koetaan vähemmän leimaavaksi kuin ei-neuropsykiatriset diagnoosit. Ylidiagnosointi on vakava ongelma.
No, mä en ole sitä diagnoosia kaivannut, koska en koe, että sillä mitään tekisin. Se ei poista itse ongelmaa. Toki olen muuttanut elämääni paljon, että pärjäisin tämän kanssa, mutta yhteiskuntaa en tietenkään voi muuttaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti lasten kohdalla kasvuympäristö ja myös ylidiagnosointi ovat isossa roolissa, jos jollain alueella kolmasosalla kouluikäisistä on diagnosoitu joku keskittymishäiriö. Vaikea uskoa, että noin moni olisi ihan oikeasti neuroepätyypillinen.
Oma savolainen sukuni on iso ja meistä jos tutkittaisiin varmaan 90% saisi diagnoosin. Helposti sukuni muodostaa alueella sen kolmanneksen väestöstä. Nyt on tuo nuorempi sukupolvi saanut diagnoiseja ja selkeästi kuuluvat sukuun kun aina löytyy se joku vanhempi sukulainen joka toteaa lapsen olevan ihan sen-ja-sen kopio. Neurotyyppi kun on periytyvä ominaisuus siinä missä vaikka nenän muoto.
Juuri näin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti lasten kohdalla kasvuympäristö ja myös ylidiagnosointi ovat isossa roolissa, jos jollain alueella kolmasosalla kouluikäisistä on diagnosoitu joku keskittymishäiriö. Vaikea uskoa, että noin moni olisi ihan oikeasti neuroepätyypillinen.
En osaa sanoa tuosta. Puhun tässä avauksessa aikuisista. Niin moni (nimenomaan nainen) on kertonut mulle aika pienen ajan sisällä joko diagnoosista tai siitä, että tietää olevansa ADHD, että jotenkin luulen tämän olevan yleisempää. En oikein tiedä, onko tämä edes mikään häriö, vaan enemmän ihmistyyppi. Oli mikä oli, se sopii huonosti tämänhetkiseen yhteiskuntaan. Tämä on se mun teesi.
Ap
Todennäköisesti yhteiskunnan muutos vaikuttaa asiaan. Olen ollut työelämässä jo lähes 30 vuotta ja onhan muutos esim. teknologian vuoksi ollut valtava. Ei mun uran alkuaikoina viestejä tullut vasemmalta ja oikealta jatkuvalta syötöllä, eikä ollut omaan työhön liittyviä tuhansia dokumentteja pilvipalvelussa. Tärkeä paperit olivat parissa mapissa, ja jos jotain asiaa oli niin ihmiset soittivat. Osa jatkaa samanlaisessa hyperaktiivisessa ympäristössä vapaa-ajalla, lähinnä älypuhelinsovellusten kautta.
Oman ymmärrykseni mukaan tällainen ympäristö eli ole ihmisen kognitiivisille ja emotionaalisille ominaisuuksille luontainen. Eli ehkä asia on enemmän niin päin, että tämänhetkinen yhteiskunta ei sovi ihmisille kovinkaan hyvin.
Nykyään lässytetään korulauseita erilaisuuden hyväksymisestä mutta todellisuudessa raamit hyväksyttävälle ja normaalille ovat äärimmäisen tiukat. Kaikki yritetään tunkea samasta mankelista läpi. Sitten kun ihmiset eivät sopeudu täysin luonnottomiin oloihin, osoitellaan yksilöä, että vika on sinussa.
Olemme sietämätön sukupolvi. Sössimme kaiken, kun menimme terapiaan. Hyvästi, seesteisen säyseät vuosikymmenet. Yhtäkkiä aloimme vaatia kaikenlaista outoa, kuten tunnetaitoja ja kommunikointia. Meistä on tullut neuroottisia tai kovia, epävarmoja tai kyynisiä, pelokkaita tai vältteleviä tai näitä kaikkia yhtä aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti lasten kohdalla kasvuympäristö ja myös ylidiagnosointi ovat isossa roolissa, jos jollain alueella kolmasosalla kouluikäisistä on diagnosoitu joku keskittymishäiriö. Vaikea uskoa, että noin moni olisi ihan oikeasti neuroepätyypillinen.
En osaa sanoa tuosta. Puhun tässä avauksessa aikuisista. Niin moni (nimenomaan nainen) on kertonut mulle aika pienen ajan sisällä joko diagnoosista tai siitä, että tietää olevansa ADHD, että jotenkin luulen tämän olevan yleisempää. En oikein tiedä, onko tämä edes mikään häriö, vaan enemmän ihmistyyppi. Oli mikä oli, se sopii huonosti tämänhetkiseen yhteiskuntaan. Tämä on se mun teesi.
Ap
psykiatria ja lääketiede tarkastelee ihmisiä jatkuvasti häiriölinssien läpi.
eihän siitä kauan ole, kun homoseksuaalit luokiteltiin sairaiksi.
en yhtään ihmettelisi, vaikka se olisi enemmänkin kirjo kuten autismi, koska kaikilla meillä on vaikea keskittyä ja ADHD:tä esiintyy eri tasoisina.
en pidä ADHD: ta sairautena tai puutteena vaikka se on läheisille ja itselle haasteita aiheuttava piirre.
aivot toimii eri tavalla.
mielestäni siihen suhtaudutaan väärällä tavalla . lääkkeitä annetaan sehän on melkein sama kun annettaisiin lääkkeitä vaan tietylle persoonallisuus tyypille tai horoskooppille.
varsinkaan lapsien lääkitseminen ensisijaisesti ei ole missään nimessä hyvä asia. tietysti lääkkeitä pitää harkita, jos mikään muu ei auta, mutta mielestäni se ei saisi olla mikään ensisijainen ja ainoa hoitokeino varsinkin kun ADHD ei vaadi hoitoa, vaan ymmärrystä ja erillaisia tapoja selvitä tilanteista ja enemmän työkaluja ja menetelmiä oppia omalla tavallaan ja selviytyä arjesta.
mutta kun maailmassa nyt tykätään antaa lääkkeitä lääkkeiden perään.
mielenterveys ongelmaisille syötetään lääkkeitä, vaikka osa oireista saattaisi jopa parantua oikeanlaisella terapialla, ruokavaliolla ja elämäntavoilla.
me suhtaudumme liikaa neuropsykiatrisiin diagnooseihin sairauksina eikä ominaisuuksina joita ne loppupeleissä ovat.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään lässytetään korulauseita erilaisuuden hyväksymisestä mutta todellisuudessa raamit hyväksyttävälle ja normaalille ovat äärimmäisen tiukat. Kaikki yritetään tunkea samasta mankelista läpi. Sitten kun ihmiset eivät sopeudu täysin luonnottomiin oloihin, osoitellaan yksilöä, että vika on sinussa.
Toksinen positiivisuus, negatiiviset tunteet ja haasteet ohitetaan. Jos se ei onnistu itsestään haetaan lääkitys.
Vierailija kirjoitti:
Olemme sietämätön sukupolvi. Sössimme kaiken, kun menimme terapiaan. Hyvästi, seesteisen säyseät vuosikymmenet. Yhtäkkiä aloimme vaatia kaikenlaista outoa, kuten tunnetaitoja ja kommunikointia. Meistä on tullut neuroottisia tai kovia, epävarmoja tai kyynisiä, pelokkaita tai vältteleviä tai näitä kaikkia yhtä aikaa.
En näe, että tämä liittyy siihen, mistä puhun. Liittyy ennemmin siihen, mistä puhui henkilö yllä, joka kuvaili työelämän muutosta hänen työuransa aikana, eli siihen, miten tietyillä ominaisuuksilla varustettu ihminen pärjää tietynlaisessa ympäristössä.
Ap
Aika paljon nykyään tarvitaan keskittymistä ja koordinointia. Asiat hoidetaan itsepalvelulla, kaikessa pitäisi olla oma-aloitteinen. Kukaan ei kysele perään ja valvo. Kaipa se hankaloittaa elämää, jos toiminnanohjaus prakaa. Päihteitä on myös saatavilla helposti, ja sosiaalinen kontrolli on olematonta. Toisaalta normeihin sopeutumattomuudesta ei rankaista niin pahasti kuin joitakin satoja vuosia sitten. Mitä sitten on pärjääminen? Ennen olisi joutunut jalkapuuhun tai kuollut nälkään, nyt tulee vain tunne että on huono ihminen.