Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Monesti häpeän koko elämääni. Olisi pitänyt pärjätä niin kuin joku muu ja saada edettyä elämässä kaikesta huolimatta. Täällä ei oikeastaan välitetä siitä mitä ihminen on kokenut. Se on ymmärrettävää ja tietysti se menee niin. Silti kaikki eivät ole samalla, viivalla missään jutuissa. 

Sitten tuntuu siltä, että minä vaan hukkasin kaiken vuosien aikana. Pilasin loputkin. Silti moni asia on vaikuttanut. En ole voinut tehdä monestikaan niitä päätöksiä niin, että ne olisivat itselleni parhaita vaan joku muu asia esim taloudellinen juttu on vaikuttanut. Tämä asia on samalla ikävä ymmärtää, kun järki sanoi, että täyttyisi tehdä asioita toisin ja ei sillä hetkellä voinut niitä päätöksiä toteuttaa. 

En ole keskittynyt siihen mikä olisi itselleni parasta vaan lähinnä elänyt vaan eteenpäin edes jotenkin. Silti minä maksan nämä päätökset ja virheet ja tämän kaiken kanssa pitää yrittää pärjätä, vaikka monesti mietin, että jos häviää pelin niin se on sitten siinä ainakin osittain. Jos ihminen syrjäytyy tai syrjäytetään niin siinä on aina taustalla eri juttuja. Sitten lopulta vaan häpeä siitä, että elämä on mennyt näin, vaikka moni asia on vaikuttanut. 

Luuseri ketään ei kiinnosta 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit hyvin tuohon viestiin liittyen missä toteat ettei tuo ole sinun elämäsi. Itsellä samoja ajatuksia. Olisi pitänyt jo 10 vuotta sitten tavallaan olla tässä pisteessä missä nyt, kun yritän raapia kasaan edes jotain elämäni suhteen. Silti olen jäljessä kaikessa niin paljon ja en tiedä nouseeko täältä enää ikinä sille puolen, että esim työllistyn mihinkään. 

Elämäni oli joskus 20-vuotiaana lähinnä sitä, että muutin muualle ikävien ihmiskokemusteni jälleen ja selvisin jotenkin eteenpäin sekä itseni kanssa, että taloudellisesti. Kyllähän sitä välillä yritti jotain elämänsä teen. Minäkin aloitin joitakin koulutuksia lukion jälkeen, mutta ne kaatuivat pitkiin välimatkoihin, harkkapaikkojen puutteeseen sekä taloudellisiin juttuihin. Viimeinen sellainen minkä keskeyttämistä surin pitkään, mutta en voinut mitään. Lisäksi täällä missä asun ei ole oikein mitään. Kukaan ei ottanut edes ilmaiseen harjoitteluun niin kuka olisi ottanut töihin. 

Silloin tavallaan olin silti vielä enemmän kuitenkin elämässä kiinni siinä mielessä ja pystyin kaikesta jännityksestä huolimatta siinäkin koulutusryhmässä toimimaan. Meillä kiva porukka. Tuo kaikki olisi saanut jatkua ja itselläkin pysyä se vähä suhde ihmisiin sen myötä. Sen sijaan elämäni muuttui vaan entistä hiljaisemmaksi tuolta osin ja jäin tavallaan syrjään entistä enemmän. Näin tuo hyvä alku romuttui mitä vähän sain itseäni parempaan tilanteeseen. 

 

Jos kaikki olisi mennyt toisin niin ehkä minulla olisi ollut silloin jo ammatti ja työpaikka ja sillä tavalla hyvä tilanne elämässä. Jokin rauha sen suhteen, vaikka tuskin minulla ystäviä olisi ollutkaan. 

Töiden suhteen pidän esim siivoamisesta ja en sillä tavalla arvostele tai vältä mitään työtä. Näin olisi parempi ollut siivota, vaikka vuosikymmen ja olla näin edes jossain kiinni jos joku tajuaa mitä tarkoitan. 

Toisaalta aina välillä mietin pärjäänkö enää missään ja onko minusta mihinkään esim ihmisten suhteen jos jotain töitäkin katsotaan. Ei niihin pääseminen kuitenkaan ole helppoa jos ei osaa olla luonteva ja on liian jännittynyt. Kyllä se näkyy. Nyt, kun opiskelen avoimessa yliopistossa niin mietin sitä, että jos kävisi ihme ja pääsisin sitä kautta oikeasti kirjoille tuonne niin mitä siitä tulee. 

Miten ihmeessä näiden "hiljaisten" syrjävuosien jälkeen pärjään siellä ihmisten joukossa enää. Tämä ajatus nyt mielessä paljon. Voin jotenkin pärjätä ehkä, mutta samalla tiedän, että tunnen varmaan häpeää ja sellaista tunnetta, että mitä minä täällä teen ja yritän tavallaan "leikkiä", että pärjään hyvin. Pahimmassa tapauksessa pää ei kestä tuollaista enää ja en pysty enää ihmisten joukkoon tuolta osin. 

Voi, kun läheiseni (vanhemmat) tajuaisivat joskus tämän, että tuostakin tulisi kamppailu minulle joskus. Ehkä yritän sitä peittää, kun heille ei ole olemassa mitään jännitystä tai "heikkoutta" ja minä en ikinä ollut se lapsi josta tuli se pärjääjä ja sellainen ihminen joka kestää kaiken. Harmi vaan en ollut sellainen. Joskus toivoisin vaan sitä, että joku tulisi vastaan tässä ja tajuaisi, että jokainen varmaan olisi mielellään se ihminen joka pärjää jos voisi valita. Sen tiedän, etten enää aja itseäni loppuun, koska se sitten vie kaiken ja sieltä nouseminen on vaikeaa. 

Sun pitää hakea apua. Sun elämähän menee ihan hukkaan. Oot vielä nuori. Miten aiot elättää itsesi? Saaat sairaseläkkeen jollet ole työkykyinen. Siivoustyötä voi tehdä joka paikkakunnalla, aina on apua tarvitsevia vanhuksia jne. Mutta ensin hoidat itsesi kuntoon. Yksin et ole siihen pystynyt. Ei kukaan pysty.

Mistä sinä keksit tuon sairaseläkkeen. En minä sellaista saa ja en kirjoitanut sellaista. Saan ihan tavallisen työkkärin tuen ja olen siellä kirjoilla. Sekään ei tosin kuulu tänne, että mitä saan ja mitä en. Anteeksi tämä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti häpeän koko elämääni. Olisi pitänyt pärjätä niin kuin joku muu ja saada edettyä elämässä kaikesta huolimatta. Täällä ei oikeastaan välitetä siitä mitä ihminen on kokenut. Se on ymmärrettävää ja tietysti se menee niin. Silti kaikki eivät ole samalla, viivalla missään jutuissa. 

Sitten tuntuu siltä, että minä vaan hukkasin kaiken vuosien aikana. Pilasin loputkin. Silti moni asia on vaikuttanut. En ole voinut tehdä monestikaan niitä päätöksiä niin, että ne olisivat itselleni parhaita vaan joku muu asia esim taloudellinen juttu on vaikuttanut. Tämä asia on samalla ikävä ymmärtää, kun järki sanoi, että täyttyisi tehdä asioita toisin ja ei sillä hetkellä voinut niitä päätöksiä toteuttaa. 

En ole keskittynyt siihen mikä olisi itselleni parasta vaan lähinnä elänyt vaan eteenpäin edes jotenkin. Silti minä maksan nämä päätökset ja virheet ja tämän kaiken kanssa pitää yrittää pärjätä, vaikka monesti mietin, että jos häviää pelin niin se on sitten siinä ainakin osittain. Jos ihminen syrjäytyy tai syrjäytetään niin siinä on aina taustalla eri juttuja. Sitten lopulta vaan häpeä siitä, että elämä on mennyt näin, vaikka moni asia on vaikuttanut. 

Luuseri ketään ei kiinnosta 

Sinullakin taitaa olla paha päivä. Ja sinua kiinnosti  kuitenkin niin paljon, että vaivauduit kommentoimaan. Vinkkinä jos elämäsi olisi hyvää niin et kirjoittaisi toiselle täällä noin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit hyvin tuohon viestiin liittyen missä toteat ettei tuo ole sinun elämäsi. Itsellä samoja ajatuksia. Olisi pitänyt jo 10 vuotta sitten tavallaan olla tässä pisteessä missä nyt, kun yritän raapia kasaan edes jotain elämäni suhteen. Silti olen jäljessä kaikessa niin paljon ja en tiedä nouseeko täältä enää ikinä sille puolen, että esim työllistyn mihinkään. 

Elämäni oli joskus 20-vuotiaana lähinnä sitä, että muutin muualle ikävien ihmiskokemusteni jälleen ja selvisin jotenkin eteenpäin sekä itseni kanssa, että taloudellisesti. Kyllähän sitä välillä yritti jotain elämänsä teen. Minäkin aloitin joitakin koulutuksia lukion jälkeen, mutta ne kaatuivat pitkiin välimatkoihin, harkkapaikkojen puutteeseen sekä taloudellisiin juttuihin. Viimeinen sellainen minkä keskeyttämistä surin pitkään, mutta en voinut mitään. Lisäksi täällä missä asun ei ole oikein mitään. Kukaan ei ottanut edes ilmaiseen harjoitteluun niin kuka olisi ottanut töihin. 

Silloin tavallaan olin silti vielä enemmän kuitenkin elämässä kiinni siinä mielessä ja pystyin kaikesta jännityksestä huolimatta siinäkin koulutusryhmässä toimimaan. Meillä kiva porukka. Tuo kaikki olisi saanut jatkua ja itselläkin pysyä se vähä suhde ihmisiin sen myötä. Sen sijaan elämäni muuttui vaan entistä hiljaisemmaksi tuolta osin ja jäin tavallaan syrjään entistä enemmän. Näin tuo hyvä alku romuttui mitä vähän sain itseäni parempaan tilanteeseen. 

 

Jos kaikki olisi mennyt toisin niin ehkä minulla olisi ollut silloin jo ammatti ja työpaikka ja sillä tavalla hyvä tilanne elämässä. Jokin rauha sen suhteen, vaikka tuskin minulla ystäviä olisi ollutkaan. 

Töiden suhteen pidän esim siivoamisesta ja en sillä tavalla arvostele tai vältä mitään työtä. Näin olisi parempi ollut siivota, vaikka vuosikymmen ja olla näin edes jossain kiinni jos joku tajuaa mitä tarkoitan. 

Toisaalta aina välillä mietin pärjäänkö enää missään ja onko minusta mihinkään esim ihmisten suhteen jos jotain töitäkin katsotaan. Ei niihin pääseminen kuitenkaan ole helppoa jos ei osaa olla luonteva ja on liian jännittynyt. Kyllä se näkyy. Nyt, kun opiskelen avoimessa yliopistossa niin mietin sitä, että jos kävisi ihme ja pääsisin sitä kautta oikeasti kirjoille tuonne niin mitä siitä tulee. 

Miten ihmeessä näiden "hiljaisten" syrjävuosien jälkeen pärjään siellä ihmisten joukossa enää. Tämä ajatus nyt mielessä paljon. Voin jotenkin pärjätä ehkä, mutta samalla tiedän, että tunnen varmaan häpeää ja sellaista tunnetta, että mitä minä täällä teen ja yritän tavallaan "leikkiä", että pärjään hyvin. Pahimmassa tapauksessa pää ei kestä tuollaista enää ja en pysty enää ihmisten joukkoon tuolta osin. 

Voi, kun läheiseni (vanhemmat) tajuaisivat joskus tämän, että tuostakin tulisi kamppailu minulle joskus. Ehkä yritän sitä peittää, kun heille ei ole olemassa mitään jännitystä tai "heikkoutta" ja minä en ikinä ollut se lapsi josta tuli se pärjääjä ja sellainen ihminen joka kestää kaiken. Harmi vaan en ollut sellainen. Joskus toivoisin vaan sitä, että joku tulisi vastaan tässä ja tajuaisi, että jokainen varmaan olisi mielellään se ihminen joka pärjää jos voisi valita. Sen tiedän, etten enää aja itseäni loppuun, koska se sitten vie kaiken ja sieltä nouseminen on vaikeaa. 

Sun pitää hakea apua. Sun elämähän menee ihan hukkaan. Oot vielä nuori. Miten aiot elättää itsesi? Saaat sairaseläkkeen jollet ole työkykyinen. Siivoustyötä voi tehdä joka paikkakunnalla, aina on apua tarvitsevia vanhuksia jne. Mutta ensin hoidat itsesi kuntoon. Yksin et ole siihen pystynyt. Ei kukaan pysty.

Mistä sinä keksit tuon sairaseläkkeen. En minä sellaista saa ja en kirjoitanut sellaista. Saan ihan tavallisen työkkärin tuen ja olen siellä kirjoilla. Sekään ei tosin kuulu tänne, että mitä saan ja mitä en. Anteeksi tämä. 

Tulevaisuudessa. Siitähän sinä kirjoitit ja pohdit. 

Vierailija kirjoitti:

Kassatyyppi ei moikannut mua. Olikohan sillä huono aamu?

Ehkä sulla on sama kuin mulla eli sinua ei vain nähdä tai noteerata eikä ainakaan koeta tervehdyksen ja normaalin aspa-jargonin arvoiseksi. Itse olen onnistunut joskus käymään melkoisen yksinpuhelunkin siinä kassalla kun normaaliin tervehdykseen ei saa kuin ilmeettömän tuijotuksen, kassa ei sano ääneen edes ostosten loppusummaa ja sitten korttimaksun jälkeen ottaa sen kuitinkin itse ja sanoo kassalle kiitos ja hei ilman minkäänlaista reaktiota.

Muuten olisi varmaan pitänyt jo huolestua että onko kassahenkilöllä kaikki hyvin tai jopa joku aivohalvaus menossa, mutta seuraavana jonossa ollut sai oikein iloisesti helähtävän hein.. Se olin siis vain minä joka syystä tai toisesta oli näkymätön taas kerran. Eikä minua aina huomaa nämä automaattiovetkaan vaan ne pysyy kiinni eikä tapahdu mitään vaikka pakitan sen pari metriä ja teen uuden lähestymisen. Kiinni on ja pysyy. Sitten siihen tulee joku toinen menijä ja kas, ovet aukeaa aivan normaalisti.

Näitä on oikeasti niin paljon osunut kohdalle erilaisina variaatioina ettei enää voi olla pelkkää sattumaa. Joskus on oikein suma ja silloin käy jo mielessä, että entäs jos en olekaan enää olemassa vaan olen vaan joku aave joka näkee kaiken mutta kukaan ei näe minua.

Taas kesä lähenee loppuaan enkä tänä(kään) kesänä nähnyt ketään muita kuin isääni, äitiäni ja sisaruksiani. Asunnossani ei käynyt koko kesänä kukaan ja täällä vietin 90 % koko kesästä. Taas vaan todettava, että kai se elämä menee näinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit hyvin tuohon viestiin liittyen missä toteat ettei tuo ole sinun elämäsi. Itsellä samoja ajatuksia. Olisi pitänyt jo 10 vuotta sitten tavallaan olla tässä pisteessä missä nyt, kun yritän raapia kasaan edes jotain elämäni suhteen. Silti olen jäljessä kaikessa niin paljon ja en tiedä nouseeko täältä enää ikinä sille puolen, että esim työllistyn mihinkään. 

Elämäni oli joskus 20-vuotiaana lähinnä sitä, että muutin muualle ikävien ihmiskokemusteni jälleen ja selvisin jotenkin eteenpäin sekä itseni kanssa, että taloudellisesti. Kyllähän sitä välillä yritti jotain elämänsä teen. Minäkin aloitin joitakin koulutuksia lukion jälkeen, mutta ne kaatuivat pitkiin välimatkoihin, harkkapaikkojen puutteeseen sekä taloudellisiin juttuihin. Viimeinen sellainen minkä keskeyttämistä surin pitkään, mutta en voinut mitään. Lisäksi täällä missä asun ei ole oikein mitään. Kukaan ei ottanut edes ilmaiseen harjoitteluun niin kuka olisi ottanut töihin. 

Silloin tavallaan olin silti vielä enemmän kuitenkin elämässä kiinni siinä mielessä ja pystyin kaikesta jännityksestä huolimatta siinäkin koulutusryhmässä toimimaan. Meillä kiva porukka. Tuo kaikki olisi saanut jatkua ja itselläkin pysyä se vähä suhde ihmisiin sen myötä. Sen sijaan elämäni muuttui vaan entistä hiljaisemmaksi tuolta osin ja jäin tavallaan syrjään entistä enemmän. Näin tuo hyvä alku romuttui mitä vähän sain itseäni parempaan tilanteeseen. 

 

Jos kaikki olisi mennyt toisin niin ehkä minulla olisi ollut silloin jo ammatti ja työpaikka ja sillä tavalla hyvä tilanne elämässä. Jokin rauha sen suhteen, vaikka tuskin minulla ystäviä olisi ollutkaan. 

Töiden suhteen pidän esim siivoamisesta ja en sillä tavalla arvostele tai vältä mitään työtä. Näin olisi parempi ollut siivota, vaikka vuosikymmen ja olla näin edes jossain kiinni jos joku tajuaa mitä tarkoitan. 

Toisaalta aina välillä mietin pärjäänkö enää missään ja onko minusta mihinkään esim ihmisten suhteen jos jotain töitäkin katsotaan. Ei niihin pääseminen kuitenkaan ole helppoa jos ei osaa olla luonteva ja on liian jännittynyt. Kyllä se näkyy. Nyt, kun opiskelen avoimessa yliopistossa niin mietin sitä, että jos kävisi ihme ja pääsisin sitä kautta oikeasti kirjoille tuonne niin mitä siitä tulee. 

Miten ihmeessä näiden "hiljaisten" syrjävuosien jälkeen pärjään siellä ihmisten joukossa enää. Tämä ajatus nyt mielessä paljon. Voin jotenkin pärjätä ehkä, mutta samalla tiedän, että tunnen varmaan häpeää ja sellaista tunnetta, että mitä minä täällä teen ja yritän tavallaan "leikkiä", että pärjään hyvin. Pahimmassa tapauksessa pää ei kestä tuollaista enää ja en pysty enää ihmisten joukkoon tuolta osin. 

Voi, kun läheiseni (vanhemmat) tajuaisivat joskus tämän, että tuostakin tulisi kamppailu minulle joskus. Ehkä yritän sitä peittää, kun heille ei ole olemassa mitään jännitystä tai "heikkoutta" ja minä en ikinä ollut se lapsi josta tuli se pärjääjä ja sellainen ihminen joka kestää kaiken. Harmi vaan en ollut sellainen. Joskus toivoisin vaan sitä, että joku tulisi vastaan tässä ja tajuaisi, että jokainen varmaan olisi mielellään se ihminen joka pärjää jos voisi valita. Sen tiedän, etten enää aja itseäni loppuun, koska se sitten vie kaiken ja sieltä nouseminen on vaikeaa. 

Sun pitää hakea apua. Sun elämähän menee ihan hukkaan. Oot vielä nuori. Miten aiot elättää itsesi? Saaat sairaseläkkeen jollet ole työkykyinen. Siivoustyötä voi tehdä joka paikkakunnalla, aina on apua tarvitsevia vanhuksia jne. Mutta ensin hoidat itsesi kuntoon. Yksin et ole siihen pystynyt. Ei kukaan pysty.

Mistä sinä keksit tuon sairaseläkkeen. En minä sellaista saa ja en kirjoitanut sellaista. Saan ihan tavallisen työkkärin tuen ja olen siellä kirjoilla. Sekään ei tosin kuulu tänne, että mitä saan ja mitä en. Anteeksi tämä. 

Tulevaisuudessa. Siitähän sinä kirjoitit ja pohdit. 

Kovasti pohdit tulevaa, mutta et halua keskustella siitä? Miksi sitten kirjoitat elämästäsi tänne, jollei siitä saa keskustella. Omituista. 

Tänään kävelylenkillä kuljin ohi talosta jonka portinpielessä oli iso ämpärillinen omenoita ja kyltti "saa ottaa!" sekä hedelmäpusseja. No minähän otin muutaman ja aion tehdä huomenna uuniomenoita kun muutenkin olen tekemässä kaalilaatikkoa ja uunin lämmitän. Täytyy huomenna käydä ihan asiakseen kaupassa hakemassa vaniljakastiketta vaikka ihan kun muistelisin jostain lukeneeni että kinuskikastike sopii hyvin. Vai oliko se päärynöihin.. Hmmn. No, ehkä otan molempia ja vetäisen oikein herkkuöverit. Toisaalta se sellainen omenahyve voisi olla vielä uuniomppujakin kivempi ja siinä tulisi sitä muutakin höystettä kun ei noita omppuja niin hirmuista määrää ole. Tässähän sitä tulikin pohdittavaa täksi illaksi jos oikein otan ongelman tästä. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit hyvin tuohon viestiin liittyen missä toteat ettei tuo ole sinun elämäsi. Itsellä samoja ajatuksia. Olisi pitänyt jo 10 vuotta sitten tavallaan olla tässä pisteessä missä nyt, kun yritän raapia kasaan edes jotain elämäni suhteen. Silti olen jäljessä kaikessa niin paljon ja en tiedä nouseeko täältä enää ikinä sille puolen, että esim työllistyn mihinkään. 

Elämäni oli joskus 20-vuotiaana lähinnä sitä, että muutin muualle ikävien ihmiskokemusteni jälleen ja selvisin jotenkin eteenpäin sekä itseni kanssa, että taloudellisesti. Kyllähän sitä välillä yritti jotain elämänsä teen. Minäkin aloitin joitakin koulutuksia lukion jälkeen, mutta ne kaatuivat pitkiin välimatkoihin, harkkapaikkojen puutteeseen sekä taloudellisiin juttuihin. Viimeinen sellainen minkä keskeyttämistä surin pitkään, mutta en voinut mitään. Lisäksi täällä missä asun ei ole oikein mitään. Kukaan ei ottanut edes ilmaiseen harjoitteluun niin kuka olisi ottanut töihin. 

Silloin tavallaan olin silti vielä enemmän kuitenkin elämässä kiinni siinä mielessä ja pystyin kaikesta jännityksestä huolimatta siinäkin koulutusryhmässä toimimaan. Meillä kiva porukka. Tuo kaikki olisi saanut jatkua ja itselläkin pysyä se vähä suhde ihmisiin sen myötä. Sen sijaan elämäni muuttui vaan entistä hiljaisemmaksi tuolta osin ja jäin tavallaan syrjään entistä enemmän. Näin tuo hyvä alku romuttui mitä vähän sain itseäni parempaan tilanteeseen. 

 

Jos kaikki olisi mennyt toisin niin ehkä minulla olisi ollut silloin jo ammatti ja työpaikka ja sillä tavalla hyvä tilanne elämässä. Jokin rauha sen suhteen, vaikka tuskin minulla ystäviä olisi ollutkaan. 

Töiden suhteen pidän esim siivoamisesta ja en sillä tavalla arvostele tai vältä mitään työtä. Näin olisi parempi ollut siivota, vaikka vuosikymmen ja olla näin edes jossain kiinni jos joku tajuaa mitä tarkoitan. 

Toisaalta aina välillä mietin pärjäänkö enää missään ja onko minusta mihinkään esim ihmisten suhteen jos jotain töitäkin katsotaan. Ei niihin pääseminen kuitenkaan ole helppoa jos ei osaa olla luonteva ja on liian jännittynyt. Kyllä se näkyy. Nyt, kun opiskelen avoimessa yliopistossa niin mietin sitä, että jos kävisi ihme ja pääsisin sitä kautta oikeasti kirjoille tuonne niin mitä siitä tulee. 

Miten ihmeessä näiden "hiljaisten" syrjävuosien jälkeen pärjään siellä ihmisten joukossa enää. Tämä ajatus nyt mielessä paljon. Voin jotenkin pärjätä ehkä, mutta samalla tiedän, että tunnen varmaan häpeää ja sellaista tunnetta, että mitä minä täällä teen ja yritän tavallaan "leikkiä", että pärjään hyvin. Pahimmassa tapauksessa pää ei kestä tuollaista enää ja en pysty enää ihmisten joukkoon tuolta osin. 

Voi, kun läheiseni (vanhemmat) tajuaisivat joskus tämän, että tuostakin tulisi kamppailu minulle joskus. Ehkä yritän sitä peittää, kun heille ei ole olemassa mitään jännitystä tai "heikkoutta" ja minä en ikinä ollut se lapsi josta tuli se pärjääjä ja sellainen ihminen joka kestää kaiken. Harmi vaan en ollut sellainen. Joskus toivoisin vaan sitä, että joku tulisi vastaan tässä ja tajuaisi, että jokainen varmaan olisi mielellään se ihminen joka pärjää jos voisi valita. Sen tiedän, etten enää aja itseäni loppuun, koska se sitten vie kaiken ja sieltä nouseminen on vaikeaa. 

Sun pitää hakea apua. Sun elämähän menee ihan hukkaan. Oot vielä nuori. Miten aiot elättää itsesi? Saaat sairaseläkkeen jollet ole työkykyinen. Siivoustyötä voi tehdä joka paikkakunnalla, aina on apua tarvitsevia vanhuksia jne. Mutta ensin hoidat itsesi kuntoon. Yksin et ole siihen pystynyt. Ei kukaan pysty.

Mistä sinä keksit tuon sairaseläkkeen. En minä sellaista saa ja en kirjoitanut sellaista. Saan ihan tavallisen työkkärin tuen ja olen siellä kirjoilla. Sekään ei tosin kuulu tänne, että mitä saan ja mitä en. Anteeksi tämä. 

Tulevaisuudessa. Siitähän sinä kirjoitit ja pohdit. 

En minä ikinä aio jäädä sairauseläkkeelle tällä menolla. En todellakaan tarkoittanut sitä jos sitä mietit. Ihan muuta. Yritän ihan toisenlaista elämää itselleni. Ja saa keskustella, mutta miksi miettiä esim mitä tukea saan ja mitä en. Ei tarvitse niitä miettiä. 

Vierailija kirjoitti:

Tänään kävelylenkillä kuljin ohi talosta jonka portinpielessä oli iso ämpärillinen omenoita ja kyltti "saa ottaa!" sekä hedelmäpusseja. No minähän otin muutaman ja aion tehdä huomenna uuniomenoita kun muutenkin olen tekemässä kaalilaatikkoa ja uunin lämmitän. Täytyy huomenna käydä ihan asiakseen kaupassa hakemassa vaniljakastiketta vaikka ihan kun muistelisin jostain lukeneeni että kinuskikastike sopii hyvin. Vai oliko se päärynöihin.. Hmmn. No, ehkä otan molempia ja vetäisen oikein herkkuöverit. Toisaalta se sellainen omenahyve voisi olla vielä uuniomppujakin kivempi ja siinä tulisi sitä muutakin höystettä kun ei noita omppuja niin hirmuista määrää ole. Tässähän sitä tulikin pohdittavaa täksi illaksi jos oikein otan ongelman tästä. Huoh.

Mulle ruuanlaitto on välttämätön paha. Ikävää pakkopullaa, josta tulee tiskiä ja sotkua. Sitä syö elääkseen, ei elä syödäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit hyvin tuohon viestiin liittyen missä toteat ettei tuo ole sinun elämäsi. Itsellä samoja ajatuksia. Olisi pitänyt jo 10 vuotta sitten tavallaan olla tässä pisteessä missä nyt, kun yritän raapia kasaan edes jotain elämäni suhteen. Silti olen jäljessä kaikessa niin paljon ja en tiedä nouseeko täältä enää ikinä sille puolen, että esim työllistyn mihinkään. 

Elämäni oli joskus 20-vuotiaana lähinnä sitä, että muutin muualle ikävien ihmiskokemusteni jälleen ja selvisin jotenkin eteenpäin sekä itseni kanssa, että taloudellisesti. Kyllähän sitä välillä yritti jotain elämänsä teen. Minäkin aloitin joitakin koulutuksia lukion jälkeen, mutta ne kaatuivat pitkiin välimatkoihin, harkkapaikkojen puutteeseen sekä taloudellisiin juttuihin. Viimeinen sellainen minkä keskeyttämistä surin pitkään, mutta en voinut mitään. Lisäksi täällä missä asun ei ole oikein mitään. Kukaan ei ottanut edes ilmaiseen harjoitteluun niin kuka olisi ottanut töihin. 

Silloin tavallaan olin silti vielä enemmän kuitenkin elämässä kiinni siinä mielessä ja pystyin kaikesta jännityksestä huolimatta siinäkin koulutusryhmässä toimimaan. Meillä kiva porukka. Tuo kaikki olisi saanut jatkua ja itselläkin pysyä se vähä suhde ihmisiin sen myötä. Sen sijaan elämäni muuttui vaan entistä hiljaisemmaksi tuolta osin ja jäin tavallaan syrjään entistä enemmän. Näin tuo hyvä alku romuttui mitä vähän sain itseäni parempaan tilanteeseen. 

 

Jos kaikki olisi mennyt toisin niin ehkä minulla olisi ollut silloin jo ammatti ja työpaikka ja sillä tavalla hyvä tilanne elämässä. Jokin rauha sen suhteen, vaikka tuskin minulla ystäviä olisi ollutkaan. 

Töiden suhteen pidän esim siivoamisesta ja en sillä tavalla arvostele tai vältä mitään työtä. Näin olisi parempi ollut siivota, vaikka vuosikymmen ja olla näin edes jossain kiinni jos joku tajuaa mitä tarkoitan. 

Toisaalta aina välillä mietin pärjäänkö enää missään ja onko minusta mihinkään esim ihmisten suhteen jos jotain töitäkin katsotaan. Ei niihin pääseminen kuitenkaan ole helppoa jos ei osaa olla luonteva ja on liian jännittynyt. Kyllä se näkyy. Nyt, kun opiskelen avoimessa yliopistossa niin mietin sitä, että jos kävisi ihme ja pääsisin sitä kautta oikeasti kirjoille tuonne niin mitä siitä tulee. 

Miten ihmeessä näiden "hiljaisten" syrjävuosien jälkeen pärjään siellä ihmisten joukossa enää. Tämä ajatus nyt mielessä paljon. Voin jotenkin pärjätä ehkä, mutta samalla tiedän, että tunnen varmaan häpeää ja sellaista tunnetta, että mitä minä täällä teen ja yritän tavallaan "leikkiä", että pärjään hyvin. Pahimmassa tapauksessa pää ei kestä tuollaista enää ja en pysty enää ihmisten joukkoon tuolta osin. 

Voi, kun läheiseni (vanhemmat) tajuaisivat joskus tämän, että tuostakin tulisi kamppailu minulle joskus. Ehkä yritän sitä peittää, kun heille ei ole olemassa mitään jännitystä tai "heikkoutta" ja minä en ikinä ollut se lapsi josta tuli se pärjääjä ja sellainen ihminen joka kestää kaiken. Harmi vaan en ollut sellainen. Joskus toivoisin vaan sitä, että joku tulisi vastaan tässä ja tajuaisi, että jokainen varmaan olisi mielellään se ihminen joka pärjää jos voisi valita. Sen tiedän, etten enää aja itseäni loppuun, koska se sitten vie kaiken ja sieltä nouseminen on vaikeaa. 

Sun pitää hakea apua. Sun elämähän menee ihan hukkaan. Oot vielä nuori. Miten aiot elättää itsesi? Saaat sairaseläkkeen jollet ole työkykyinen. Siivoustyötä voi tehdä joka paikkakunnalla, aina on apua tarvitsevia vanhuksia jne. Mutta ensin hoidat itsesi kuntoon. Yksin et ole siihen pystynyt. Ei kukaan pysty.

Mistä sinä keksit tuon sairaseläkkeen. En minä sellaista saa ja en kirjoitanut sellaista. Saan ihan tavallisen työkkärin tuen ja olen siellä kirjoilla. Sekään ei tosin kuulu tänne, että mitä saan ja mitä en. Anteeksi tämä. 

Tulevaisuudessa. Siitähän sinä kirjoitit ja pohdit. 

Kovasti pohdit tulevaa, mutta et halua keskustella siitä? Miksi sitten kirjoitat elämästäsi tänne, jollei siitä saa keskustella. Omituista. 

Tämä on kaikille avoin keskustelupalsta. Kyllä tänne saa kirjoittaa miettimättä, onko se jonkun mielestä sopivaa vai ei. Tarkoitat ehkä hyvää, mutta muitten taloustilanteen arviointi voi tuntua tungettelevalta. Eri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeelta se tämäkin päivä tuntuu, kauan kestää juoppottelun seuraukset.

Mitä enemmän ikää, sitä pitempään. Laulujen lunnaat, ei auta kai mikään. 

Omalla kohdalla puuttuu juodessakin ne iloiset asiat ja tunnelmat eikä ole mitään rai-rai-meininkiä kuin siinä nousuhumalassa pienen hetken ajan. Monesti miettii että sitä on kyllä niin viallinen ja vääränlainen aivan kaikella tapaa kun edes humalassa ei ole kivaa tai hauskaa. Tosin en kyllä ole sellainen tuoppiinsa mykkänä tuijottava jurottajakaan jollainen ei kaiketi edes niin kaipaa seuraa tai hauskaa tunnelmaa vaikka sellaiseksi sitä jossain vaiheessa varmaan muuttuikin kun yksinään aina joi.

Tuo on kovin vieras konsepti että ensin on kivaa ja sitten ei ole kivaa, koska oli kivaa. Se kiva kun puuttuu ihan kaikista vaiheista. Tulee tunne että sitä juomista jotenkin romantisoidaan ja glorifioidaan jonka vuoksi ne laulujen lunnaatkin on ihan ok.

Turhautunut ja tympääntynyt aamu taas kerran. Sitä on hereillä ennen sianpieremää ja sinällään ehtisi vaikka mihin tekemiseen ja menemiseen mukaan jos vain olisi sitä tekemistä ja menemistä ja etenkin seuraa. Edes joskus eikä ihan aina pitäisi jaksaa ja viitsiä yksin.

Itsensä tuntee niin turhaksi ja tarpeettomaksi aivan kaikella tapaa eikä enää oikein ole voimia taistella tuulimyllyjä vastaan kun mikään oma aktiivisuus ja ahkeruus ei muuta mitään ja se kaikki aika ja energia on täysin hukkaan heitettyä. Pikkuhiljaa alan ymmärtää heitä jotka lyö hanskat naulaan ja antaa olla. Mitä se hyödyttää mitään, että pitää kiinni järkevästä päivärytmistä eläen muutenkin terveellisesti ja kurinalaisesti? Mitä sillä saavuttaa että omaa edelleen ns luterilaisen moraalin kun mitään ei saa mistään eikä keneltäkään koskaan takaisinpäin?

Vierailija kirjoitti:

Taas kesä lähenee loppuaan enkä tänä(kään) kesänä nähnyt ketään muita kuin isääni, äitiäni ja sisaruksiani. Asunnossani ei käynyt koko kesänä kukaan ja täällä vietin 90 % koko kesästä. Taas vaan todettava, että kai se elämä menee näinkin. 

Valitettavasti se todellakin menee eikä näitä menetettyjä päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia saa takaisin ikinä. Sinne meni ja sama kun ei olisi elossa ollutkaan. Itse en viitsi edes laskea kuinka mones hukkaan heitetty kesä tämä oli, mutta liian monta näitä on. Hukkaan heitettyjä vuosia joista ei ole jäänyt mitään muistoja ja miten olisikaan kun mitään, ainakaan muistamisen arvoista ei ole kokenut. Päivät ja viikot vaan seuraa samanlaisina toisiaan ja ainoa muuttuja on työvuorolista ja sekin vain silloin kun töitä saa jonkun pätkän. Jotenkin ei vaan enää jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas kesä lähenee loppuaan enkä tänä(kään) kesänä nähnyt ketään muita kuin isääni, äitiäni ja sisaruksiani. Asunnossani ei käynyt koko kesänä kukaan ja täällä vietin 90 % koko kesästä. Taas vaan todettava, että kai se elämä menee näinkin. 

Valitettavasti se todellakin menee eikä näitä menetettyjä päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia saa takaisin ikinä. Sinne meni ja sama kun ei olisi elossa ollutkaan. Itse en viitsi edes laskea kuinka mones hukkaan heitetty kesä tämä oli, mutta liian monta näitä on. Hukkaan heitettyjä vuosia joista ei ole jäänyt mitään muistoja ja miten olisikaan kun mitään, ainakaan muistamisen arvoista ei ole kokenut. Päivät ja viikot vaan seuraa samanlaisina toisiaan ja ainoa muuttuja on työvuorolista ja sekin vain silloin kun töitä saa jonkun pätkän. Jotenkin ei vaan enää jaksa.

Olisi kiva tietää kuinka kauan tällaista vielä pitää tai pitäisi jaksaa? Onko missään vaiheessa luvassa mitään muuta, tätä parempaa vai onko tämä se paras mitä voi saada ja odotettavissa on enää vain alati pahenevaa, kun lopulta sitä ikääkin alkaa karttua niin että ikääntyminen alkaa tuntua. Missä ihmeen välissä ne hyvät ja onnelliset vuodet oli ja ne kaikki ilonhetket? Ne joita voi muistella perheenjäsenten, ystävien ja sukulaista kanssa ja miksei yksikseenkin siinä kiikkustuolissa istuessa. Missä on kaikki se, jonka saavuttamisen myötä voi sanoa eläneensä hyvän elämän jossa sai toteuttaa itseään sekä haaveitaan? Tai ne vuodet joista voi sanoa, ettei vaihtaisi päivääkään pois vaikka raskasta välillä olikin, mutta se oli elämää. Missä se elämä on?

Missä on ne perheenjäsenet, ystävät ja sukulaiset? Miksi olen aivan yksinäni täällä.

Täällä on todella osuvia kirjoituksia yksinäisyydestä ja ystävistä. Kerron tarinani:

Olin 33v, ystäviä oli joitain, olin aivan varma, että tää oli tässä. Ei puolisoa, ei uusia työpaikkoja ym. Lohduton olo. Kerran pyöräreissulla tapasin puolisoni, yhteistä taivalta on nyt +30v. Ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivon kaikille palstalaisille toivoa ja rakkautta, ystäviä ja onnea.

Tympääntyneen tavallinen lauantai totta tosiaan. Aamusta ekana lakanoiden vaihto ja sitten kauppaan ja pitkälle kävelylenkille, mutta iltapäivä oli siitä tavallisuudesta poikkeava että jumitin telkkarin eteen katsomaan ensin koti koiralle-ohjelmaa josta tuli tosi surullinen olo vaikka sinälläänhän onnellisia loppuja niissä onkin niin itkuahan sitä tihrusti. Lisäksi jäi mieleen parikin kommenttia eli yksi koirasta luopuja sanoi että ihmisen pitäisi päästä elämään normaalia elämää ja arkea eikä olla sidottuna kotiin. Se kouluttaja sanoi (ihan eri asiayhteydessä) että koiralle tuo rutiinit ja tavat turvallisuutta ihan samalla tavalla kuin ihmisellekin. Nämä molemmat jotenkin osui ja upposi vaikka ei nyt mitenkään uutta tai yllättävää ollutkaan. Silti jotenkin viilsi syvälle sieluun.

Sitten vaihdoin kanavaa ja sieltä tulikin dokkari ace of basesta. Eka osa meni ohi kokonaan ja tokastakin suurin osa mutta tulipas siitä jotenkin niin tuttu ja turvallinen olo, mutta myös surullinen olo, kun kuuli noita nuoruuteensa kuuluvia biisejä. Vaikka ei silloinkaan asiat hyvin olleet ja melko yksinäinen olin jo silloin niin silti silloin oli vielä hirveän voimakas usko tulevaan. Ei sitä pitänyt edes mahdollisena, että yksinäisyys ei koskaan poistuisi vaan sen odotti tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä. Samoin oletti että omannäköistä elämää pääsee vihdoin elämään vaikka jo heti huomenna. Ei tämä nykytilanne käynyt mielessä edes pahimmissa painajaisissa vaikka monesti ajattelikin, että olisi kauheaa jos perheenperustamista ja naimisiinmenoa jne pitäisi odottaa jonnekin kolmikymppiseksi. No ne pyöreät oli ja meni jo pari vuosikymmentä sitten, mutta perhettä en saanut koskaan perustaa. Samalla heräsi taas se ilmeisen ikuinen haave ja haaveksi myös ikuisesti jäävä ajatus elämänkumppanista jonka kanssa saisi elämänsä jakaa. Itse on tietenkin täydellisen jäävi sanomaan asiasta mitään, mutta silti olen vakuuttunut siitä että olisin (ainakin aiemmin ollut) aivan unelmakumppani monella tapaa ja siinäkin mielessä menen aivan haaskuun yksinäni elämällä. Olisikohan tälle päivälle jo itkut itketty vai vieläkö lie tarjolla jotain mikä saa herkistymään kyyneliin asti.

Kesästä puheenollen just tänään tajusin etten ole syönyt yhden ainutta jäätelöä koko kesänä. Ei sillä että se välttämättä paha asia olisi, mutta samalla tajusin että jotenkin tämä koko kesä on mennyt ihan hujauksessa yksinään kotona kökkiessä. Ei ole eka elämätön kesä eikä varmaan ja valitettavasti vikakaan jos luoja suo, mutta ei nyt koskaan aiemmin ehkä yksikään ole näin ohi mennyt. Nyt kun sitten havahtui niin onkin ihan syksy jo :(

Vierailija kirjoitti:

Täällä on todella osuvia kirjoituksia yksinäisyydestä ja ystävistä. Kerron tarinani:

Olin 33v, ystäviä oli joitain, olin aivan varma, että tää oli tässä. Ei puolisoa, ei uusia työpaikkoja ym. Lohduton olo. Kerran pyöräreissulla tapasin puolisoni, yhteistä taivalta on nyt +30v. Ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivon kaikille palstalaisille toivoa ja rakkautta, ystäviä ja onnea.

Näinhän se on, että ei voi tietää. Se voi tuoda esim elämänkumppanin kuten sinulle tai jotain muuta hyvää / kivaa tai sitten se voi olla tuomatta yhtään mitään. Kumpikin on ihan yhtälailla mahdollisia, mutta jostain syystä siihen "ei mitään"-vaihtoehtoon on huomattavasti suurempi todennäköisyys. Jopa siihen hyvän vastakohtaan eli "jotain pahaa"-vaihtoehtoon on suurempi todennäköisyys mitä siihen hyvään.

Miksiköhän se muuten on noin? Mikä maailmankaikkeus sen on tuollaiseksi tehnyt ja määrännyt.

Se olisi la-ilta ja taas haaveilen saunomisesta. Ihan sellainen pieni sähkökiuas-kopperokin olisi kiva olla olemassa, mutta aivan unelmaa olisi puulämmitteinen rantasauna tai edes pihasauna. Puunpoltosta tuleva savunhaju on yksi lempparituoksuista ja voisin tuijottaa loputtomiin sitä liekkien loimotusta niin kiukaan tulipesässä kuin takassakin tai ihan vaan nuotiossa. Tällaiset monelle niin tavallisen arkiset asiat on itselle pelkkiä haaveita ja ikuisia kaipuun kohteita. Joo, johonkin yleiseen saunaan varmaan voisi mennä mutta ei se nyt vaan ole sama eikä yhtään sitä mitä kaipaan. Miksihän sitä onkin kaikki mennyt näin pieleen ja ihan vikasuuntaan oikeastaan ihan aina?