Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Kumppani voi olla hyvä juttu jos katsoo vanhuutta. Isovanhemmilla hyvä liitto. Auttoivat toisiaan. Sitten omilla vanhemmillani ei. Tiedättekö mikä on vaikeinta. No, se kun toisen kunto heikkenee ja tarvisi apua ja puolisostasi ei ole siihen, kun edes "normaali" elämä ei aikoinaan sujunut kovin kummoisesti yhdessä. Näin sitten, kun toinen tarvisi apua ja on heikommassa kunnossa niin tilanne pahenee vielä. 

Minä olen sitten se joka auttaa. Korvaan sen minkä pystyn, kun tiedän ettei muuten selvittäisi. Silti minä en ole kumppani vaan heidän lapsensa. Näin asetelma on hieman pielessä. En halua ilkeästi kirjoittaa, mutta itse en kuvittele enää mitään. En edes ajattelekaan, että joku minua vanhuudessa auttaisi. Kyllä pitää itse yrittää selvitä, vaikka tulisi mitä eteen. Itsellä tosin tähän vielä toivottavasti paljon matkaa, kun kuntoni huononee (mitä elämässä tietysti tietää), mutta kuitenkin. 

Silti ikävästi sanoen on karissut kaikki ajatuskin siitä, että joku auttaa. Rahalla saa sitten jotain apua johonkin. Muuten saa olla omillaan. Tämä, vaikka tulisi mitä eteen. Joku toinen elää erilailla ja minä niin, että kaksi ihmistä tietää olenko elossa vai en ja kaikille muille ikävästi sanoen se ja sama. Raakaa ehkä, mutta mitä kaunistella. 

Sinä olet kyllä kovilla, kun joudut osaltasi paikkaamaan vanhempiesi puutteellista suhdettakin jota heillä olisi ollut koko elämä aikaa rakentaa ja hioa kuntoon. Ja vähän sama tilanne itsellä. Sekin on ongelmallista, että vanhemmat saattavat odottaa ja olettaa apua, mutta eivät osaa pyytää sitä suoraan. Koko ajan pitäisi toisten puolesta miettiä, mitähän he mahtavat tarvita ja riittääkö tämä. Suoraa kommunikaatiota ei ole koskaan osattu ja sen takia tuo suhdekin heillä on niin vaikea. Nyt sitten lapsena joutuu ikävään välikäteen, kun arvostellaan eikä olla tyytyväisiä ja haluttaisiin enemmänkin apua, mutta sitä ei voi sanoa suoraan vaan haukutaan jollekin toiselle omaa lasta selän takana, "kun ei se ole kertaakaan sitä tai tätä tai tota". Ja se sitten kantautuu kiertoteitä omiin korviin. Todella motivoivaa.

Jos mietin ihmisiä niin kaikenlainen yleistäminen tai ikävä kommentointi muiden aisiohin örsyttää. Toistetaan omaa näkökulmaa ja ei nähdä sitä toisen tilannetta kunnolla tai osata samaistua. Se välillä tuo mieleen sen, että miksi joku kirjoittaa niin. 

Jos minä, vaikka kirjoittaisin, että haluaisin lapsia joskus niin ei siihen auta sanat kuinka joku on onnellinen lapseton tai joku kirjoittaa olevansa sinkku vastentahtoaan ja toinen siihen liittyen korostaa kuinka sinkkuus on ok. Tai joku kirjoittaa,ettei ole ystäviä ja toinen toteaa, että mitä niillä tekee. Hyvin pärjää muutenkin. 

Tämä kaikki on vaan jotenkin sen ihmisen tilanteen vähättelyä ja korostamista kuinka hänen ei pitäisi kaivata mitään esim edellämainittua, kun toinenkaan ei kaipaa. Katsotaan asioita vaan omasta näkökulmasta mikä ei auta toista yhtään. En tarkoita tätä viestiä kenellekään osoitetuksi  vaan vain tiivistelmänä asioista. Minä en alkaisi täällä siihen, että tavallaan "nolaisin" ketään joka esim ystäviä toivoo hokemalla, että kyllä yksinkin pärjää. Tämä esimerkkinä. Siinä tavallaan unohdetaan se inhimillisyys ja ne toisen ajatukset monesti vaikeasta aiheesta mistä ei ole helppoa kirjoittaa muutenkaan. 

Yksi minkä huomasin helpottavan oloa on se että laitan puhelimen kiinni enkä lue sähköposteja pitkään aikaan. Niin ei tarvitse tuskitella sitä yksinoloa kun kukaan ei edes saa kiinni vaikka yrittäisi (ei yritä). Tekee tästä vähän omaehtoisempaa ja ainakin oma huomioni alkaa kiinnittyä mukaviin ja iloisiin asioihin, kun lakkaan ajattelemasta miksi minun viesteihin ei vastata tai miksi minuun päin ei kukaan ole yhteydessä ja miksi edes työhakemukseen ei tule vastausta. Ja toisaalta sitten ne jotka ei ole minun seurasta kiinnostuneita vaan vain haluavat minulta jotain niin hekään ei saa yhteyttä. Pelkkää voittoa.

En tiedä, tuli jotenkin kauhean hölmö olo olla menossa jo nukkumaan kun olen jo iltakasilta kesälauantaina tehnyt kaikki iltatoimet ja yöpaita päällä. Ulkona olisi ihanan lämmin ilta, mutta mihin sitä yksinään menisi ja varsinkaan ex-tempore. Kaksi pitkähköä lenkkiäkin tein jo, toisen aamulla aikaisin ja toisen nyt alkuillasta ennen suihkua eikä enää mitkään ulkoilut innosta. Lisäksi ketuttaa vähän kaikki taas kerran ja viime yönäkin nukuin huonosti kun näin tosi typerää ja vähän ehkä häiriintynyttäkin unta josta ei sen enempää, mutta siinäkin tuli hyvin selväksi se, että mun kanssa ei kukaan halua olla. Eikä ainakaan jos jostain löytyy ihan kuka vaan muu kaveriksi ja seuraksi.

Koska olin nuorena yksinäinen ja syrjäytynyt, vanheneminen ei tunnu niin pahalta. Ei ole mitään kadonnutta kulta-aikaa eikä rakkautta, jota kaivata. Toisaalta en haluaisi näin yksinäisenä vanhanapoikana joutua kokemaan sairaalloista ja yksinäistä vanhuutta hoitokoteineen ja dementioineen. Ehkä olen siinä onnekas, että kuolen ajoissa. Pitäisi osata elää nykyhetkessä: ei katua eikä pelätä.

Jos on koiraihmisiä linjoilla nyt Livillä Marley & me. Harvoin itken niin paljon kuin tätä katsoessa joskus! Vähän hömppä mutta niin liikuttava. Toinen huomattavasti parempi ja surullisempi elokuva koirasta on Hachiko. 

Entäs Bim mustakorva?

Vierailija kirjoitti:

Jos on koiraihmisiä linjoilla nyt Livillä Marley & me. Harvoin itken niin paljon kuin tätä katsoessa joskus! Vähän hömppä mutta niin liikuttava. Toinen huomattavasti parempi ja surullisempi elokuva koirasta on Hachiko. 

Minä en voi katsella tai lukea mitään, missä koirille käy huonosti. Tai ylipäätään eläimille, mutta koirat ovat kaikkein lähimpänä sydäntä.

Vierailija kirjoitti:

Koska olin nuorena yksinäinen ja syrjäytynyt, vanheneminen ei tunnu niin pahalta. Ei ole mitään kadonnutta kulta-aikaa eikä rakkautta, jota kaivata. Toisaalta en haluaisi näin yksinäisenä vanhanapoikana joutua kokemaan sairaalloista ja yksinäistä vanhuutta hoitokoteineen ja dementioineen. Ehkä olen siinä onnekas, että kuolen ajoissa. Pitäisi osata elää nykyhetkessä: ei katua eikä pelätä.

Minulla samoja ajatuksia. Toisaalta olen vasta melko nuori ihminen, mutta elänyt yksinäisyydessä pitkään. Samoin olen itsekin tietyllä tapaa syrjäytynyt ihminen. Näin olen ikävästi jotenkin tottunut vähitellen elämääni. Tästä on tullut osani, vaikka monesti suren silti kaikkea. Minullakaan ei ole mikään nuoruutta mitä kaivata. Se vaihe oli itselleni yksinäinen ja meni kuin ohitse. Kiusaamista myös. Ainostaan koiraani kaipaan. Se on ainoa niistä vuosista jäänyt kaipaamisen kohde. Vanhuudestani mietin, että olen sitten yksin maailmassa ja apua saa vaan maksaen jos on varaa. 

Minä olen typerä ihminen ehkä, mutta en pidä lauantaista jolloin täällä maallakin moni juhlii missä lie. On lomamökkejä yms. Musiikki raikaa. Näin tulee siitä kaikesta levoton olo ja huoli, kun jossain varsinkin illalla tuolla teillä kävelen. Minusta puhutaan pahaa ja jotkut tuollaiset tilanteet ovat niitä missä se korostuu. Saan näin taas jonkun ikävän kokemuksen. Joku päättää aukoa päätään. Tarkemmin en kirjoita, mutta kesä on vaikeaa aikaa. Mietin kohteita missä on ok iltaisin kulkea. Sitten mietin etten jaksa enää yhtään ikävää kokemusta lisää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on koiraihmisiä linjoilla nyt Livillä Marley & me. Harvoin itken niin paljon kuin tätä katsoessa joskus! Vähän hömppä mutta niin liikuttava. Toinen huomattavasti parempi ja surullisempi elokuva koirasta on Hachiko. 

Minä en voi katsella tai lukea mitään, missä koirille käy huonosti. Tai ylipäätään eläimille, mutta koirat ovat kaikkein lähimpänä sydäntä.

Tämä on koirn ja perheen rakkaustarina. Hyvä elämä koiralla.