Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei nyt ehkä liity täysin aiheeseen mutta tekee minusta yksinäisen. Minulla on muutama läheinen, perheenjäseniä. He ovat aivan ihania kahden kesken, mutta kun mennään ihmisten ilmoille, alkaa kummallinen mollaus ja häpäiseminen. En ymmärrä sitä. Jos jotain on jäänyt hampaankoloon niin eikö niitä asioita voi käsitellä kahden kesken tai ainakin vähän yksityisemmin? Minulle on tullut olo kun haluttaisiin tahallaan nolata. Minua ei kunnioiteta lainkaan. Varmasti on minulla korjaamisen varaa paljonkin mutta en ymmärrä että se pitää ottaa puheeksi vieraiden ihmisten kuullen.

Nyt äsken taas kävi näin ja huomasin että että köyristin selkääni ja olkapäät kääntyi eteenpäin kuin yrittäisin piiloutua. Hävetti niin se isoääninen moittiminen kun muissa pöydissä istuvat kuulivat eikä ollut mitään piilopaikkaa. Seurassani ollut sukulainen lateli kaikki tulemaan: olet työtön ja veloissasi etkä osaa edes keskustella kiinnostavista asioista. Miksi hän sitten pyysi minut terassille? En ymmärrä. Tuntuu kuin olisi tahallaan halunnut pahoittaa mieleni: että ensin odottaisin että kerrankin jotain mukavaa ja sitten tuleekin täyslaidallinen.

Hyökkäys on paras puolustus. Arvostelisin takaisin. Voi olla, että ymmärtäisi lopettaa tai sitten suuttuisi ja lopettaisi yhteydenpidon. Toisaalta, miksi toimisit toisen sylkykuppina? Yksi vaihtoehto on, että sanot suoraan asiasta ja kerrot, miksi se tuntuu ikävältä. Voithan myös tavata häntä vain kahden kesken, jolloin vältyt ongelmalta. 

En tapaisi tuollaista ollenkaan. Jos noin törkeästi käyttäytyy, miksi jakaisin mitään asioitani hänelle. Toki varmaan kysyisin, miksi hänellä on tarve ylentää itsensä alentamamma sinut.

Meitä on moneen junaan, osa jäi asemallekin.

Vierailija kirjoitti:

Jos mietin itseäni niin nykyisin harmittaa sekin jos joku sinänsä mukava tyyppi yrittää jutella ja minä en vaan ainakaan enää keksi oikein mitä vastata ja miten toimia. Olen kuin jossain nukuksissa tuon asian suhteen ja mietin mitä sanoa. Sitten se hetki menee jo ohitse. Jälkeenpäin kadun kaikkea ja ärsyttää toimintani muutenkin tai se etten ole toiminut niin kuin tahtoisin. Se järki iskee tavallaan vasta jälkikäteen. Sitten lupaan itselleni, että kyllä seuraavalla kerralla menee paremmin ja mitä vielä. Tähän lisättynä jos on huono päivä niin sitten saatan vielä vaikuttaa jopa töykeiltä, kun mutisen jotain vastaukseksi ja muutenkin ilme on surkea. 

Nyt näin erään vähän vanhemman ihmisen jota viimeksi olen nähnyt viime syksynä. Hän aina jutteli, kun tuolla päin nähtiin melko useinkin. Nyt ensinnäkin aluksi en meinannut nopeasti edes häntä tunnistaa, kun tuli äkkiä takaapäin ja sitten kun tajusin kuka hän on niin sitten iski se ajatus, että mitä sanoa ja mitä vastata. Sitten tilanne jo ohi. Tällöin mietin kuinka ärsyttää koko oma itseni välillä tosi paljon. Itsetunto on huono. Välillä jännitän ja sitten jos en niin jotenkin minusta on tullut muuten jähmeä ja nukuksissa oleva ihminen. Se ei ole hyvä juttu. Ehkä tässäkin, kun puhuu niin harvoin ihmisille (vanhempani pois lukien) niin sitten ne hetket, kun pitäisi puhua tulevat vain liian äkkiä. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka henkilö olisi  mukava ja täysin "harmiton" tyyppi. 

Harjoitus tekee mestarin. Kaupan kassalla, puistossa, lenkillä voi sanoa muutaman sanan, jos ei ota tulta, yrittää seuraavan kerran uudestaan. Kirpputorilla juttelen ihmisten kanssa, usein on samanhenkisiä. Meidän lähikaupan kassat ja muutkin myyjät on tosi kivoja, kerran kehaisin yhtä, että on aina niin iloisen näköinen. Tykkäsi sanoistani selkeästi.

Sää on tunnetusti hyvä aihe aloittaa keskistelu. Klisee, mutta totta.

Tää on totta: joskus harjoittelen peilin edessä hymyä, kehaisen itseäni. Katson hupisarjaa, niin hymyilyttää tai jopa naurattaa oikeasti. Yritän saada iloisemman ilmeen viipyvän kasvoillani.

Tuo ilmeongelma on muuten totta ja yllä on hyvä neuvo hupisarjasta! Itse paljon yksin olleena olen huomannut, että vaikka kuinka yritän hymyillä avoimesti, se näyttää enemmän pilkalliselta kuin onnelliselta. Pitäisi jostain saada buustattua onnen tunnetta, niin se näkyisi kasvoilla ja tekisi itsestä ehkä hyväksyttävämmän oloisen.

Yksin olen täällä lääkärin vastaanotto aulassa, ei ole ketään kelle kertoa, että lähden lääkäriin, eikä ole ketään kun tulen pois, kelle kertoisin olleeni lääkärissä. Tätä on yksinäisyys pahimillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei nyt ehkä liity täysin aiheeseen mutta tekee minusta yksinäisen. Minulla on muutama läheinen, perheenjäseniä. He ovat aivan ihania kahden kesken, mutta kun mennään ihmisten ilmoille, alkaa kummallinen mollaus ja häpäiseminen. En ymmärrä sitä. Jos jotain on jäänyt hampaankoloon niin eikö niitä asioita voi käsitellä kahden kesken tai ainakin vähän yksityisemmin? Minulle on tullut olo kun haluttaisiin tahallaan nolata. Minua ei kunnioiteta lainkaan. Varmasti on minulla korjaamisen varaa paljonkin mutta en ymmärrä että se pitää ottaa puheeksi vieraiden ihmisten kuullen.

Nyt äsken taas kävi näin ja huomasin että että köyristin selkääni ja olkapäät kääntyi eteenpäin kuin yrittäisin piiloutua. Hävetti niin se isoääninen moittiminen kun muissa pöydissä istuvat kuulivat eikä ollut mitään piilopaikkaa. Seurassani ollut sukulainen lateli kaikki tulemaan: olet työtön ja veloissasi etkä osaa edes keskustella kiinnostavista asioista. Miksi hän sitten pyysi minut terassille? En ymmärrä. Tuntuu kuin olisi tahallaan halunnut pahoittaa mieleni: että ensin odottaisin että kerrankin jotain mukavaa ja sitten tuleekin täyslaidallinen.

Hyökkäys on paras puolustus. Arvostelisin takaisin. Voi olla, että ymmärtäisi lopettaa tai sitten suuttuisi ja lopettaisi yhteydenpidon. Toisaalta, miksi toimisit toisen sylkykuppina? Yksi vaihtoehto on, että sanot suoraan asiasta ja kerrot, miksi se tuntuu ikävältä. Voithan myös tavata häntä vain kahden kesken, jolloin vältyt ongelmalta. 

En tapaisi tuollaista ollenkaan. Jos noin törkeästi käyttäytyy, miksi jakaisin mitään asioitani hänelle. Toki varmaan kysyisin, miksi hänellä on tarve ylentää itsensä alentamamma sinut.

Meitä on moneen junaan, osa jäi asemallekin.

Tämä oli kyllä hämmästyttävä kertomus. Että joku voi noinkin käyttäytyä toista kohtaan. Jos ja kun asia sinun mieltäsi pahoittaa, kannattaa varmaan ottaa etäisyyttä.

Itsellänikin on kyllä myös outoja kokemuksia, joista ei kyllä koskaan pääse eroon: ne putkahtavat mieleen usein.

Hymystä joskus kirjoitin jo. En itse voi oikeastaan edes hymyillä normaalisti suu auki. Syynä leukani ja kasvojen malli muutenkin. Jos hymyilen suu auki niin se kauhea  irvistys. Näin olkaa iloisia jos naamanne malli mahdollistaa kivan hymyn, eikä m*rhaajan irvistystä kuin toisilla. Tämäkin ihan totta. Joku sukulainen otti rippipäivänä minusta kuvia ja sanoi, että avaa suusi ja hymyile ja niistä kuvista jäi sellainen fiilis, että näytän niin kuin joltakin pahikselta. Otin opikseni ja suuni on pysynyt kiinni jatkossa. 

Kesäloman toinen viikko menossa ja vielä on kolme viikkoa jäljellä. Lepäilty ja ulkoiltu.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei nyt ehkä liity täysin aiheeseen mutta tekee minusta yksinäisen. Minulla on muutama läheinen, perheenjäseniä. He ovat aivan ihania kahden kesken, mutta kun mennään ihmisten ilmoille, alkaa kummallinen mollaus ja häpäiseminen. En ymmärrä sitä. Jos jotain on jäänyt hampaankoloon niin eikö niitä asioita voi käsitellä kahden kesken tai ainakin vähän yksityisemmin? Minulle on tullut olo kun haluttaisiin tahallaan nolata. Minua ei kunnioiteta lainkaan. Varmasti on minulla korjaamisen varaa paljonkin mutta en ymmärrä että se pitää ottaa puheeksi vieraiden ihmisten kuullen.

Nyt äsken taas kävi näin ja huomasin että että köyristin selkääni ja olkapäät kääntyi eteenpäin kuin yrittäisin piiloutua. Hävetti niin se isoääninen moittiminen kun muissa pöydissä istuvat kuulivat eikä ollut mitään piilopaikkaa. Seurassani ollut sukulainen lateli kaikki tulemaan: olet työtön ja veloissasi etkä osaa edes keskustella kiinnostavista asioista. Miksi hän sitten pyysi minut terassille? En ymmärrä. Tuntuu kuin olisi tahallaan halunnut pahoittaa mieleni: että ensin odottaisin että kerrankin jotain mukavaa ja sitten tuleekin täyslaidallinen.

Vanha ja toimiva temppu. Treffit kannattaa sopia julkiselle paikalle, jotta välttyy kopeloinnilta. Exältä kannattaa pyytää avain takaisin todistajien läsnäollessa, jottei synny pahempaa suukopua. Sopuisa sukulainen kannattaa haukkua terassilla, koska muiden ihmisten edessä hän ei kuitenkaan pane vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo ilmeongelma on muuten totta ja yllä on hyvä neuvo hupisarjasta! Itse paljon yksin olleena olen huomannut, että vaikka kuinka yritän hymyillä avoimesti, se näyttää enemmän pilkalliselta kuin onnelliselta. Pitäisi jostain saada buustattua onnen tunnetta, niin se näkyisi kasvoilla ja tekisi itsestä ehkä hyväksyttävämmän oloisen.

Mä tajusin just etten edes muista milloin olisin nauranut millekään sarjallekaan. Enemmänkin tuntuu vaan aiheuttavan ärtymystä kaikki ja jopa siis sellaisetkin joista ennen on tykännyt ja jotka on naurattaneet. Nyt ehkä hymähtää huvittuneena mutta sen enempää ei irtoa ja yleensä ei sitäkään.

Peilin edessä olen välillä/joskus yrittänyt hymyillä mutta eihän se ole mikään aito hymy eikä ulotu silmiin asti. Se on vaan väkinäinen suupielet ylöspäin "hymyilme" joka oikeasti sattuu sekä sillä hetkellä että jälkeenpäin ja peilistä katsoo lähinnä joku kasvohalvauspotilas tai just tuollainen pilkallisen ylimielinen irvistelijä. Olisi ihanaa kun hymyily olisi ihan luonnollista/normaalia ja arkinen asia, mutta ei mun elämässä ole mitään ilon eikä hymyn aiheita. Aika kauheaa eikä hymyilytä sekään.

Kyllä minä kaipaan itselleni elämänkumppania vanhuuden turvaksi ja seuraksi, katson surullisena ja kateellisena vanhoja ihmisiä käsikädessä kulkemassa yhteiseen kotiin, lapset ovat lentäneet omiin elämiinsä ja niillä omat perheet jne...niin kun yleensä normielämä menee. Joo, olen yksinäinen, tein huonon miesvalinnan nuorena ja tyhmänä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä kaipaan itselleni elämänkumppania vanhuuden turvaksi ja seuraksi, katson surullisena ja kateellisena vanhoja ihmisiä käsikädessä kulkemassa yhteiseen kotiin, lapset ovat lentäneet omiin elämiinsä ja niillä omat perheet jne...niin kun yleensä normielämä menee. Joo, olen yksinäinen, tein huonon miesvalinnan nuorena ja tyhmänä.

Minä taas toisinaan suren: puolisoni on minua vanhempi 4v, elää todella terveellisemmin kuin minä. Liikkuu enemmän. Mietin, jos hän kuolee ensin, miten selviän. Entä, jos minä menen edeltä? Jotenkin koen olevani vahvempi. Ei voi tietää...

Tavallaan joo, on ystäviä työkavereita, monestakin yrityksestä, lapsia ja harrastuksia.  Vaimo ja tekemistä ihan ylitse kaiken, mutta ei sellaista kaveria

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan joo, on ystäviä työkavereita, monestakin yrityksestä, lapsia ja harrastuksia.  Vaimo ja tekemistä ihan ylitse kaiken, mutta ei sellaista kaveria

Ja olet yksinäinen?

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei nyt ehkä liity täysin aiheeseen mutta tekee minusta yksinäisen. Minulla on muutama läheinen, perheenjäseniä. He ovat aivan ihania kahden kesken, mutta kun mennään ihmisten ilmoille, alkaa kummallinen mollaus ja häpäiseminen. En ymmärrä sitä. Jos jotain on jäänyt hampaankoloon niin eikö niitä asioita voi käsitellä kahden kesken tai ainakin vähän yksityisemmin? Minulle on tullut olo kun haluttaisiin tahallaan nolata. Minua ei kunnioiteta lainkaan. Varmasti on minulla korjaamisen varaa paljonkin mutta en ymmärrä että se pitää ottaa puheeksi vieraiden ihmisten kuullen.

Nyt äsken taas kävi näin ja huomasin että että köyristin selkääni ja olkapäät kääntyi eteenpäin kuin yrittäisin piiloutua. Hävetti niin se isoääninen moittiminen kun muissa pöydissä istuvat kuulivat eikä ollut mitään piilopaikkaa. Seurassani ollut sukulainen lateli kaikki tulemaan: olet työtön ja veloissasi etkä osaa edes keskustella kiinnostavista asioista. Miksi hän sitten pyysi minut terassille? En ymmärrä. Tuntuu kuin olisi tahallaan halunnut pahoittaa mieleni: että ensin odottaisin että kerrankin jotain mukavaa ja sitten tuleekin täyslaidallinen.

Hän dominoi sinua ja sinä suot hänelle palkinnon. Älä ole seurassa, joka ei kunnioita sinua. Ja jos joku sanoo jotain törkeää, ryhti ennallaan ja sanomatta mitään katsot vain häntä tyyliin, oletko todella noin moukka /tyhmä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä kaipaan itselleni elämänkumppania vanhuuden turvaksi ja seuraksi, katson surullisena ja kateellisena vanhoja ihmisiä käsikädessä kulkemassa yhteiseen kotiin, lapset ovat lentäneet omiin elämiinsä ja niillä omat perheet jne...niin kun yleensä normielämä menee. Joo, olen yksinäinen, tein huonon miesvalinnan nuorena ja tyhmänä.

Ei sen kumppaninkaan kanssa aina helppoa ole. Voi joutua vuosikausiksi äksyn dementikon hoitajaksi. Kaikki normaali elämä estyy. Olet kuin töissä 24/7. Aina toisesta ei ole edes juttuseuraa, on muistamaton ja muissa maailmoissa.

Onko teillä suunnitelmia, mitä aiotte tehdä nyt viikonloppuna?

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä suunnitelmia, mitä aiotte tehdä nyt viikonloppuna?

Katselin tulevaa sääennustetta ja totesin, että pitää hoitaa kauppareissu nyt tänä iltana/huomenaamuna niin ettei ainakaan kaupassa käymisen takia tarvitse ulos nokkaansa pistää muutamaan päivään. Ei sitä niin kauheasti yksinään tarvitsekaan, mutta kun on tottunut vähän huvikseenkin piipahtelemaan kaupassa että olisi jotain tekemistä niin nyt pitää ymmärtää kerralla ostaa muutamaksi päiväksi.

Aion siis olla sisällä viikonlopun ja alkuviikon mutta tekemistä on. Muistin tässä pari päivää sitten, että mullahan on se jostain tarjouksesta hamstrattu jättimäärä villalankaa joka todennäköisesti riittää yhteen bongaamaani pitkähköön neuletakkiin johon tulee palmikoita ja nyppyjä. Se on just niin hyvää syysväriä että nyt kun aloittaa niin sen ehtii ainakin ajan puolesta saada valmiiksi ennen syksyä ja vaikka tulisi jossain välissä jokin motivaationpuutoskin. Ja pitäisi siivota ihan sekä viikkosiivous että vähän perusteellisempi suursiivous kaappeja myöten mutta luulen että tuo neuleen aloittaminen vie voiton.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä kaipaan itselleni elämänkumppania vanhuuden turvaksi ja seuraksi, katson surullisena ja kateellisena vanhoja ihmisiä käsikädessä kulkemassa yhteiseen kotiin, lapset ovat lentäneet omiin elämiinsä ja niillä omat perheet jne...niin kun yleensä normielämä menee. Joo, olen yksinäinen, tein huonon miesvalinnan nuorena ja tyhmänä.

Kumppani ei valitettavasti aina sitä yksinäisyyttä poista. Onhan täälläkin osalla puoliso mutta silti ovat yksinäisiä. En tiedä on pahempi olla yksin yksinäinen vai kumppanin kanssa ja silti yksinäinen. Aika surullista yhtä kaikki.

Kyllä elämä on raskasta yksin selviytyä, kaikki asiat yksin miettiävä ja ratkaisut tehtävä. Viime yönä ei taas uni tullut, oon tosi väsynyt tänään tähän elämääni. Ja sitten kun on yksinäinen naiseläjä, ihmiset yrittävät käyttää hyväkseen kun tietävät, että ei sillä ketään puolustajaa ole.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä suunnitelmia, mitä aiotte tehdä nyt viikonloppuna?

Juuri mietin, mitä voisi tai pitäisi tehdä. Ei ole rahaa tehdä mitään erityistä tai mennä mihinkään kauemmaksi. Ehkä käyn kirjastossa tai vain kävelemässä. Vanhempani ovat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä heitä auttamaan ja olivat tästä veljelleni puhuneetkin. En kuulemma auta niin paljon kuin pitäisi vaikka minulla olisi aikaa kun olen työtön. Eivät he tajua, ettei minulla ole rahaa matkustaa heidän luokseen enkä toisaalta sitä halua sanoa enkä muutenkaan kertoa vaikeuksistani. Mielelläni kyllä teen asioita toisten puolesta mutta tuo selän takana moittiminen vei nyt kyllä halun olla tekemisissä.

Onneksi on kesä ja luonto kauneimmillaan, luonnosta aina nautin ja kävely on mieluisaa. Ja lintujen seuraaminen.