Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Niinpä, kun ei ole sellaista seuraa jonka kanssa voisi tehdä jotain ilman alkoholia, kun ne ystävyyssuhteet ovat vuosikymmenet liittyneet alkoholin käyttöön, täsdä iässä 62v ei uusia ystävyyssuhteita oikein enää solmita, kaikilla on jo se oma elämä omilla urillaan. Yksin oon sit, jos en ota alkoo.

Tuo on kyllä oikeasti kummallista ja niin surkeaa, että nuorenakaan toisille/monille ei mikään muu tekeminen kelpaa kuin se juominen ja mieluiten vielä niillä omilla nurkilla. Ihan sama mitä tuollaisille baaritutuille ehdotti ja kun pääasiassa sitä juomista/biletystä oli viikonloppuisin niin tuli ehdotettua, että mentäisiin vaikka tiistai-iltana syömään tai lenkille, mutta eihän se tai mitään käynyt kenellekään. Tuli ehdotettua sitäkin, että lähdettäisiin seuraavana viikonloppuna vaikka naapurikaupunkiin baarikierrokselle tai osallistutaan tuohon "isommalla kirkolla" järjestettävään ravintolasuunnistukseen, mutta ei. Se oli ihan jämähtänyttä vaikka ei silloin meno tietenkään vielä ollut samanlaista mitä heillä, jotka on juoneet vuosikymmeniä ja/tai ovat alkoholisoituneita. Silti vaan se juominen kävi ja siihen sai tulla seuraksi mutta that's it. Itseasiassa muistan yhdenkin kerran kun ajattelin olla limulinjalla, että porukka alkoi taivastella mitä mä siellä baarissa edes teen kun en kerran juo enkä ole autollakaan. Sitä tosiaan kelpaa vain jos juo eli ehdollista on tuokin seura vaikka monesti ajatellaan, että kaikki mahtuu mukaan eikä noissa porukoissa ole eroa onko herra vaiko narri. 

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäis jatkuuko tämä yksinäisyys koko loppuelämän, turhaanko olen monta vuotta toivossa elänyt, että jotain valoa minunkin elämään tulisi, mutta ei, ne vähätkin puolitutut ovat kuolleet vuoden sisällä. En odota elämältä enää mitään.

Varsinaisesti en viitsi enkä uskallakaan asiaa ajatella, mutta kyllä se jossain takaraivossa on tunne (tai tieto) että ei tämä tästä muuksi _tai ainakaan paremmaksi_ ole koskaan muuttumassa. Jotenkin sitä pysyy kasassa kun ei ajattele eikä mieti vaan yrittää vain olla tässä hetkessä, koska mikään todennäköisyys ei sen puolella ole että tulevat vuodet olisi menneitä parempia. Ikävintä on, ettei ne menneetkään mitään riemun ja onnen ilotulitusta ole olleet vaan oikeastaan vuosi vuodelta on ollut vain ikävämpää tämä elämä. Itsellä ei ole ollut enää vuosikymmeneen puolituttuja, mutta kaksi kaveria oli vielä viitisen vuotta sitten ennen koronapandemiaa. Jonkun aikaa sen aikanakin, mutta oikeastaan siinä vaiheessa kun rajoituksista luovuttiin ja alettiin taas elää normaalisti niin eipä näistä kumpaistakaan enää kiinnostanut ainakaan minun kanssani nähdä tai tehdä mitään. Tuo oli muutenkin ikävää ja varsinkin siksi, että kaikkialla toitotettiin sitä kuinka tämä välimatka ja yksinolo jne on vain väliaikaista ja pian se on ohi. Sitten kun rajoitukset oli ohi ja kaikki muuttui normaaliksi niin minullapa ei enää ollutkaan yhtään kaveria eli se yksinolo olikin kohdallani lopullista eikä enää ollut paluuta edes siihen aiempaan normaaliin. Lopulta sitten hiipui se soittelukin puolin ja toisin kun en enää viitsinyt olla yksinäni se ainoa, joka yrittää pitää yhteyksiä. Eikä tuossa siis ollut mitään riitaa, ei mitään mikä tuon selittäisi. He vain molemmat ilmeisesti ymmärsi rajoitusaikana ettei minun kaveruuteni anna mitään ja elämä on aivan ok, vaikka ei enää nähdä eikä ihan niin usein soitellakaan mitä aiemmin. 

Mulla on nyt tosi tympääntynyt olo ja kaikki nämä vanhat sivut ja keskustelut joilla yleensä tapan aikaa kyllästyttää. Silti tulin taas lukemaan tätäkin ketjua. Ei terveellistä. Taidan yrittää pitää huomenna puhelinvapaan päivän. 

On se minunkin elämäni autiota ja niin pelkästään yksin oleilemista, että on kuin jokin apu kuhunkin päivään sekin, että tulen tänne lueskelemaan, mitä te kaikki täällä tuumailette. Että, kiitos kirjoituksistanne. 

Todella ykdinäinen päivä kääntyy yöksi, mieli maassa ollut koko päivän. Huomenna uudet valitukset. Öitä yksinäiset.

Sama täällä (viestisi 5465).  Pidän kyllä kesästä ja sen valoisuudesta varsinkin, sillä valo ainakin mun kohdalla auttaa apatiaan. Mutta, tämmöiset autiot päivät niin, etten saanut aikaiseksi edes ulkona käymistä, ovat aika kamalia. Tänään saamani kaksi viestiä eri henkilöiltä kyllä auttoivat jotakin, leikkasi erillisyyden tunnetta. Hyvää yötä, jaksua huomiseen.  

Vierailija kirjoitti:

Taas menin juomaan ostarille, että ei tarvitse yksin olla. En haluais juoda, mutta kun ei ole mulla muunlaista ystäväpiiriä, perheestä puhumattakaan. Taas huono olo, no nyt haluankin olla yksin, en ole juttutuulella.

Googlaa Helsinki Mission yksinäisyystyö. Vois löytyä jotain mielekkäämpää seuraa, kun kerran et ole tyytyväinen nykyiseen.

Minun kesäni on mennyt vähän kuin ohitse. Jotenkin, kun asiaa miettii niin viime kesänä vielä pystyin enemmän nauttimaan jostain jutuista. Nyt on ollut sellainen kesä, että lähinnä olen vaan tehnyt asioita ja kuluttanut aikaa, mutta pää on kuin jossain muualla. Se on surullista ja jotenkin ahdistavaa huomata, että on jo kohta, heinäkuun loppu ja mietin mihin kesä on mennyt. Olen aina halunnut tavallaan kerätä kesästä voimaa ja silti nyt tuntuu kuin se olisi mennyt niin etten edes kovin muista mitään. Yleensä silti jotain hetkiä jää mieleen ja nyt ei oikein mitään. Samalla katson tässä yhtä dokumenttia ja sen henkilö sai jotain tukea muilta, mutta ei silti jaksanut enää. Itse olen aina yrittänyt jaksaa yksin. 

Tuo on muuten totta, että mieleen ei ole jäänyt mitään muistoja tästä kesästä ja tarkemmin kun ajattelee niin ei ole jäänyt enää edellisistäkään. Eikä nyt varsinaisesti kyllä muistakaan vuodenajoista. Tuo jonkun mainitsema tässä hetkessä oleminen on ihan totta eli sitä ei uskalla eikä haluakaan ajatella tulevaa ja menneessä ei ole mitään muisteltavaa. Kaikki muistot ja muistamisen arvoiset elämänkokemukset, virstanpylväät puuttuu ja tulevaisuus suorastaan kauhistuttaa, koska mitäs sitten kun enää ei pärjää yksin?

Samalla sitten on kuitenkin pysyvästi jossain jälkijunassa kun tuntuu kummalta kesän olevan menossa jo heinäkuun lopulla kun itsellä ennemminkin on sellainen alkukesän fiilis ja että kesä on vasta tulossa eikä suinkaan jo menossa.

Huomenta taas. kun oisi vielä olemasssa edes joku jolle soittaa, mutta niitäkään ei ole enää, ei hautumaalla puhelimet soi enää. Alkaa pää seota tästä yksinolosta ja miettimisestä, en tiedä enää mitä tekis.

Vierailija kirjoitti:

On se minunkin elämäni autiota ja niin pelkästään yksin oleilemista, että on kuin jokin apu kuhunkin päivään sekin, että tulen tänne lueskelemaan, mitä te kaikki täällä tuumailette. Että, kiitos kirjoituksistanne. 

Kiitos minultakin kaikille ja myös sinulle! Tästä ketjusta on tullut oudonkin tärkeä ja sitä ihan odottaa kuin lapsena kirjekaverin kirjettä avatessaan, että pääsee lukemaan mitä te kaikki olette tänne tänään kirjoitelleet ja kertoneet.

Joskus on kyllä itsellänikin tuo sama fiilis, että tekisi mieli heittää kaikki älylaitteet huitsin nevadaan kun tympii niin kaikki mitä uutisista jne lukee. Sitten kun oma elämä on ihan persiistä, vaikkakin eri tavalla, kun jonkun oikean katastrofin kokeneella (en tarkoita vertailla saati vähätellä kenenkään kokemuksia ja tuntemuksia oikeiksi ja vääriksi, vaan tarkoitan esim tulipaloa) niin sitä alkaa miettiä kuinka sitä vielä jostain tuollaisesta jaloilleen yksinään nousisi. 

Höh, nyt en sitten itse kyllä antanut ketjuun mitään kivaa luettavaa. Anteeksi.

Ei kai se nyt voi yksi pilvisempi päiväkään vetää taas mieltä näin matalaksi? Mikään ei suju vaan se vähäkin mitä on saanut aikaiseksi on mennyt pieleen jollain tavalla ja ihan heräämisestä asti on särkenyt päätäkin. Muutenkin heräsin ihan liian aikaisin, koska nukuin huonosti ja tuntuu että on hirmuinen univelka niskassa kun yöt on nykyisin yhtä pyörimistä ja murehtimista vaikka kuinka yrittää olla ajattelematta yhtään mitään. Tuosta aikaisesta heräämisestä huolimatta on päivä sitten livahtanut johonkin, koska olin äsken ihan varma että kello on jotain kaksi ja voisin käydä edes vähän happihyppelyllä, niin sehän oli jo liki puoli viisi. Piti sitten alkaa ruuanlaittoon ettei mene syöminen liian myöhäksi koska kas kummaa, sekin pilaa nukkumisen tätä nykyä. Ihan meni harakoille tämä päivä kaikella tapaa. 

Miksi ei voisi olla sellaista rentoa ja mukavaa päivää enää edes kerran viikossa. Olisi nukkunut hyvin ja nousisi pirteänä ja kaikessa rauhassa hyvällä fiiliksellä. Sitten voisi joko laittaa vähän paremman aamupalan ja rötvätä aamutakissa iltapäivän puolelle tai sitten laittaa heti lenkkikamat päälle, tehdä pidemmän lenkin ja laittaa vasta puolilta päivin jonkun brunssin.

Nyt on kaikki päivät karmeita tai vielä karmeampia kuten tänään.

Vierailija kirjoitti:

Huomenta taas. kun oisi vielä olemasssa edes joku jolle soittaa, mutta niitäkään ei ole enää, ei hautumaalla puhelimet soi enää. Alkaa pää seota tästä yksinolosta ja miettimisestä, en tiedä enää mitä tekis.

Ei ole ei, eikä ole ketään joka voisi myöskään soittaa tai laittaa mitään viestiäkään. Puhelin on puhelimena oikeastaan tyystin tarpeeton ja ainoa säännöllinen juttukaveri on työkkärin virkailija muutaman kuukauden välein. Enää ei soittele edes lehtimyyjät. Sinällään ei harmita, mutta toisaalta voisihan sitä muutaman sanan jutellakin vaikka mitään en olisikaan ostamassa enkä tilaamassa. Vissiin on siirtyneet sähköpostimarkkinointiin, koska sielläkin on suurin osa vaan ihan turhaa roskapostia joka menee roskiin lukematta.

Sitä tuntee itsensä niin tarpeettomaksi kun ei taas ole töitäkään ja kukaan ei muista olemassaoloa muuten kuin silloin kun on jotain vailla (tuo työkkäri) tai pitäisi ostaa jotain (nuo mainosten lähettelijät). Puhelimeen ei tosiaan enää tarvitse juurikaan vastailla, mutta nykyään vaan ärsyttää nuo sähköpostit ja ihan tavispostikin kun missään ei ikinä ole mitään kivaa. Kohta huvita avata enää niitäkään.

Silti sitä niin haluaisi, että olisi edes joku jolle soittaa ja joka itsekin soittaisi.

Kyllä se näin on, että ei kukaan enää soita, jotain whatsapp viestejä joskus joltain tulee. Jotenkin alkaa taas masennus ottaa valtaa kun ei ole järkevää tekemistä tai menoa työttömällä yksinäisellä naisella.

Minäkin kiitän kirjoituksistanne. Enimmäkseen täällä on ymmärtäväinen henki: ei aleta besserwisseröidä, halvekia ja tuomita  ihmisen kokemaa yksinäisyyttä.

Tänä aamuna juuri ennen heräämistä näin erittäin elävän ja symboliikaltaan selvän unen. Ihan naurattaa, miten hienosti visualisoin elämäni lässähdyksen ja yksin jäämisen.

Naurattaa myös noin muuten, että tein kyllä uuden aluevaltauksen tässä aika vanhoilla päivilläni mutta tulos ei lainkaan ole elämänlaatua lisäävä. Toki voiton hetkiäkin joitain on ollut. Vahvana on kuitenkin tunne, että h*lvetti, tähänkin tarvitsisi tukea joltain läheiseltä. Olen sitä tukea saanut muutamilta, eli voiko päätellä, että olen vaativa? Ainakin kaipaan lähimmän kehän ihmisiä ja päivittäistä ajatusten vaihtoa.

No, enää en saa sellaista läheistä ihmissuhdetta, jota meistä suurin osa kaipaa. Siitä haaveesta on vaikea päästää irti. Olisi ollut hienoa olla kasvamatta toivomaan tällaisia.

Mahdollisimman hyvää päivää meille. 

Mulla on tänään eka lomapäivä. En ole varsinaisesti helteen ystävä, mutta ei tämäkään sää oikein lomafiilistä nosta. Suunnitelmissa oli aamu-uinnit ja aamiainen parvekkeella, mutta eihän tuolla mitään tarkene tehdä ja hyvä kun just oli +10 astetta aamukympin aikaan ja kammokylmä tuuli. Kävin kuitenkin kävelemässä reilumman mittaisen lenkin ja enemmän olisi pitänyt olla päällä tai ainakin pidempivartiset sukat ja joku kaulahuivi. Vieläkin vilustaa. Mun tuurilla olen seuraavaksi sitten kipeänä. Kivaa lomaa mulle.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se näin on, että ei kukaan enää soita, jotain whatsapp viestejä joskus joltain tulee. Jotenkin alkaa taas masennus ottaa valtaa kun ei ole järkevää tekemistä tai menoa työttömällä yksinäisellä naisella.

Masennuksen mahdollisuutta olen itsekin miettinyt, mutta samalla myös sitä että ihmehän se olisi jos tällä setillä ei sellaiseen sairastuisi. Silloin vasta pitäisikin olla huolissaan jos tämä totaaliyksinäisyys ei missään tuntuisi eikä mitään vaikuttaisi mielialaan. Ainakin siis kun en ole mitenkään erakkoluonteinen ihminen vaan ihan tavallisen sosiaalinen. Eilen luin jotain ruokarobotti ketjua ja siitä muistin kuinka oudolta se tuntui kun tuollainen puhui mulle. Tai siis pyysi painamaan sitä liikennevalojen nappulaa kun olin menossa siitä kevyenliikenteen väylää ohi ja robotti oli odottamassa suojatien kohdalla. Ekaksi ihan säikähdin ja sitten tyhmänä sanoin sille että totta kai. Säälittävää että tuotakin häpeilin (ja yhä!) että juttelen ruokarobotille. Lisäksi tuo pyyntö sai kyyneleet silmiin.

Sepä se kun en minä ainakaan omasta vapaasta tahdosta halua olla yksinäinen, se tuotta tuskaa kun katsoo pariskuntia kävelemässä tai muita perheellisiä tai sisaruskatraita. Kaikkea kun ei voi saada.

Niin masennus voi yllättää kenen tahansa, ei tämä yksinäisyys minua masenna enneminkin häpeän sitä, että en ole saanut aiksseksi aikoinaan omaa perhettä. Nyt olen katkera yksinäinen vanha akka joka joutaa jo pois, ei mitään onnea ole minulle suotu.

Vierailija kirjoitti:

Huomenta taas. kun oisi vielä olemasssa edes joku jolle soittaa, mutta niitäkään ei ole enää, ei hautumaalla puhelimet soi enää. Alkaa pää seota tästä yksinolosta ja miettimisestä, en tiedä enää mitä tekis.

Eikö facebookissa ole mitään ryhmiä joista saisi juttuseuraa, tai vaikka threadsista?