Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

kyllä on paska fiilis. hulluks tuun

En ole tehnyt oikein mitään. Kaupassa kävin. Eikä huvitakaan tehdä mitään.

Vierailija kirjoitti:

En ole tehnyt oikein mitään. Kaupassa kävin. Eikä huvitakaan tehdä mitään.

Sama juttu. Ei huvita edes kirjoitella ketjuun eikä roikkua koko palstalla. Menen nukkumaan.

En tee minäkään mitään mitä ei ole pakko tai huvita, annan hermojeni levätä ja olla vaan, ihan sama mitä tapahtuu, ei jaksa enää hermoilla.

Vierailija kirjoitti:

En tee minäkään mitään mitä ei ole pakko tai huvita, annan hermojeni levätä ja olla vaan, ihan sama mitä tapahtuu, ei jaksa enää hermoilla.

Minusta on tuntunut jo pidemmän aikaa siltä ettei elämääni sisälly mitään muuta kuin pakollisia asioita. Ainoat tekemiset on pelkkiä velvollisuuksien hoitamisia ja ne ei kyllä tosiaan enää huvita ensinkään. Etenkin kun tuntuu, että samaa asiaa saa olla hoitamassa alvariinsa eikä mikään ole sellainen joka poistuisi pysyvästi sen hoitamalla, ehei. Näiden jatkuvasti toistuvien juttujen päälle kyllä tulee niitä kertaluonteisia ikävyyksiä ja velvollisuuksia, mutta ikinä mikään ei ole kivaa tai positiivista tai sellaista mistä seuraisi jotain mukavuutta elämään. Mä en käsitä kuinka tällaista pitäisi jaksaa ja miksi ihmisen elämä ylipäätään on tällaista. Eihän tässä ole pienintäkään järkeä kun asiaa pysähtyy miettimään.

Monesti häpeän koko elämääni. Olisi pitänyt pärjätä niin kuin joku muu ja saada edettyä elämässä kaikesta huolimatta. Täällä ei oikeastaan välitetä siitä mitä ihminen on kokenut. Se on ymmärrettävää ja tietysti se menee niin. Silti kaikki eivät ole samalla, viivalla missään jutuissa. 

Sitten tuntuu siltä, että minä vaan hukkasin kaiken vuosien aikana. Pilasin loputkin. Silti moni asia on vaikuttanut. En ole voinut tehdä monestikaan niitä päätöksiä niin, että ne olisivat itselleni parhaita vaan joku muu asia esim taloudellinen juttu on vaikuttanut. Tämä asia on samalla ikävä ymmärtää, kun järki sanoi, että täyttyisi tehdä asioita toisin ja ei sillä hetkellä voinut niitä päätöksiä toteuttaa. 

En ole keskittynyt siihen mikä olisi itselleni parasta vaan lähinnä elänyt vaan eteenpäin edes jotenkin. Silti minä maksan nämä päätökset ja virheet ja tämän kaiken kanssa pitää yrittää pärjätä, vaikka monesti mietin, että jos häviää pelin niin se on sitten siinä ainakin osittain. Jos ihminen syrjäytyy tai syrjäytetään niin siinä on aina taustalla eri juttuja. Sitten lopulta vaan häpeä siitä, että elämä on mennyt näin, vaikka moni asia on vaikuttanut. 

Toisten kanssa juttelu auttaa. Asiat asettuu oikeisiin suhteisiin. Yksin näkee kaiken synkempänä kuin se onkaan. Vain jos toinen on ystävällinen ja rehellinen, tietenkin. Kiva tapaaminen, vaikka ei kovin syvällisiä puhuttaisikaan, mutta henkinen yhteys olisi, virkistää pitkäksi aikaa. Olispa niitä lisää.

Vierailija kirjoitti:

Toisten kanssa juttelu auttaa. Asiat asettuu oikeisiin suhteisiin. Yksin näkee kaiken synkempänä kuin se onkaan. Vain jos toinen on ystävällinen ja rehellinen, tietenkin. Kiva tapaaminen, vaikka ei kovin syvällisiä puhuttaisikaan, mutta henkinen yhteys olisi, virkistää pitkäksi aikaa. Olispa niitä lisää.

Itse ilahdun hirveästi ihan vaan niistä parista/muutamasta sanasta jotka saa vaihtaa jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Mitään sielujen sympatiaa saati henkistä yhteyttä niissä ei tietenkään ole, mutta se tuntuu ihan huikealta jos huomaan olevansa jonkun kanssa samalla aaltopituudella ihan vaan sen pienen hetkenkin. En olisi ikinä osannut kuvitellakaan että oma elämä menee näin yksinäiseksi, vaikka onhan se tietenkin ihan hyväkin että oppii löytämään jokaisesta asiasta hyvät puolet ja huomamaan ne kaikki pienetkin ilonhetket. Ikävän pieninä murusina se onni ja ilo vaan itselle annostellaan. En mitään ruusunterälehdillä tanssimista kaipaakaan enkä oleta kenenkään elämän olevan pelkkää päivänpaistetta ja onnen ilotulitusta, mutta huomattavasti enemmän sitä oletan enemmistöllä suomalaisista olevan ja edes hitusen lisää sitä omaan elämääni toivoisin. Tosin sama olisi varmaan toivoa maailmanrauhaa, lottovoittoa tai ponia. Ei tule tapahtumaan.

Vierailija kirjoitti:

Monesti häpeän koko elämääni. Olisi pitänyt pärjätä niin kuin joku muu ja saada edettyä elämässä kaikesta huolimatta. Täällä ei oikeastaan välitetä siitä mitä ihminen on kokenut. Se on ymmärrettävää ja tietysti se menee niin. Silti kaikki eivät ole samalla, viivalla missään jutuissa. 

Sitten tuntuu siltä, että minä vaan hukkasin kaiken vuosien aikana. Pilasin loputkin. Silti moni asia on vaikuttanut. En ole voinut tehdä monestikaan niitä päätöksiä niin, että ne olisivat itselleni parhaita vaan joku muu asia esim taloudellinen juttu on vaikuttanut. Tämä asia on samalla ikävä ymmärtää, kun järki sanoi, että täyttyisi tehdä asioita toisin ja ei sillä hetkellä voinut niitä päätöksiä toteuttaa. 

En ole keskittynyt siihen mikä olisi itselleni parasta vaan lähinnä elänyt vaan eteenpäin edes jotenkin. Silti minä maksan nämä päätökset ja virheet ja tämän kaiken kanssa pitää yrittää pärjätä, vaikka monesti mietin, että jos häviää pelin niin se on sitten siinä ainakin osittain. Jos ihminen syrjäytyy tai syrjäytetään niin siinä on aina taustalla eri juttuja. Sitten lopulta vaan häpeä siitä, että elämä on mennyt näin, vaikka moni asia on vaikuttanut. 

Minäkin mietin samoja juttuja ja häpeän sitä mitä olen tai pikemminkin sitä mitä en ole, koska en ole oma itseni enkä elä omannäköistä elämää miltään osin. Lisäksi sapettaa että aivan liian pitkään yritin vaan parhaani mukaan pitää päätä pystyssä ja sietää tyystin vääränlaiseksi muotoutunutta elämääni joka oli hirveän raskasta vaikka ehkä monen ulkopuolisen silmin helppoa koska eihän minulla ollut miestä eikä lapsia eikä mitään vaativaa työtäkään omaisuudesta puhumattakaan. Moni pitää tuollaista jotenkin "lusmuiluna" ja sellaisena "yli siitä mistä aita matalin"-elämäntapana vaikka todellisuudessa ainakin minä olin niin kaukana omalta mukavuusalueeltani ettei etäämmälle olisi enää päässyt. Eikä tietysti pääse vieläkään vaikka monia, vain itsestä riippuvaisia pikkuasioita olenkin saanut korjattua. Kokonaisuus on kuitenkin ihan päin sitä itteään ja ne sellaiset elämän tukipylväät sekä isommat linjat joko puuttuu kokonaan tai on aivan vääränlaisia.

Eikä tämä tule ikinä muuksi muuttumaan, koska tämä vääränlainen elämä on vienyt voimat melko lailla täysin ja samoin siihen on tärvääntynyt aikaa aivan liikaa kun jotenkin heräsin ja havahduin vasta sitten kun monelta osin olikin jo myöhäistä alkaa tekemään radikaaleja muutoksia. Ja eihän niihin olisi enää ollut voimavarojakaan vaikka kuinka olisi vielä ollut tahtoa saada asiat mallilleen. Silti tuntuu aivan mahdottomalta hyväksyäkään tätä, että näin se elämäni sitten meni ja että se tavallaan oli pilalla jo ennen kuin kunnolla sitä pääsin elämäänkään aikuisikäisenä. Ylellä on joku mainos missä naishahmo rääkäisee ääni särkyen ja hyvin samaistuttavasti kuinka hän haluaa elämänsä takaisin ja tuo sama tunne ja halu on minullakin vaikka sitä en koskaan ole saanutkaan elää. Sen kuitenkin tiedän, että tämä ei ole se minun elämäni eikä sellainen millaiseksi sen halusin rakentaa. Tämä on ihan jotain muuta ja muiden sekä olosuhteiden aikaansaannosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole tehnyt oikein mitään. Kaupassa kävin. Eikä huvitakaan tehdä mitään.

Sama juttu. Ei huvita edes kirjoitella ketjuun eikä roikkua koko palstalla. Menen nukkumaan.

En oleta ketään kiinnostavan, mutta sama fiilis jatkuu tänäänkin. Tuli vähän tai aika paljonkin puskista tämä enitenvituttaakaikki-fiilis koska vielä viime viikolla oli ei nyt mikään huikea happyhappyjoyjoy-tunnelma, mutta kuitenkin sellainen ihan pirtsakka ja aikaansaava. Ehkä jopa jotain valonkajastustakin tunnelin päässä eikä mikään tai kukaan sitä ole ainakaan tietääkseni sammuttanutkaan, mutta kaikki vaan ärsyttää eikä mikään kiinnosta eikä huvita. Ei huvita nukkuminenkaan enkä saa näemmä kunnolla untakaan ja sekin ärsyttää.

Kirjoitit hyvin tuohon viestiin liittyen missä toteat ettei tuo ole sinun elämäsi. Itsellä samoja ajatuksia. Olisi pitänyt jo 10 vuotta sitten tavallaan olla tässä pisteessä missä nyt, kun yritän raapia kasaan edes jotain elämäni suhteen. Silti olen jäljessä kaikessa niin paljon ja en tiedä nouseeko täältä enää ikinä sille puolen, että esim työllistyn mihinkään. 

Elämäni oli joskus 20-vuotiaana lähinnä sitä, että muutin muualle ikävien ihmiskokemusteni jälleen ja selvisin jotenkin eteenpäin sekä itseni kanssa, että taloudellisesti. Kyllähän sitä välillä yritti jotain elämänsä teen. Minäkin aloitin joitakin koulutuksia lukion jälkeen, mutta ne kaatuivat pitkiin välimatkoihin, harkkapaikkojen puutteeseen sekä taloudellisiin juttuihin. Viimeinen sellainen minkä keskeyttämistä surin pitkään, mutta en voinut mitään. Lisäksi täällä missä asun ei ole oikein mitään. Kukaan ei ottanut edes ilmaiseen harjoitteluun niin kuka olisi ottanut töihin. 

Silloin tavallaan olin silti vielä enemmän kuitenkin elämässä kiinni siinä mielessä ja pystyin kaikesta jännityksestä huolimatta siinäkin koulutusryhmässä toimimaan. Meillä kiva porukka. Tuo kaikki olisi saanut jatkua ja itselläkin pysyä se vähä suhde ihmisiin sen myötä. Sen sijaan elämäni muuttui vaan entistä hiljaisemmaksi tuolta osin ja jäin tavallaan syrjään entistä enemmän. Näin tuo hyvä alku romuttui mitä vähän sain itseäni parempaan tilanteeseen. 

Jos kaikki olisi mennyt toisin niin ehkä minulla olisi ollut silloin jo ammatti ja työpaikka ja sillä tavalla hyvä tilanne elämässä. Jokin rauha sen suhteen, vaikka tuskin minulla ystäviä olisi ollutkaan. 

Töiden suhteen pidän esim siivoamisesta ja en sillä tavalla arvostele tai vältä mitään työtä. Näin olisi parempi ollut siivota, vaikka vuosikymmen ja olla näin edes jossain kiinni jos joku tajuaa mitä tarkoitan. 

Toisaalta aina välillä mietin pärjäänkö enää missään ja onko minusta mihinkään esim ihmisten suhteen jos jotain töitäkin katsotaan. Ei niihin pääseminen kuitenkaan ole helppoa jos ei osaa olla luonteva ja on liian jännittynyt. Kyllä se näkyy. Nyt, kun opiskelen avoimessa yliopistossa niin mietin sitä, että jos kävisi ihme ja pääsisin sitä kautta oikeasti kirjoille tuonne niin mitä siitä tulee. 

Miten ihmeessä näiden "hiljaisten" syrjävuosien jälkeen pärjään siellä ihmisten joukossa enää. Tämä ajatus nyt mielessä paljon. Voin jotenkin pärjätä ehkä, mutta samalla tiedän, että tunnen varmaan häpeää ja sellaista tunnetta, että mitä minä täällä teen ja yritän tavallaan "leikkiä", että pärjään hyvin. Pahimmassa tapauksessa pää ei kestä tuollaista enää ja en pysty enää ihmisten joukkoon tuolta osin. 

Voi, kun läheiseni (vanhemmat) tajuaisivat joskus tämän, että tuostakin tulisi kamppailu minulle joskus. Ehkä yritän sitä peittää, kun heille ei ole olemassa mitään jännitystä tai "heikkoutta" ja minä en ikinä ollut se lapsi josta tuli se pärjääjä ja sellainen ihminen joka kestää kaiken. Harmi vaan en ollut sellainen. Joskus toivoisin vaan sitä, että joku tulisi vastaan tässä ja tajuaisi, että jokainen varmaan olisi mielellään se ihminen joka pärjää jos voisi valita. Sen tiedän, etten enää aja itseäni loppuun, koska se sitten vie kaiken ja sieltä nouseminen on vaikeaa. 

Vaikeelta se tämäkin päivä tuntuu, kauan kestää juoppottelun seuraukset.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeelta se tämäkin päivä tuntuu, kauan kestää juoppottelun seuraukset.

Mitä enemmän ikää, sitä pitempään. Laulujen lunnaat, ei auta kai mikään. 

Kassatyyppi ei moikannut mua. Olikohan sillä huono aamu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on voimabiisejä. Olen opetellut sanat ulkoa (etsin ne netistä).  Toinen on italiaksi enkä ymmärrä kaikkea, mutta laulan silti. Suomalaiset biisit melankolisia monesti.

Italiankieli suorastaan houkuttelee kuuntelemaan, melodiat on kauniin pehmeitä. Viimeksi nappasin Mina Settembre-sarjan tunnusbiisin " Una notte a Napoli ", se vie minut taivaisiin. Sillä on todella ihmeellinen vaikutus, ollaan onnellisia kun pystymme nauttimaan.

Se on ihana biisi, niin soljuva ja pehmeä.

 

Mistä tahansa saakaan mielihyvää yksinäisyyteen, sitä tietenkin meidän kannattaa tehdä. Vaikkapa kuunnella kivoja biisejä.

Minut saa hyvälle tuulelle Napolin murteella laulettu Renato Carosonen Tu Vuo' fa' L' Americano.

Sekin on hyvä, YouTubesta usein katson ja kuuntelen. Musiikki on mahtavaa, sen voima antaa tunteita joka lähtöön. Mieliala kohenee, joskus on kuin iho menisi kananlihalle. Niin paljon hyviä biisejä, jokainen löytää omansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on voimabiisejä. Olen opetellut sanat ulkoa (etsin ne netistä).  Toinen on italiaksi enkä ymmärrä kaikkea, mutta laulan silti. Suomalaiset biisit melankolisia monesti.

Italiankieli suorastaan houkuttelee kuuntelemaan, melodiat on kauniin pehmeitä. Viimeksi nappasin Mina Settembre-sarjan tunnusbiisin " Una notte a Napoli ", se vie minut taivaisiin. Sillä on todella ihmeellinen vaikutus, ollaan onnellisia kun pystymme nauttimaan.

Se on ihana biisi, niin soljuva ja pehmeä.

 

Mistä tahansa saakaan mielihyvää yksinäisyyteen, sitä tietenkin meidän kannattaa tehdä. Vaikkapa kuunnella kivoja biisejä.

Minut saa hyvälle tuulelle Napolin murteella laulettu Renato Carosonen Tu Vuo' fa' L' Americano.

Onko tämä se hyvin vanha kappale, jota jotkut Amerikan italialaiset ovat esittäneet?

On varmaan, ainakin netin mukaan. Se on rytmikäs ja loistava sanoitukseltaan.

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen viestiin liittyen tuli ajatuksia mieleen. Minä yleensä tykkään kaikista vuodenajoista. Tänä kesänä on ehkä ollut sellaista melko tasaista säätä ja se on ollut hyvä ulkoiluun. Sellaiset ääripäät jääneet pois. Silti tämä kesä on kohdallani mennyt vähän ohi. Olen yrittänyt tehdä asioita, mutta kuitenkin melko vaikeaa välillä ollut. Itse olen sellainen ihminen, että huolet vievät monesti mukanaan ja kuormittava tilanne vaikuttaa kaikkeen. 

Joskus mietin missä minun kuuluisi asua jos voisin ilman rajoja päättää kaikesta. Ehkä nuorempana olisi pitänyt päästä kaupunkiin jo ehkä saada elämäänsä parannettua esim opintojen myötä jo silloin. Ajauduin maalla asumaan monien syiden myötä (kiusaamisen yms takia pakko päästä pois ja koirani lähti mukaan) ja ei paljon ollut vaihtoehtoja. Sinänsä viihdyn täällä edes jotenkin ja olen maaseutuihminen kaikesta huolimatta. 

Silti ei nämä seudut tietysti mitään nuoren asuinpaikkoja ole etenkään jos ei ole mitään sidettä tänne tai mitään muutakaan. Näin jos mietin elämääni niin asuminen täällä on ollut rauhallisuuden takia hyvä asia ja sen vuoksi, että olen saanut kerättyä voimia jos sitä puolta miettii. Sitten muuten ihmisten myötä (puhutaan pahaa ja ikävät puheet levinneet) niin siinä mielessä en ikinä täällä saa ystäviä ja se puoli elämässä säilyy ennallaan. Silloin nämä paikat ovat jo ahdistavia välillä. 

Minäkin tavallaan yritän mennä aina sen mukaan eteenpäin, että kun nyt yhdestä päivästä tai vaikka viikosta selviää. Välillä samoja ajatuksia kuinka turhaa kaikki lopulta on ja sellainen tyhjyys on läsnä elämässäni. En tiedä toisaalta mikä olisi minulle se oikeanlainen elämä. Ehkä olisin tarvinnut edes jotenkuten tavallisen nuoruuden ihmisiin liittyen ja kokemuksia sekä rohkeutta ihmisten kanssa toimiiseen ja paremman itsetunnon. Siihen sitten vapaus aikoinaan päättää mihin muutan ilman rajoituksia ja edelleen tukea ja apua päätöksiin elämääni liittyen. Jotain rauhaa sen suhteen. Sitten ehkä olisin paremmassa pisteessä nyt. Tai sitten en, mutta moni asia on vaikuttanut. Joskus huonoina hetkinä yritän itsekin miettiä, että maailma on kuitenkin suuri ja ehkä joku päivä pääsen edes käymään ulkomailla. Näkemään jotain enemmän. Yritän elää siinä toivossa, kun luonteeltani olen sellainen, että tahtoisin nähdä paljon ja kokea asioita. 

Tämä siitäkin huolimatta, vaikka nykyisin kokemusteni myötä arvostan myös rauhallisuutta ja sellaista elämää. Tämä ehkä taloudellisiin juttuihin sekä ihmissuhteisiin (jos ystäviä olisi) liittyen. Silti minussa on se toinen puoli joka vielä kaipaa jotain kokemuksia ja sitä, että näkisi maailmaa ja yritän miettiä sitä, että joskus se toteutuisi. Ettei tämä elämäni täällä ole se koko elämä vaan vielä on jotain edessä ja jotain nähtävää. Sitä yritän täällä "pienessä" elämässäni miettiä. Joskus se onnistuu. 

Kesä on minulle parasta aikaa, ei taevi tunkea montaa vaatekertaa ylleen eikä palella pakkasessa. Jotenkin lomafiilis koko kesän. Hyvä kun meillä vuodenaikoja riittää, voimme valita mieleisemme. Kaunista kesäpäivää kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeelta se tämäkin päivä tuntuu, kauan kestää juoppottelun seuraukset.

Mitä enemmän ikää, sitä pitempään. Laulujen lunnaat, ei auta kai mikään. 

Lopulta ei kai auta kuin lopettaa kaikki läträäminen tai ainakin itselle se oli ainoa vaihtoehto koska en halunnut kuolla ja ne omat aallonpohjat oli krapuloissa loppuaikoina jo sellaisia, että mitä vaan olisi voinut tapahtua. Toisekseen se pieni hetki siinä hilpeässä hiprakassa ja kenties jopa itseä paremmassa seurassakin ei ollut oikeastaan koskaan sen kännäämisen arvoista eikä tosiaan noiden krapuloiden jotka oli henkisesti melkoisia koettelemuksia vaikka olisi ihan vaan kiltisti kiskonut kaljaa kotona yksin eikä ollut missään yhteydessä mihinkään ulkomaailmaan. Ei siis ollut mitään toilailuista johtuvaa vaan ihan vain siitä kännistä johtuvaa. Eikä ne fyysisestikään aina helppoja olleet, mutta sen fyysisen kurjuuden kanssa jotenkin pärjäsi paremmin ja sen osasi ottaa ihan ansaittuna seurauksena vaikka mitenkään ei voinut ajatella, että itku pitkästä ilosta kun sitä iloa ei tosiaan ollut ollutkaan. Silti selkeä syy-seuraussuhde kuitenkin. Mieluummin olisin aina viettänyt aikaa muiden kanssa selvinpäin, mutta ei sellaiseen ole koskaan ollut seuraa tarjolla. Se oli tuo, että ainoa porukka mihin pääsi mukaan ja kelpasi oli se missä kännättiin kaikki viikonloput ja lopulta sitten arkenakin. Itse töissäkäyvänä en noita arkikännäilyitä nuorempana harrastanut mutta sitten alkoi silppu-ja pätkätyökierre vuorotyöläisenä joka mahdollisti sen että kaljaa pystyi juomaan keskellä viikkoakin ja mitäpä muutakaan tekemistä sitä olisi ollut yksinäisellä ja perheettömällä ihmisellä. Eikä sitä ole vieläkään mutta mieluummin kirjoitan tänne, teen jotain ruokaa oikein pitkänkaavan mukaan tai neulon villasukat kun juopottelen, se vaan ei koskaan ollut "minua" ja enää en halua (tuon aiemmin mainitsemani kuolemanpelon lisäksi) elää tässäkin asiassa vastoin omia arvojani. Muita en tuomitse koska tiedän alkoholin olevan helppo lääke vaikka valitettavan tehoton sekin on yksinäisyyttä vastaan. Seuraa kyllä juodessa yleensä saa, mutta ei se yksinäisyyttä poista. Hetken se pullo kuitenkin antaa lohtua. Ei ihme että aiheesta on tosiaan tehty monen monta laulua. Surullista se kyllä on, että meitä kokemusasiantuntijoita riittää.

Kävitkö tampereen turtolan sittarissa ja puuilossa? Minä käyn siellä. Välillä käyn puuilon vieressä hesessä hampparilla ja katselen ihmisiä kunnovat niin kiireisiä. Itse olen yksinäinen ja kiireetön.

Yksin olen ollut, jo kolmas päivä kun en ole parveketta pidemmällä ulkona käynyt enkä puhunut kenenkään kanssa. Eilen tein kaalilaatikkoa, sitä syön useamman päivän ja osa vielä pakastimeen kerta-annoksina. Nyt on kyllä pakko lähteä johonkin, vaikka kahville että edes näkee muitakin ihmisiä.