Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Näin unta eräästä pojasta, joka oli ainoa tähän mennessä, joka olisi halunnut seurustella kanssani ja ainoa joka on pitänyt minusta niin paljon. Unessa hän oli kirjoittanut minulle lyhyen kirjeen, jota aloin lukea ja pääsin siihen kohtaan, jossa hän kirjoitti, että ei kerrota vielä muille yhdessä olostamme. Sitten heräsin. 

Hän oli mukava ja aina iloinen. Muistan, kun kysyi alatko olemaan erään kerran, kun hänellä oli koulupäivä päättynyt ja tuli pyörällä vastaan minua, kun itse tulin koulusta.

En osannut sanoa mitään tuohon. Hymyilin vaan. Hän ei ehkä ymmärtänyt sitä mitä tuo kaikki olisi tarkoittanut. Kuului niihin joilla ystäviä ja oli suosittu toisin kuin minä. Itseä kiusattiin ja näin hän olisi saanut paljon kaikkea pahaa sen kautta ja ei oikeastaan olisi tullut mitään. Elimme niin eri tilanteessa tuolloin. 

Kukaan ei olisi varmaan edes uskonut asian olevan totta, kun joskus yritin sanoa joillekin, että tämä poika pitää minusta niin se ajatus tyrmättiin heti. Olimme myös niin nuoria silloin.

No, tuo poika hymyilin vaan itsekin ja nauroi tuon kysymyksensä jälkeen. Joskus mietin vitsailiko hän, kun monesti puki huumoriin niin paljon asioita, mutta ei kyllä silloin vakavissaan kuitenkin kysyisi, kun tilannetta mietin. Otti kaiken hyvin ja tuosta ei ikinä puhuttu mitään. En paljastanut hänen sanojaan muille ja muutenkin kaikki jatkui ennallaan.

Myöhemmin nähtiin hyvin harvoin. Joskus hän sanoi jotain ja vähitellen elämässä menevien juttujen kautta ei enää edes puhuttu mitään. Emme riidoissa olleet, mutta paljolti oma elämäni vaikutti ja se, ettei minulla ollut ystäviä. No, kuitenkin hän oli ainoita mistä minulla tuolloin hyvää sanottavaa. Olisi saanut elää pitkän ja hyvän elämän, mutta hänen elämänsä päättyi hyvin nuorena. Tuo kaikki usein mielessäni ja mietin häntä ja muistan kuinka olin surullinen pitkään. 

Koulussa ollessaan hän lauloi joskus itsekseen tätä biisiä. Nauroikin välissä ja en unohda sitä hetkeä.

Leona Lewis - Bleeding Love 

Vierailija kirjoitti:

Näin unta eräästä pojasta, joka oli ainoa tähän mennessä, joka olisi halunnut seurustella kanssani ja ainoa joka on pitänyt minusta niin paljon. Unessa hän oli kirjoittanut minulle lyhyen kirjeen, jota aloin lukea ja pääsin siihen kohtaan, jossa hän kirjoitti, että ei kerrota vielä muille yhdessä olostamme. Sitten heräsin. 

Hän oli mukava ja aina iloinen. Muistan, kun kysyi alatko olemaan erään kerran, kun hänellä oli koulupäivä päättynyt ja tuli pyörällä vastaan minua, kun itse tulin koulusta.

En osannut sanoa mitään tuohon. Hymyilin vaan. Hän ei ehkä ymmärtänyt sitä mitä tuo kaikki olisi tarkoittanut. Kuului niihin joilla ystäviä ja oli suosittu toisin kuin minä. Itseä kiusattiin ja näin hän olisi saanut paljon kaikkea pahaa sen kautta ja ei oikeastaan olisi tullut mitään. Elimme niin eri tilanteessa tuolloin. 

Kukaan ei olisi varmaan edes uskonut asian olevan totta, kun joskus yritin sanoa joillek

Ihania muistoja. Minäkin joskus mietin, mitä kuuluu jollekin ihmiselle, jonka olen tavannut ja tuntenut. 

Ensin sometileistä yms. Itsellä ei ole, eikä tule olemaankaan ikinä mutta joskus 10-15 vuotta sitten tuli luettua paria-kolmea blogia ja seurattua muutamaa instaa vain huomatakseni, että en olekaan mitenkään outo ja tylsä mamoilija-mummeli vaan ihan normaalia on olla perhekeskeinen kotoilija. Jo siis nuorena, koska jokainen noista bloggaajista oli omaksi järkytyksekseni minua kymmenisen - viisitoista vuotta nuorempia vaikka kuvittelin ensi alkuun asian olevan tasan toisinpäin.

Siinä mielessä noista oli hyötyäkin, koska sain vihdoin ns vertaistukea ja ymmärsin etten ole mitenkään outo vaan ihan normaali vaikka tykkäänkin huushollaamisesta, mökillä (maalla) olemisesta, marjastamisesta ja neulomisesta. Olin vaan aina saanut kuulla suunnilleen kaikilta ilkeilyä silmienpyörittelyllä höystettynä joten kuvittelin olevani vääränlainen ja kummallinen ja yritin kovasti olla samanlainen kuin muut.

Se tietysti harmittaa, että myöhäistähän se jo oli päästä kiinni omannäköiseen elämään eli hyvinkin voisi olla parempi etten ikinä olisi saanut tietää, että muitakin samanlaisia on. Elin siis etenkin nuoruuteni aivan vääränlaisissa piireissä / porukoissa eikä toisaalta ihme, koska siinä seurassahan sitä oli viihdyttävä ja pysyttävä johon mukaan kelpasi. Olisi varmasti ollut parempi olla yksin, koska sehän tuon seurauksena kuitenkin oli. Usein on käynyt mielessä, että olisiko sillä nuoruuden yksinäisyydellä jäänyt yksinäiseksi aikuiseksi vai onko tämä aikuisyksinäisyys seurausta tuosta nuoruuden vääränlaisesta seurasta.

---

Sitten lenkkeilystä ja juoksutapahtumista. Itse juoksin puolikkaan ennen korona-aikaa ja maaliintulon jälkeen oli jotenkin tyhmää vaan yksinään hakea se osallistumismitali ja kamat narikasta, tunkea lenkkarit reppuun ja lähteä kotiin. Muilla tuntui olevan juoksukavereita ja ainakin siinä maalialueella tuttuja, puolisoa, perhettä ja läheisiä joiden kanssa heittelivät high-fivea ja tuli kuivaa vaatetta, kuohuvaa ja kukkakimppua jne kun omaa saavutusta ei kukaan ollut juhlistamassa. Ainakin itselle tuo kaikki muu olisi ollut vähintään yhtä tärkeää kuin se, että onnistuin siinä mitä tavoittelin. Nuo on hetkiä jotka haluaisi jakaa.

Vau mitä juoksijoita täällä! Ihailen!

Just päättelin ne lapaset jotka aloitin viime viikolla. Valmiit ne oli jo viikonloppuna, mutta jotenkin tuo viimeistely usein tympii eikä sitä tee heti saman tien kun mieluummin haluaa jo luoda uudet silmukat seuraavaa neulomusta varten :)

Ja kivat noista tuli ja niin pehmeät ja lämpöiset. En tiedä olenko vaan lapsellinen, mutta monesti (tai siis okei aina) olisi ihanaa kuulla jonkun kaverin tai läheisenkin ihastelua ja tykkäämistä vaikka eihän sillä mitään väliä pitäisi olla. Pääasia että itse tykkää ja on tyytyväinen mutta vissiin en osaa ajatella noin itsekeskeisesti ja itsevarmasti vaan kaipaisin jonkun muunkin sanovan ne nähdessään, että hyvät on.

Nyt sitten on villatakki puikoilla ja tuon kanssa saattaakin mennä koko talvi. Kun en tietenkään enkä taaskaan halunnut minkään ohjeen mukaista vaan yhdistelin kolmesta eri mallista itselleni mieluisat osat ja ainakin paperilla tuo näyttää oikealta, mutta usein käy niin että neuloessa huomaa että eihän tämä nyt onnistukaan.. Sitten saa purkaa, miettiä ja heittää neuleen seinään kunnes taas pääsee sopivaan mielentilaan. Välillä mietin, että mun neulomisesta on usein se rentoutuminen ja flow kyllä tosi kaukana, mutta sitten kun sen saa vihdoin valmiiksi kaiken pähkäilyn jälkeen niin tulee ihana onnistumisen tunne. Sitä saanee odotella jonnekin ensi vuoden puolelle..

Vierailija kirjoitti:

Just päättelin ne lapaset jotka aloitin viime viikolla. Valmiit ne oli jo viikonloppuna, mutta jotenkin tuo viimeistely usein tympii eikä sitä tee heti saman tien kun mieluummin haluaa jo luoda uudet silmukat seuraavaa neulomusta varten :)

Ja kivat noista tuli ja niin pehmeät ja lämpöiset. En tiedä olenko vaan lapsellinen, mutta monesti (tai siis okei aina) olisi ihanaa kuulla jonkun kaverin tai läheisenkin ihastelua ja tykkäämistä vaikka eihän sillä mitään väliä pitäisi olla. Pääasia että itse tykkää ja on tyytyväinen mutta vissiin en osaa ajatella noin itsekeskeisesti ja itsevarmasti vaan kaipaisin jonkun muunkin sanovan ne nähdessään, että hyvät on.

Nyt sitten on villatakki puikoilla ja tuon kanssa saattaakin mennä koko talvi. Kun en tietenkään enkä taaskaan halunnut minkään ohjeen mukaista vaan yhdistelin kolmesta eri mallista itselleni mieluisat osat ja ainakin paperilla tuo näyttää oikealta, mutta usein käy niin että

Toi neulomisten päättely. Aina päätän tehdä heti, mutta tosiaan: uusi työ vie mennessään. Mulla on nyt kai neljä työtä meneillään, kirpparilta vaan lisää puikkoja :) lankoja kyllä piisaa.

Palaan vielä tuohon neulomusten viimeistelyyn ja olen tullut vähän siihen tulokseen, että ehkä niitä ei tavallaan haluaisi saada käyttövalmiiksi koska se muistuttaisi taas siitä, ettei ole sille käyttöä. Ettei tätäkään nyt oikeasti olisi tarvinnut neuloa, koska ei sellaista menoa ole mihin se olisi just niin passeli. Siis tietenkin lapasia, sukkia, villatakkeja ym tarvitsee mutta ei määräänsä enempää vaikka ne olisi kuinka kauniita ja ihania.

Itsellä on siis oikeastaan aina mukamas selkeä tarve kun neuleen aloitan ja ihan näen sieluni silmin sen tilanteen. Sitten siinä neuloessa alkaa realismi nostaa päätään ja alan epäillä että noinkohan tälle onkaan käyttöä (ei ole ollut entisillekään!) ja siksi usein käy niinkin, että se tekele jää kesken eikä jää vain viimeistelyä varten.

Vierailija kirjoitti:

Vau mitä juoksijoita täällä! Ihailen!

Täytyy myöntää, että upeita hankkeita. Kun on tavoite, niin varmaan eri tavalla tulee lähteneeksi.

Keksin, että otan itsellekin pienen tavoitteen.

Aurinkoinen päivä ja upea ruska. Syksy parhaimmillaan. Kahvia ja omenapiirakkaa syön ja ihailen.

Muutin kotoa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan 16-vuotiaana. Ankarien kotiolojen vuoksi kuvittelin aina olevani muita huonompi ja mitätön. Koulussa ja elmu-harrastuksessa oli kavereita, sellaisia "paras ystävä"-suhteita ei koskaan. Aina oli joka paikassa vähän ulkopuolinen olo. Tapasin hämmentävän hämmästyttävän ihmisen, jonka seurassa viihdyin. Jostain syystä hänkin minun. Oli pari vuotta ihmeellistä elämää, siis sellaista johon en ollut tottunut. Kehuttiin, tykättiin, kannustettiin, tunteita ilmaistiin kaikin tavoin. Ei ollut koskaan aiemmin ollut hyväksytty ja turvallinen olo, kenenkään kanssa. Sitten hän menehtyi auto-onnettomuudessa. Parikymmentä vuotta olen nyt nähnyt hänestä unta säännöllisesti, tulee kuin tervehtimään. Ja mikä hassuinta, myös hän on ikääntynyt samaa tahtia kanssani. Ei jäänyt nuoreksi kuten edesmenneet serkkuni tai tätini, jotka lähtivät parikymppisinä ja joista myöskin joskus näen unta. Välillä tuntuu kuin en aivan yksin olisikaan, mutta kun ei ole ketään keneltä kysyä niin vanhenevatko teidän edesmenneet rakkaanne unissanne vai muistatteko heidät aina sellaisina kuin lähtivät?

Mietin tänään pysäkillä ihmisiä katsellessani, että kun kaikilla miljardeilla ihmisillä on elämän ensimmäinen päivä ja se viimeinen päivä myös, niin on aika mieletön sattuma, että juuri me satutaan olemaan juuri tässä yhtä aikaa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempaa yhteyttä tunnen muihin ihmisiin ja koko ihmiskuntaan. Meidän pitää suhtautua toisiimme lämmöllä, ollaan täällä vain kerran, ja jaetaan tämä lyhyt elämä tällä pallolla.

Vierailija kirjoitti:

Muutin kotoa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan 16-vuotiaana. Ankarien kotiolojen vuoksi kuvittelin aina olevani muita huonompi ja mitätön. Koulussa ja elmu-harrastuksessa oli kavereita, sellaisia "paras ystävä"-suhteita ei koskaan. Aina oli joka paikassa vähän ulkopuolinen olo. Tapasin hämmentävän hämmästyttävän ihmisen, jonka seurassa viihdyin. Jostain syystä hänkin minun. Oli pari vuotta ihmeellistä elämää, siis sellaista johon en ollut tottunut. Kehuttiin, tykättiin, kannustettiin, tunteita ilmaistiin kaikin tavoin. Ei ollut koskaan aiemmin ollut hyväksytty ja turvallinen olo, kenenkään kanssa. Sitten hän menehtyi auto-onnettomuudessa. Parikymmentä vuotta olen nyt nähnyt hänestä unta säännöllisesti, tulee kuin tervehtimään. Ja mikä hassuinta, myös hän on ikääntynyt samaa tahtia kanssani. Ei jäänyt nuoreksi kuten edesmenneet serkkuni tai tätini, jotka lähtivät parikymppisinä ja joista myöskin joskus näen unta. Välillä tuntuu kuin

Mielenkiintoinen kysymys. Se vaihtelee. Usein näen unia vanhemmistani. He ovat jotenkin nuorempia kuin kuollessaan 75-82vuotiaina. Minä itse olen usein kuitenkin tämän ikäinen 60+. Nuoruuden rakkaudesta näen usein unta, että kuolema olikin jotenkin virhe, hän onkin elossa taas. Molemmat ollaan nuoria taas siinä unessa..

Vaihtelee siis paljon.

Minulla on hyvin vähän ihmisiä, joita muistelen heidän kuolemansa jälkeen, koska ei ole ollut sellaisia läheisiä ihmisiä elämässäni muutenkaan paljon. Ehkä hyväkin näin, ettei tarvitse ikävöidä monia.

Isovanhempani näen joskus unissani saman ikäisinä kuin kuollessaan. Parempikuntoisina vain. Kuolivat yli 80-vuotiaina. Sitten tämä poika, josta kirjoitin niin hänet näen aina nuorena noin samanikäisenä kuin kuollessaan. Ei ehtinyt edes aikuisuuteen asti. Tästä voisi päätellä, että ihmiset jäisivät omissa unissani siihen ikään mihin ehtivät oikeastikin. 

Äitini näki joskus unta vanhemmistaan ja näki heidät kävelemässä rannalla koirani kanssa. Olivat kaikki hyväkuntoisia tuolloin ja yhdessä kulkivat. Jäi tuo kertomus tuosta unesta minunkin mieleeni. 

Tämän lisäksi ei oikeastaan ole kuin muutama vanhempi sukulainen esim äitini täti ja eräs tuttu vanha ihminen, joita välillä muistelen. Heistä en ole unia koskaan nähnyt. Ja Justin, mutta hänestäkään ole nähnyt unta ja hänestä kirjoitan sitten joskus toiste, koska joku sanoo tähän, että voiko tuntematonta miettiä tai jopa surra ja voiko hän tulla ajatuksiin. Itselleni voi, mutta ymmärrän eron tässä eri ihmisten välillä. 

Kiva kun vastasit. Tuopa juuri, kun on nähnyt ihmiset kautta vuosien siihen saakka kun lähtivät. Heidät näkee unissakin sellaisina kuin olivat eläessään, milloin minkäkin ikäisenä. Se, että joku edesmennyt ikään kuin vanhenee kanssani tuntui alkuun erikoiselta. Ja kun hän on säännöllisesti unissani ja ikääntyy kanssani, on kuin en olisikaan itsekseni. Ehkä se on sitten vain joku mielen keino lohduttaa ja auttaa jaksamaan eteenpäin.

Nobelin kirjallisuuspalkinto meni unkarilaiselle Laszlo Krasznahorkeille. Häneltä on suomennettu kaksi kirjaa, S aatanatango ja Vastarannan melankolia. Kolmas tulee keväällä ja siinä on kääntäjän mukaan 30 sivuista virkkeitä. On siinä lukemista, ettei unohda virkkeen lopussa, mistä se alkoi.

Mulle täysin tuntematon. Ehkä luen, ehkä en.

Päivän sananlasku: Joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää.

Politiikasta tai siis enemmänkin siitä, etten ota mitään kantaa mihinkään suuntaan mutta jotenkin tunnistan koulukiusatun tuosta Kaisa Juusosta. Toisaalta saan myös vahvat fiiliksen koulukiusaajasta monestakin, etenkin naispoliitikosta.

Itse koulukiusattuna voin olla turhankin herkkä aistimusteni kanssa, mutta monesti olen kokenut sen kuinka yhteiskunta tai oikeammin yhteisö koulun lisäksi myös työpaikalla ja kaveriporukoissa on tietyllä tapaa verenhimoista ja hyökkää hanakasti sellaisen kimppuun joka ei ole niin itsevarma ja vahva, jos vain saa pienenkin syyn. Se syy voidaan myös tarvittaessa keksiä jos vaikka on jotenkin tylsää. Vastaavasti taas joku liki röyhkeyteen asti itsevarma (/-rakas) saa tehdä käytännössä mitä vaan eikä kukaan tee muuta kuin korkeintaan tupisee itsekseen ja panee taskussa kättä nyrkkiin.

Aika kaukana on se aidosti tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja suvaitsevainen yhteiskunta jossa jokainen saa olla sellainen kuin on ja voi luottaa siihen, että kelpaa omana itsenään. Toki sekin voi olla ettei sellaista ole mahdollista saavuttaakaan, mutta ei se ainakaan sillä tavoin muodostu, että ihmisiä nostetaan ketä milloinkin tikun nokkaan ja mieluusti varmaan vietäisiin torille jalkapuuhunkin syljettäväksi jos vain voitaisiin. Kauhistuttaa ajatellakin millaista monen lapsen / nuoren arki on nykyään, kun someilta sun muilta digeiltä ei pääse karkuun hetkeksikään eikä mihinkään ja muutenkin yhteiskunnasta (ihmisistä) ihan kokonaisuutena on tullut paljon julmempi ja ilkeämpi mitä se oli 30-40 vuotta sitten vaikka ihan riittävän hirveä se oli silloinkin.

Se voisi olla ihan hyvä jos noihin tulisi joku ikäraja (mieluiten 18v) jota myös valvottaisiin ja asenneilmapiirikin muuttuisi sellaiseksi, että se ei tosiaan ole ok että peruskouluikäisillä on somet sun muut tiktokit. Tosin parastahan se olisi että sen saisi jotenkin epämuodikkaaksi ja noloksi niin sehän korjautuisi koko ongelma ihan itsestään :)

Oikein ihana päivä. Heräsin tähän päivään, kun unessani t-rex syö mut kahtia. Työkaveri vitsaili mun hirttämisellä. Työt eivät eteneet mihinkään, vaikka tein kaiken mitä käskettiin. Harrastuksissani olin tekemässä ennätystäni, mutta sitten kunnolla töpeksin. Prismassa en saanut s-mobiilia auki nähdäkseni kaikki etukuponkini. Nyt kotona toivon, että mitään inhottavaa ei enempää tapahtuisi. Voisi olla myrtsi olo, mutta olen liian virkistynyt murjottaakseni.

Unista. Mun unissa ei juurikaan ole muita kuin kasvottomia, vieraita ihmisiä mutta se ainoa josta näen säännöllisen epäsäännöllisesti unta on sellainen joka joissain unissa on nuori, mutta niissä olen minäkin ja joissakin sitten ikääntynyt kanssani samaan tahtiin. Nuo jälkimmäiset on surullisempia ja myös sellaisia jotka muistan herätessäni yleensä varsin hyvin.

Välillä näen unta myös edesmenneestä koirastani joka on niissä välillä pentu ja välillä se ihana aikuinen koira ja joskus sitten näen painajaista jossa joudun luopumaan hänestä uudelleen ja ihan yhtälailla yllärinä kuin oikeastikin.

Monesti mietin, että tuo menetys ei varmaankaan tullut käsiteltyä koskaan asianmukaisesti tai oikein enkä siksi voi edes kirjoittaa siitä ilman että itkettää. Toisaalta tuntuu ihan kahelilta ajatukseltakin, ettei tuollaisesta pääse yli vaikka aikaa siitä on jo viisi vuotta.

Unista tai pikemminkin unettomuudesta. Sitä on kuin pienessä sievässä mutta ilman hyvää tuulta ja ihan kaikki menee jollain tavalla pieleen tai ainakin hirveän hankalasti. Tuntuu että tänäänkin olen käyttänyt aivan kaiken lattian kautta ja nyt viimeisimmällä kerralla noiduin jo kunnolla ääneen, kun sillä kertaa lattialta sai siivota leikkelepaketin sisällön. Se saakelin paketti kyllä pysyi kädessä enkä edes tajua miten mä sain ne siivut sieltä luiskautetuksi lattialle.

Jotenkin alkaa olla niin loppu kaikkeen kun mikään ei ikinä suju eikä onnistu vaan on kuin jossain pahuuden spiraalissa. No niinhän sitä sanotaankin, että hyvä ruokkii hyvää mutta kyllä se toiseenkin suuntaan onnistuu vaikkei olisi väliksikään.