Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Lapsenlapseni viimeksi käydessään ja lähtöä tehdessään surullisena mietti : "mummi jää nyt yksin kotiin". Lohdutin että ei ole syytä olla surullinen, mummi tykkää olla välillä yksin. Ei ahdista ollenkaan, introverttiä. Hän taas on niin sosiaalinen ja nauttii kun on ympärillä paljon ihmisiä ja saa huomiota. Hellyttävää empatiaa pienellä vielä.

Tänään ja yleensäkin, kärsin itsetunnonpuutteesta, lapsena 

minua ei hyväksytty sellaisena kuin olin/olen.

 Ja 

tämä vainoaa etten luota kaikkiin/ tai luotan liian naivisti.

KUMMALLISINTA ON :  - kun olen kohtelias, tervehdin hyvää päivää jne.., autan asioissa, kun ovat valittaneet ettei kukaan auta niin... -olen saanut "pazkamyrskyn" jopa tuntemattomilta.. En ole sekaantunut heidän asioihinsa, kuin sen, mitä kertovat itse. 

 Neuvoja/ratkaisuja yritin keksiä.  EIKÖ SE OLE OPITTUA JO VARMAAN JO 60-LUVULTA ?

Toissa päivänä outo mies sanoi -haluan toivottaa sut alimpaan hornaan. OLIN ällistynyt.

Ja sanoin että tuollaista toivotusta ei kenellekään saa toivottaa, pyysi anteeksi, olin iloinen.

Ystäväni sukulaiset eivät pidä minusta, kun moitin heidän aikuisia pojanpoikiaan, 

viekää roskat roskiin, ja astiat lavuaariin jne.   Tämä asia on ollut heidän omaisellaan "hampaankolossa" kauan.

Kummallista, kun itse vien kylässäkin astiani ja roskat sinne, minne ne kuuluu..

Onko muilla, että häpeän takia/tekosyyn takia vihataan ja kauan ?

En haluaisi valittaa, kun vähän "vituttaa" nämä...

Jos haluaa ystävystyä, ei kannata kertoa koko laiffia heti, vaan kuunnella onko toisella

mitään kerrottavaa, mikä kiinnostaa, samat mielenkiinnonkohteet esim taide-koira-kirjasto jne..

Neuvooko viisaammat ?

Minäkin repesin juomaan muutamaa lonkkua, ikkunoita pesten, On joo hauskaa, huoh...

Ihmiset köyhtyneet, siksi masennus/yksinäisyys lisääntyy..  esim: Lavatansseissa/ torilla yms käynti jää pois  ??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus. Enpä tahtoisi, että keveästi noita diagnooseja heitellään. Vaikea masennus iski, vaikka olin just mennyt onnellisesti naimisiin. Oli ihan kelpo työpaikkakin, ystäviä ja sukulaisia ympärillä. 

Masennus voi tulla kelle tahansa, oli rahaa tai ei. Oli ystäviä tai ei. Ulkoisesti menestynyt ei tuolta säästy. 

Masennus on joidenkin välittäjäaineiden puuttuminen aivoissa. Mitä vakavampi, sen vaikeampi välittäjäaineen puutos.

Masennukseen ei läheskään aina ole mitään selkeää syytä. Osa masennuksista on myös lääkeresistenttejä. Mikään ei auta. Silloin voi olla terapia, ect, monet muut keinot, mitkä tepsii. Eihän kirjoiteta kevyesti masennuksesta silloin, jos mieli on apea?

Kylläpä on tökerö kommentti. Sinäkö menetit tuon onnellisen avioliittosi, sukulaiset ja ystävät ympäriltä masennuksen takia? Siksi olet nyt yksinäinen? Jos et kirjoitatko täällä vain tuntien jotain ylemmyyttä ja pilkkaa yksinäisiä kohtaan? Tässä maassa on kymmeniä tuhansia masentuneita ihmisiä ilman diagnoosia. Musertava yksinäisyys on suurimpia masennuksen aiheuttajia. Mikä sinä olet kieltämään ihmistä jakamasta tunnelmiaan muiden yksinäisten kanssa? 

Kuulin lääkärin sanovan että masennus voi pahentua jos aivoissa onkin liikaa serotoniinia, ja

jos syö ssri lääkettä, seuraus voi olla tuhoisa.. Oliko Alfa tv 2016v psykiatrin puhe tästä aiheesta.

No onpahan keksitty ainakin yksi sellainen kusetus, ettei se kosketa yksinäistä ja perheetöntä ihmistä tai siis että sellaiselta on turvassa. Nyt on varoiteltu että tietoja kalastellaan väitteellä kuinka lähiomainen on joutunut onnettomuuteen ja tarvitaan siksi yhtä jos toista, ilmeisesti pankkitunnuksista lähtien.

Tosin saattaa tuosta melkoisen mielipahan saada silti, koska ikävästi muistuttaa siitä ettei niitä lähiomaisia ole eikä tule.

En tiedä miksi olen tullut niin vihaiseksi valehtelevalle ns.  ystävälle. Ja ihmisille jotka ovat aina vähättelleet minua. Siksi kait niin yksin olenkin kun en enää siedä tuollaista kohtelua. Vanhempi ja viisastunut.

Itsestäkin tuntuu, että ihmissuhteet on usein hyväksikäyttöä, että toinen sanelee ehdot. Tasapuolisuutta ei löydy helpolla. Alistumalla ostat ns. ystävyyden, mutta se ei ole aitoa. Jos et alistu, sut skipataan. Jakaantuuko porukka hyväksikäyttäjiin ja hyväksikäytettyihin? 

Joku kirjoitti, että masennus on aivojen välittäjäaineiden puutetta. Mutta onko puute masennuksen syy vai seuraus? Nykyään on vallalla lääkepainotteinen lähestymistapa, lääkitään tuota välittäjäaineongelmaa.

Mitä jos masennus on terve reaktio huonoihin olosuhteisiin ja kestämättömiin ongelmiin? Mitä jos välittäjäaineet menee siksi pieleen? Samoin kuin jos elintavat on epäterveelliset, saa puutostauteja. Ei puutostauteja poisteta pelkällä lääkityksellä vaan korjaamalla elintavat eli olosuhteet, jotka aiheuttaa ne. Ehkä masennuksessa on sama.

Masennukset kuuluvat elämään jos on paljon pettymyksiä joutunut kokemaan , ei niihin mitään lääkettä tarvita. Ei yksinäisyyskään nappeja syömällä lähde, tarvii mieluisia ihmiskontakteja ne auttavat.

Mä hankin telkkarin ja eilen tuo tuotiin ja aina se vaan on yhtä iso ylläri, että itse osaakin asentaa ja saa toimimaan, vaikka pakkohan se onkin kun ei kukaan muukaan sitä tekisi. Tosin olisihan se sekin vaihtoehto, että nyt olisi esim tuo telkkari mutta sitä ei voisi katsoa kun ei saa sitä toimintavalmiiksi. Onneksi sain vaikka eihän tuo nyt mitään ydinfysiikkaa tietystikään ole mutta hyvä mieli tällaisestakin tulee. Enkä siis mitenkään kehuskele koska ymmärrän hyvin että joku toinen ei ehkä uskalla edes yrittää tai yrittää mutta ei osaa. On niitä sellaisia asioita minullakin ja tätäkin jännitin.

En vaan nyt tiedä oliko tuo hyvä hankinta kun eilen suunnilleen eka juttu minkä sieltä näin ja kuulin oli joku mainos missä mies kertoi kuinka ruuan saa maistumaan ihan parhaalta ne kaikki rakkaat ja läheiset joiden kanssa sitä syö. En edes tiedä mitä se mainosti kun tuli niin puulla päähän lyöty olo, että noinko nykyään mainostetaan yhtään mitään kun yksinäisiä on enemmän kuin varmaan ikinä aiemmin. Toki ymmärrän tuon pointin mutta silti. Ei kai sitä yksinäisyyttä tarvitsisi hieroa naamaankaan.

Nyt sitten katsoin / kuuntelin sitä eduskuntakeskustelua jonka jälkeen tuli joku maajussi-ohjelma mikä vaikutti kivalta jota voisi katsoa useamminkin, mutta sitten sieltä tuli ohjelma vanhuksista ja saattohoidosta jne ja enhän mä sitä pystynyt katsomaan ilman että itkin lopulta ihan ääneen.

Mutta jee, mulla on telkkari! Kai se vielä iloksi muuttuu. Siis sen katselu.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi olen tullut niin vihaiseksi valehtelevalle ns.  ystävälle. Ja ihmisille jotka ovat aina vähättelleet minua. Siksi kait niin yksin olenkin kun en enää siedä tuollaista kohtelua. Vanhempi ja viisastunut.

Tuttua. Itse olen miettinyt sitä, että se on tietenkin melko ymmärrettävää kun joku vanha tuttu / kaveri / sukulainen ei tykkää siitä valtasuhteen muutoksesta tai ei edes halua sopeutua suhtautumaan jatkossa toisin. Se vähättely ja kynnysmattona kohtelu on ilmeisen selkärangassa tai sitten se tosiaan on niin, ettei tuollainen ihminen vaan osaa arvostaa ja kunnioittaa muita ihmisiä tai ei ainakaan minua.

Silloin on tietenkin molemmille parempi ettei olla enää missään tekemisissä mutta siitäkin otetaan nokkiinsa.

Sen sijaan sitä en ymmärrä, että se tuntuu olevan uusillekin tuttaville vaikeaa suhtautua tasaveroisesti vaan aina alkaa tuo omituinen vallanhalu eli se toinen haluaisi päästä päälle päsmäröimään aivan kaikessa ja olemaan oikeammassa kuin minä vaikken omaa mielipidettäni minään totuutena julistakaan. Ilmeisesti se ei vaan käytännössä toimi eikä ole molemminpuolista että siinä on kaksi tasaveroista ihmistä. Tuntuu niin väärältä, ettei molemmat voi sekä kuunnella toista että tulla kuulluksi eikä kumpikaan olisi vain puhujan tai kuuntelijan roolissa. Itse tiedän kuinka kurjaa on olla se känniluuri ja leelian leposohva, etten todellakaan halua alkaa pitämään mitään monologia kenellekään mutta valitettavan usein tuntuu että suunvuoron toiselle antamalla ei sitten saakaan enää sanoa mitään. Tai saa tietysti jos alkaa kilpahuutoon siihen toisen päälle, mutta mikä järki siinäkään olisi.

Toisaalta on tuossa se hyvä puoli, että itseään ei ehkä pidä ihan niin epäonnistuneena ja sosiaalisesti kömpelönä kun huomaa ettei ne muutkaan niin hirveän sulavia ole. Silti monien muiden kohdalla se hyväksytään kun taas omalla kohdalla ei.

Vierailija kirjoitti:

Lapsenlapseni viimeksi käydessään ja lähtöä tehdessään surullisena mietti : "mummi jää nyt yksin kotiin". Lohdutin että ei ole syytä olla surullinen, mummi tykkää olla välillä yksin. Ei ahdista ollenkaan, introverttiä. Hän taas on niin sosiaalinen ja nauttii kun on ympärillä paljon ihmisiä ja saa huomiota. Hellyttävää empatiaa pienellä vielä.

Niin noloa tulla "nöyräkehumaan" itseään yksinäisille ihmisille ja muistuttamaan kuinka ihan pienikin ihminen nauttiikaan siitä kun ympärillä on paljon ihmisiä. Aika moni muukin, jopa ei-introvertti olisi oikein tyytyväinen eikä kokisi itseään yksinäiseksi jos olisi lapsenlapsi(a) ja lapsi(a) ja yksinäänkin olisi vain välillä. Ketä tuossa tilanteessa yksin oleminen ahdistaisi?

Yksinäisyys ja yksin oleminen on kaksi eri asiaa.

Tuo valtasuhteen muutos, huomasin sen kun sain äitini kuoltua hieman rahaa, se ottaa ihmisiä päähän, sen näkee ilmeistä ja suhtautumista minuun. En olekkaan se mitätön rahaa jatkuvasti lainaava homsuisissa vaatteissa kulkeva ihminen joka ei ole koskaan missään käynyt. Ennen aina muistettiin sanoa, kun ethän sinä ole missään koskaan käynyt. En olekkaan se porukan säälittävin enää.

Vierailija kirjoitti:

Itsestäkin tuntuu, että ihmissuhteet on usein hyväksikäyttöä, että toinen sanelee ehdot. Tasapuolisuutta ei löydy helpolla. Alistumalla ostat ns. ystävyyden, mutta se ei ole aitoa. Jos et alistu, sut skipataan. Jakaantuuko porukka hyväksikäyttäjiin ja hyväksikäytettyihin? 

Hyvä kysymys. Toinen ihan ehkä yhtä hyvä on se, että jos jakaantuu niin missä tämä jako on suoritettu ja kenen toimesta? Ainakaan siihen ei ole itse saanut vaikuttaa kummalla puolella on.

Toisaalta jos yhtään miettii oikeudenmukaisuuden, moraalin ja omatunnon kannalta niin eipä tuossa hyväksikäyttäjien porukassa kyllä haluaisi ollakaan. Ehkäpä niitäkin on jaettu samalla kertaa ja kaikille ei enää riittänytkään.

Vierailija kirjoitti:

Tuo valtasuhteen muutos, huomasin sen kun sain äitini kuoltua hieman rahaa, se ottaa ihmisiä päähän, sen näkee ilmeistä ja suhtautumista minuun. En olekkaan se mitätön rahaa jatkuvasti lainaava homsuisissa vaatteissa kulkeva ihminen joka ei ole koskaan missään käynyt. Ennen aina muistettiin sanoa, kun ethän sinä ole missään koskaan käynyt. En olekkaan se porukan säälittävin enää.

Tuon uskon hyvin. Sekin saa naaman nurinpäin monelta kun onnistuu jossakin ja saavuttaa jotain sellaista mikä vaatii pitkäjänteisyyttä vaikka sinällään onkin ihan kenen tahansa ulottuvilla. Sitten kun ei enää olekaan se surkein luuseri muiden silmissä niin asenne muuttuu melko ikäväksi. Kateus, täysin aiheetonkin ja jopa kuvitellusta syystä, saa monissa ihmisissä kyllä kaiken kuonan pintaan eikä sitä tarvitse edes rapsuttaa.

Se on hassua miten kiveen hakattuja ihmisten asemat on ja kuinka mielivaltaisesti jaellaan ne roolit joissa on pysyttävä eikä niistä saa poiketa eikä kasvaa pois.

Sellainen oikein raikas ajatus tuli tähän aamuun kuin röökiringit. Nämä työpaikkojen röökiporukat. Nekin on samanlaisia kuin nuo baariporukat ja kännikaveruudet, että ulospullautetaan justiinsa jos vaikka vaan olet röökilakossa. Enää et olekaan tervetullut notkumaan siihen talon nurkalle ja jauhamaan jaskaa vaan yhtäkkiä oletkin kuin toinen ihminen jota ei enää porukkaan kelpuuteta. Alkaa vaan julmettu kettuilu kuinka et sinä kuitenkaan onnistu lopettamaan ja turha se on mitään lakkoja pitää ja luuletko ettei tässä muutkin lopettaisi jos se helppoa olisi ja onnistuisi.. Se on ihan kuin karmea loukkaus muita kohtaan jota ei anneta anteeksi vaan välit menee viileiksi ja jopa poikki.

Huomenta. Kävin lenkillä kuten joka aamu mutta enää siitä ei tule sitä kivaa oloa ikinä mikä aiemmin tuli edes joskus. Tiedän kyllä että lenkittömyydestä tulee pahempi olo, mutta kaipaan kamalasti sitä edes satunnaista hyvänolontunnetta mikä liikunnasta on tullut. Joillain onnekkailla se kai tulee aina, mutta itse en heihin ole koskaan kuulunut. Ehkä tässä pitkittyneessä yksinäisyydessä on nyt ylittynyt joku raja koska tuntuu muutenkin erilaiselta. Musertavammalta eikä enää pysty siihen sellaiseen aivot narikkaan- itsepetokseen jossa on vaan ja tekee mutta ei ajattele yhtikäs mitään vaan uskottelee vain itselleen, että kyllä kaikki vielä korjaantuu ja muuttuu hyväksi kunhan vaan maltan odottaa, olen sinnikäs ja yritän. Muistutella kuinka asioilla on tapana järjestyä.

Yksinäisyys ei ole sellainen ainakaan omalla kohdallani. Pahemmaksi tämä muuttui kunnes enää ei ollut miten pahemmaksi mennä kun ei ollut enää ketään. Nyt sitten on joku paheneminen kuitenkin tapahtunut eli pohjalla en ollut vieläkään.

Olen ymmärtänyt, että olen ollut tai etsinyt seuraa vääränlaisista ihmisistä, enenmmin nyt sitten yksin kun kaksinaamaisten puolituttujen seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen ymmärtänyt, että olen ollut tai etsinyt seuraa vääränlaisista ihmisistä, enenmmin nyt sitten yksin kun kaksinaamaisten puolituttujen seurassa.

Sama juttu, mutta ei tuon tajuaminen tehnyt yksinäisyyttä yhtään helpommaksi sietää. Huonoja vaihtoehtoja molemmat vaikkakin eri tavoin. Tosin se oma seurallisuus kai tuon alun pitäen aiheuttikin, että sitä kelpuutti tosi monenlaista seuraa ja yritti sitten itse parhaansa mukaan mukautua ja sopeutua jotta ei olisi yksinäinen. Lisäksi sitä oli turhankin avarakatseinen ja aktiivinen tutustumaan uusiin ihmisiin.

Se on surullista, ettei sitä omanlaista seuraa kohdannut missään ja näin aikuisiällä sitä ei kohtaa enää ketään. Hankalaa se oli ennen koronaakin, mutta nuo rajoitukset jotenkin viimeisteli sen mahdottomuuden ja ihmisistä tuli vielä aiempaakin sisäänpäinkääntyneempiä kun sitä sosiaalista piiriä karsittiin aika ronskistikin eikä uusia ihmisiä elämään enää kaivata.

Kun on ainoa lapsi, sitä on nyt aikuisena orpo olo, kun ei ole omaa perhettä tai edes elämänkumppania. Loppuun saakka yksin.