Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä kaipaan itselleni elämänkumppania vanhuuden turvaksi ja seuraksi, katson surullisena ja kateellisena vanhoja ihmisiä käsikädessä kulkemassa yhteiseen kotiin, lapset ovat lentäneet omiin elämiinsä ja niillä omat perheet jne...niin kun yleensä normielämä menee. Joo, olen yksinäinen, tein huonon miesvalinnan nuorena ja tyhmänä.

Ei sen kumppaninkaan kanssa aina helppoa ole. Voi joutua vuosikausiksi äksyn dementikon hoitajaksi. Kaikki normaali elämä estyy. Olet kuin töissä 24/7. Aina toisesta ei ole edes juttuseuraa, on muistamaton ja muissa maailmoissa.

Tietenkin voi, mutta sitä ennen voi hyvinkin olla monia onnellisia yhteisiä vuosikymmeniä jotka ei muutu arvottomaksi tai menetä merkitystään. Toki jos vasta ns vanhoilla päivillä / keski-iässä tapaa elämänkumppaninsa niin niitä minkäänlaisia vuosia ei ole missään tapauksessa kymmeniä vaan ehkä max se kymmenen, ehkä kaksi. Sekin on tietenkin parempi kuin ei yhtään yhteistä vuotta tai se, ettei edes ikinä tapaa sellaista ihmistä jonka kanssa elämänsä voisi ja haluaisi jakaa. Tämä sama tunne pitää tietenkin tulla molemmille eli sekään ei riitä että itse sellaisen tapaisi vaan itsekin pitäisi olla toiselle yhtälailla mieluisa ja sopiva.

Enkä mä nyt tiedä onko tämä yksinäisyys sen parempi tai kummempi kuin vaikka sitten puolison omaishoitajuus. Melkoisessa vankilassa sitä tässäkin elää ja elämä jää monelta osin elämättä ja elämänkokemukset karttumatta. Elämänkumppanin kanssa sitä jakaisi iloja ja suruja sekä varmasti kokisi paljon sellaista mikä yksinään jää vaan aikomiseksi. Eikä sitä mitenkään ole suojassa ikävyyksiltä vaikka elää totaaliyksinäisenäkin.

Tässä ketjussa on kyllä merkillinen tyyli joillakin löytää ihan jokaisesta asiasta vain ne huonot puolet ja samalla lytätä toisten unelmat ja toiveet aivan vääränlaisiksi ja tyhmiksi. Just viikko sitten oli juhannusmenemisiin samaan negatiivisuutta kuinka mitään seuraa/menemistä/tekemistä on turha kenenkään yksinäisen kaipailla. Se tuli selväksi että jos/kun seuraa on, niin siellä mukana on sitten pakotettuna ja orjana eikä kenelläkään ole hetkeäkään mukavaa eli ihan tyhmää edes haaveilla, että olisi jokin porukka mihin kuuluisi tai joku jonka kanssa tehdä jotain.

On surullinen olo. Käyn masennuksen takia psykologin juttusilla, ja nyt sain kiireajan lääkärille, koska olo on huono. On se pahempikin ollut. En halua aloittaa taas masennuslääkettä. Olisi kivempi, jos lääkäri määräisi jonkun ihmisen, jonka pitäisi kysellä mun kuulumisia ja lähteä mun kanssa käymään jossain. Yksinäisyys on kamalaa. Ei voi puhua kenellekään. Eikä saa puhua negatiivisista asioista, ettei olisi raskas ihminen. Tuntuu, että kaikki on niin kiireisiä, kaikilla on oma elämä, eikä kukaan ehdi ihan vaan jutella tai käydä kahvilla. Ehdotin yhdelle kaverille, että nähtäisiin, mutta on niin kiire. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämä on raskasta yksin selviytyä, kaikki asiat yksin miettiävä ja ratkaisut tehtävä. Viime yönä ei taas uni tullut, oon tosi väsynyt tänään tähän elämääni. Ja sitten kun on yksinäinen naiseläjä, ihmiset yrittävät käyttää hyväkseen kun tietävät, että ei sillä ketään puolustajaa ole.

Millä tavalla ihmiset yrittävät sinua käyttää hyväkseen?

Olen itsekin yksinasuva nainen ja totta kai sitä joskus kaipaisi, että joku olisi minun puolellani ja joku pitäisi minua arvossa. Mutta toisaalta sitä taitaa tässä iässä olla jo niin piintynyt yksineläjä, ettei pystyisi enää arkeaan jakamaan. Eikä miehet tämänikäisistä naisista ole kiinnostuneita, vaikka itse olisivat vanhempia. Hyysääväksi emoksi en kenellekään ala. 

Näin tänään puistossa pariskunnan, joka istui penkillä. Kaljupäinen yli nelikymppinen mies suukotteli naista ja otti hänestä kiinni omistajan elkein. En pystynyt samaistumaan romanttisuuteen. Minun silmiini tuo näytti vain kamalalta ja ahdistavalta ja tajusin, etten ikinä enää voisi seurustella jos se tarkoittaisi tuollaista jatkuvaa fyysistä dominointia, kiinnipitämistä ja suutelemista ihmisten ilmoilla. Oikean ihmisen kainalossa olisi varmasti mukava omissa oloissa olla, mutta tuollainen puistolääppiminen olisi hirveää. Näin sitä kyynistyy vanhetessaan että näkee vain negatiivisena asian joka jollekulle voi näyttäytyä oikeinkin miellyttävänä.

Vierailija kirjoitti:

On surullinen olo. Käyn masennuksen takia psykologin juttusilla, ja nyt sain kiireajan lääkärille, koska olo on huono. On se pahempikin ollut. En halua aloittaa taas masennuslääkettä. Olisi kivempi, jos lääkäri määräisi jonkun ihmisen, jonka pitäisi kysellä mun kuulumisia ja lähteä mun kanssa käymään jossain. Yksinäisyys on kamalaa. Ei voi puhua kenellekään. Eikä saa puhua negatiivisista asioista, ettei olisi raskas ihminen. Tuntuu, että kaikki on niin kiireisiä, kaikilla on oma elämä, eikä kukaan ehdi ihan vaan jutella tai käydä kahvilla. Ehdotin yhdelle kaverille, että nähtäisiin, mutta on niin kiire. 

Tuota positiivisuuden vaatimusta ihmettelen itse aina kovasti. Yllättävän monet ihmiset haluavat kieltäytyä kuulemasta mitään ikävää, koska heillä menee kuulemma tunnelma pilalle. Minä en ole koskaan kokenut raskaaksi sitä, jos joku puhuu omista ikävistä asioistaan. En ota sitä henkilökohtaisesti eikä jonkun huolien kuunteleminen minun elämääni pilaa. En oikein ymmärrä minkälainen on se mentaalinen todellisuus, jossa ihmisen mieli latistuu heti, jos kuulee jotain ikävää. Mutta minä olenkin vähän erikoinen, kun katselen yöllä murhadokkareita eikä ne yöunianikaan vie vaan nukun oikein makoisasti murhien päälle.

Kerro tähän joku negatiivinen asia, mikä sinua on vaivannut! Me kuunnellaan.

voisiko meille yksinäisille järjestää yhteisiä kesätapaamisia? 

Rahallista hyväksikäyttöä, pienissä piireissä juorut kiirivät ja tietävät, että sain perinnön, onneks en ole mikään tyhmä höynäytettävä akka, siks joudun yksin olemaankin.

Tämän sivun yksinäisyyspohdinnoista. Siitä kun esimerkiksi ei parisuhteessakaan omaishoitajana välttämättä ole kivaa.

MInulle on ex-kaverini vastannut, kun surin parin lauseen verran parisuhteen puuttumista nyt ja varmaan myös tulevaisuudessa,  että parempi yksin kuin huonossa suhteessa. No, kukaanhan ei kaipaa huonoa parisuhdetta vaan hyvää. Toisen surun ja toiveen mitätöiminen tuohon tyyliin on ihan älytöntä. Sitä paitsi sanoja itse

on ollut melkein 40 vuotta suhteessa, jota koskaan ei ole edes ajatellut (!) Ei ajatellut nuorenakaan, kun he muuttivat yhteen vaan kaikki tapahtui ikään kuin automaattisesti. Kuitenkin hän on valmis opettamaan, miten yksinäisyys pitää kohdata!!!

Monilla on tosiaan varsin ilkeä tyyli lytätä toisen haaveet sanomalla oikeastaan ihan suoraan, ettei toinen mitään hyvää parisuhdetta tulisi koskaan löytämään. Toki ei noilla sanoilla vaan just, että parempi sun yksin on kuin pskassa parisuhteessa tai muistuttaa kuinka yli puolet avioliitoista päättyy eroon. Samalla tapaa nämä totuudentorvet myös anelee kaverikseen baariin nyyhkimällä kuinka kukaan muu ei lähtenyt niin lähde sä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On surullinen olo. Käyn masennuksen takia psykologin juttusilla, ja nyt sain kiireajan lääkärille, koska olo on huono. On se pahempikin ollut. En halua aloittaa taas masennuslääkettä. Olisi kivempi, jos lääkäri määräisi jonkun ihmisen, jonka pitäisi kysellä mun kuulumisia ja lähteä mun kanssa käymään jossain. Yksinäisyys on kamalaa. Ei voi puhua kenellekään. Eikä saa puhua negatiivisista asioista, ettei olisi raskas ihminen. Tuntuu, että kaikki on niin kiireisiä, kaikilla on oma elämä, eikä kukaan ehdi ihan vaan jutella tai käydä kahvilla. Ehdotin yhdelle kaverille, että nähtäisiin, mutta on niin kiire. 

Tuota positiivisuuden vaatimusta ihmettelen itse aina kovasti. Yllättävän monet ihmiset haluavat kieltäytyä kuulemasta mitään ikävää, koska heillä menee kuulemma tunnelma pilalle. Minä en ole koskaan kokenut raskaaksi sitä, jos joku puhuu omista ikävistä asioistaan. En ota sitä henkilökohtaisesti eikä jonkun huolien kuunteleminen minun elämääni pilaa. En oikein ymmärrä minkälainen on se mentaalinen todellisuus, jossa ihmisen mieli latistuu heti, jos kuulee jotain ikävää. Mutta minä olenkin vähän erikoinen, kun katselen yöllä murhadokkareita eikä ne yöunianikaan vie vaan nukun oikein makoisasti murhien päälle.

 

Kerro tähän joku negatiivinen asia, mikä sinua on vaivannut! Me kuunnellaan.

Minun ex-kaverillani oli aina - vuosikymmenten ajan - tapana väistää täysin aiheet, jotka liittyivät kielteisiin ja vaikeisiin tunteisiin. Olin tot tunut siihen, että hänen kanssaan puhuttiin vain käytännön asioista ja esimerkiksi maailmantapahtumista ja politiikasta taikka työstä.

 Olen traumataustaisesta perheestä ja erhdyksessä puhuin hänelle erittäin vaikean vaiheen aikana. Hän torjui tunteeni täysin. Vaihtoi lennosta puheenaiheen jonkun yhteisen tuttumme miehen ongelmiin. Lisäksi hän vähätteli perhetraumaani sanomalla, että se on ollut "tavallaan" ongelma. 

Tiedän, että joku hänen piiristään sai masennuksen takia vahvaa hoitoa osastolla, ja hän katkaisi välit, koska kyseinen henkilö ei "ajatellut lapsiaan" ja kun omassakin elämässä on "kaikenlaista". Kukaan ei kyllä tosin ole ripustautunut häneen yhtään sen enempää kuin hän itse ripustautuu ja puhuu päälle kuuntelematta ja kuulematta. Luulen että kaikki herkemmät tietävät, että hän on vähintään täysiverinen aleksityymikko.

Anteeksi tämä vuodatus mutta tämä välien katkaminen ja kokemus on ollut minulle melkoisen traumatisoiva. Mieltänui on myös hiertänyt, että kun yritin muonoin mainita hänelle suuresta yksinäisyydestni, kun ensimmäisen kehän ihmiset puuttuvat, hän torjui ja torppasi asian täysin Siis minun kokemukseni sanomalla, että ei HÄN koe yksinäityyttä. Lisäksi tämä hänen masentunut ex-ystävänsä oli valittanut myös samaa eli yksinäisyyttää, ja hän ei ymmärtänyt sitä, koska niin monet asuvat yksin ja elävät rikasta elämää. Vastasin, että ei kannattaisi vastata jokun ihmisen omaan kokemukseen tilastoilla. Onko häin lisäksi kysynyt kaikilta yksin eläjiltä, kuinka rikasta heidän elämänsä on.

Vierailija kirjoitti:

Rahallista hyväksikäyttöä, pienissä piireissä juorut kiirivät ja tietävät, että sain perinnön, onneks en ole mikään tyhmä höynäytettävä akka, siks joudun yksin olemaankin.

Niinpä tietysti, raha kiinnostelee monia. Ihmiset on kyllä yllättävän matalamielisiä. Onneksi olen itse rutiköyhä ja nyt vielä ulosotossakin. Eipä paljon sukulaisia ja tuttuja kiinnosta seura, ja hyvä niin. Aika kuormittavaa se olikin vielä kun yhteydenottoja oli. Aina oltiin haluamassa tai vaatimassa jotain tai puhumassa pahaa jostain toisesta ihmisestä ja utelemassa minun kuulumisia että sitten voisi niitä juoruta ilkeästi eteenpäin. Yksinäisyys ei ole aina sitä etteikö olisi seuraa vaan sitä että se seura on tuollaista josta tulee paha olla. Koskaan ei ehdoteta vain yhdessä ajan viettämistä, vaan yhteydenotoissa on joku agenda.

Mua inhottaa, kuinka kiireisiä kaikki nykyään on. Lainasin kirjastosta Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika -kirjan, ja vaikka en ole vielä alkua pidemmällä, se on kyllä todella asiaa.

Multa on kaverit kadonneet maailmaan, jossa on vain "minä itse, ja mun halut ja toiveet ja tunteet".  Sanotaan jopa ihan suoraan, ettei toivota puheluita tai viestejä, koska kaikki on niin kovin kuormittavaa, ja pitää vetää omat rajat, että jaksaa. Sitten nähdään kun nähdään, aina toisen ehdoilla, ehkä kerran vuodessa. Ja aina on niin kiva nähdä "Sun kanssa on niin mukavaa aina, ihan pystyy jatkamaan juttua siitä mihin viimeksi jäätiin, ikään kuin ei olis taukoa ollutkaan!", mulle sanotaan.

Mutta ne eivät huomaa, että oikeasti käyttävät mua vain välineenä. Olen olemassa vain tiettyyn harvoin esiintyvään tarpeeseen, ja silloin aina saatavilla. Sitten voikin taas vetäytyä vuodeksi oman puolison kainaloon. Kukaan ei tiedä, mitä minulle kuuluu, eikä se kiinnosta näistä ihmisistä ketään. He pyrähtävät paikalle silloin, kun heillä itsellään on siihen tarve, ja poistuvat, kun tarve on täytetty. Sellainen ei ole ystävyyttä vaan hyväksikäyttöä.

Ystävyys vaatii vaivaa ja aikaa. On jaksettava pitää yhteyttä. On tiedettävä myös, mitä toiselle kuuluu, ja oltava tukena vaikeina aikoina.

Vierailija kirjoitti:

Tämän sivun yksinäisyyspohdinnoista. Siitä kun esimerkiksi ei parisuhteessakaan omaishoitajana välttämättä ole kivaa.

MInulle on ex-kaverini vastannut, kun surin parin lauseen verran parisuhteen puuttumista nyt ja varmaan myös tulevaisuudessa,  että parempi yksin kuin huonossa suhteessa. No, kukaanhan ei kaipaa huonoa parisuhdetta vaan hyvää. Toisen surun ja toiveen mitätöiminen tuohon tyyliin on ihan älytöntä. Sitä paitsi sanoja itse

on ollut melkein 40 vuotta suhteessa, jota koskaan ei ole edes ajatellut (!) Ei ajatellut nuorenakaan, kun he muuttivat yhteen vaan kaikki tapahtui ikään kuin automaattisesti. Kuitenkin hän on valmis opettamaan, miten yksinäisyys pitää kohdata!!!

En ymmärrä miksi siitä huonosta parisuhteesta ei kumminkaan erota? No siksi kun ei kuitenkaan haluta olla yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän sivun yksinäisyyspohdinnoista. Siitä kun esimerkiksi ei parisuhteessakaan omaishoitajana välttämättä ole kivaa.

MInulle on ex-kaverini vastannut, kun surin parin lauseen verran parisuhteen puuttumista nyt ja varmaan myös tulevaisuudessa,  että parempi yksin kuin huonossa suhteessa. No, kukaanhan ei kaipaa huonoa parisuhdetta vaan hyvää. Toisen surun ja toiveen mitätöiminen tuohon tyyliin on ihan älytöntä. Sitä paitsi sanoja itse

on ollut melkein 40 vuotta suhteessa, jota koskaan ei ole edes ajatellut (!) Ei ajatellut nuorenakaan, kun he muuttivat yhteen vaan kaikki tapahtui ikään kuin automaattisesti. Kuitenkin hän on valmis opettamaan, miten yksinäisyys pitää kohdata!!!

En ymmärrä miksi siitä huonosta parisuhteesta ei kumminkaan erota? No siksi kun ei kuitenkaan haluta olla yksin.

Yksi syy voi olla tuo, ettei lopulta halutakaan olla yksin, mutta muitakin on. Avioero on kuitenkin hirmuisen iso elämänmuutos, ja se käy myös kalliiksi. Sukulaiset ja kaverit jakautuvat kahteen leiriin, ja kaikki, mitä on pariskuntana tehty, hajoaa kappaleiksi. Pitää oppia elämään omillaan ja usein vähemmillä rahoilla. Pitkän liiton aikana kotityöt ja muut tehtävät ovat jakautuneet, ja eron jälkeen ne kaikki pitää hoitaa itse. Uusia tuttavuuksia voi olla vaikea solmia, kun omakin identiteetti on erilainen kuin ennen.

Tai mistä minä mitään tiedän, kuusikymppinen ikisinkku. Mutta noin kuvittelen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän sivun yksinäisyyspohdinnoista. Siitä kun esimerkiksi ei parisuhteessakaan omaishoitajana välttämättä ole kivaa.

MInulle on ex-kaverini vastannut, kun surin parin lauseen verran parisuhteen puuttumista nyt ja varmaan myös tulevaisuudessa,  että parempi yksin kuin huonossa suhteessa. No, kukaanhan ei kaipaa huonoa parisuhdetta vaan hyvää. Toisen surun ja toiveen mitätöiminen tuohon tyyliin on ihan älytöntä. Sitä paitsi sanoja itse

on ollut melkein 40 vuotta suhteessa, jota koskaan ei ole edes ajatellut (!) Ei ajatellut nuorenakaan, kun he muuttivat yhteen vaan kaikki tapahtui ikään kuin automaattisesti. Kuitenkin hän on valmis opettamaan, miten yksinäisyys pitää kohdata!!!

En ymmärrä miksi siitä huonosta parisuhteesta ei kumminkaan erota? No siksi kun ei kuitenkaan haluta olla yksin.

Yksi syy voi olla tuo, ettei lopulta halutakaan olla yksin, mutta muitakin on. Avioero on kuitenkin hirmuisen iso elämänmuutos, ja se käy myös kalliiksi. Sukulaiset ja kaverit jakautuvat kahteen leiriin, ja kaikki, mitä on pariskuntana tehty, hajoaa kappaleiksi. Pitää oppia elämään omillaan ja usein vähemmillä rahoilla. Pitkän liiton aikana kotityöt ja muut tehtävät ovat jakautuneet, ja eron jälkeen ne kaikki pitää hoitaa itse. Uusia tuttavuuksia voi olla vaikea solmia, kun omakin identiteetti on erilainen kuin ennen.

Tai mistä minä mitään tiedän, kuusikymppinen ikisinkku. Mutta noin kuvittelen.

No niinpä tietenkin. Itsellä on kaikki nuo monet tekijät pelissä, mutta suhdetta kaipaava ei saisi kaivata suhdetta, koska hänellä se olisi muka pelkästään "huono". Ei juutikaan logiikkaa vaan eri säännöt eri ihmisille. Tai kyse on pohjattomasta tyhmyydstä, jonka avulla rationalisoidaan ja annetaan idioottmaisia neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On surullinen olo. Käyn masennuksen takia psykologin juttusilla, ja nyt sain kiireajan lääkärille, koska olo on huono. On se pahempikin ollut. En halua aloittaa taas masennuslääkettä. Olisi kivempi, jos lääkäri määräisi jonkun ihmisen, jonka pitäisi kysellä mun kuulumisia ja lähteä mun kanssa käymään jossain. Yksinäisyys on kamalaa. Ei voi puhua kenellekään. Eikä saa puhua negatiivisista asioista, ettei olisi raskas ihminen. Tuntuu, että kaikki on niin kiireisiä, kaikilla on oma elämä, eikä kukaan ehdi ihan vaan jutella tai käydä kahvilla. Ehdotin yhdelle kaverille, että nähtäisiin, mutta on niin kiire. 

Tuota positiivisuuden vaatimusta ihmettelen itse aina kovasti. Yllättävän monet ihmiset haluavat kieltäytyä kuulemasta mitään ikävää, koska heillä menee kuulemma tunnelma pilalle. Minä en ole koskaan kokenut raskaaksi sitä, jos joku puhuu omista ikävistä asioistaan. En ota sitä henkilökohtaisesti eikä jonkun huolien kuunteleminen minun elämääni pilaa. En oikein ymmärrä minkälainen on se mentaalinen todellisuus, jossa ihmisen mieli latistuu heti, jos kuulee jotain ikävää. Mutta minä olenkin vähän erikoinen, kun katselen yöllä murhadokkareita eikä ne yöunianikaan vie vaan nukun oikein makoisasti murhien päälle.

 

Kerro tähän joku negatiivinen asia, mikä sinua on vaivannut! Me kuunnellaan.

Minun ex-kaverillani oli aina - vuosikymmenten ajan - tapana väistää täysin aiheet, jotka liittyivät kielteisiin ja vaikeisiin tunteisiin. Olin tot tunut siihen, että hänen kanssaan puhuttiin vain käytännön asioista ja esimerkiksi maailmantapahtumista ja politiikasta taikka työstä.

 Olen traumataustaisesta perheestä ja erhdyksessä puhuin hänelle erittäin vaikean vaiheen aikana. Hän torjui tunteeni täysin. Vaihtoi lennosta puheenaiheen jonkun yhteisen tuttumme miehen ongelmiin. Lisäksi hän vähätteli perhetraumaani sanomalla, että se on ollut "tavallaan" ongelma. 

Tiedän, että joku hänen piiristään sai masennuksen takia vahvaa hoitoa osastolla, ja hän katkaisi välit, koska kyseinen henkilö ei "ajatellut lapsiaan" ja kun omassakin elämässä on "kaikenlaista". Kukaan ei kyllä tosin ole ripustautunut häneen yhtään sen enempää kuin hän itse ripustautuu ja puhuu päälle kuuntelematta ja kuulematta. Luulen että kaikki herkemmät tietävät, että hän on vähintään täysiverinen aleksityymikko.

Anteeksi tämä vuodatus mutta tämä välien katkaminen ja kokemus on ollut minulle melkoisen traumatisoiva. Mieltänui on myös hiertänyt, että kun yritin muonoin mainita hänelle suuresta yksinäisyydestni, kun ensimmäisen kehän ihmiset puuttuvat, hän torjui ja torppasi asian täysin Siis minun kokemukseni sanomalla, että ei HÄN koe yksinäityyttä. Lisäksi tämä hänen masentunut ex-ystävänsä oli valittanut myös samaa eli yksinäisyyttää, ja hän ei ymmärtänyt sitä, koska niin monet asuvat yksin ja elävät rikasta elämää. Vastasin, että ei kannattaisi vastata jokun ihmisen omaan kokemukseen tilastoilla. Onko häin lisäksi kysynyt kaikilta yksin eläjiltä, kuinka rikasta heidän elämänsä on.

On aina raskasta, kun jollain on vain tietyt puheenaiheet. Minusta tosiystävän kanssa voi puhua kaikesta, eikä kumpikaan rajoita aiheita johonkin vain hänelle sopivaan.

Ei tuo viestisi ollut vuodatus. Välien katkaiseminen on aina traumaattista, tehdäänpä se selittämättä mitään, selittäen valheita tai vaikka selitys olisi tottakin, jos toinen ei saa enää mahdollisuutta muuttaa käytöstään. 

Itsellenikin on tehty noita katkaisuja, mutta samat ihmiset ovat sitten kuitenkin yrittäneet muutaman vuoden kuluttua tulla takaisin elämääni. Silloin minä olen vetänyt rajan, koska en jaksa olla kusitolppa, jota voi syyttää kaikesta ja katkaista välit ja sitten taas kutsua takaisin, kun ihminen on selvitellyt omat ongelmansa ja päättääkin että HÄN on taas valmis ystävyyteen tai parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän sivun yksinäisyyspohdinnoista. Siitä kun esimerkiksi ei parisuhteessakaan omaishoitajana välttämättä ole kivaa.

MInulle on ex-kaverini vastannut, kun surin parin lauseen verran parisuhteen puuttumista nyt ja varmaan myös tulevaisuudessa,  että parempi yksin kuin huonossa suhteessa. No, kukaanhan ei kaipaa huonoa parisuhdetta vaan hyvää. Toisen surun ja toiveen mitätöiminen tuohon tyyliin on ihan älytöntä. Sitä paitsi sanoja itse

on ollut melkein 40 vuotta suhteessa, jota koskaan ei ole edes ajatellut (!) Ei ajatellut nuorenakaan, kun he muuttivat yhteen vaan kaikki tapahtui ikään kuin automaattisesti. Kuitenkin hän on valmis opettamaan, miten yksinäisyys pitää kohdata!!!

En ymmärrä miksi siitä huonosta parisuhteesta ei kumminkaan erota? No siksi kun ei kuitenkaan haluta olla yksin.

Yksi syy voi olla tuo, ettei lopulta halutakaan olla yksin, mutta muitakin on. Avioero on kuitenkin hirmuisen iso elämänmuutos, ja se käy myös kalliiksi. Sukulaiset ja kaverit jakautuvat kahteen leiriin, ja kaikki, mitä on pariskuntana tehty, hajoaa kappaleiksi. Pitää oppia elämään omillaan ja usein vähemmillä rahoilla. Pitkän liiton aikana kotityöt ja muut tehtävät ovat jakautuneet, ja eron jälkeen ne kaikki pitää hoitaa itse. Uusia tuttavuuksia voi olla vaikea solmia, kun omakin identiteetti on erilainen kuin ennen.

Tai mistä minä mitään tiedän, kuusikymppinen ikisinkku. Mutta noin kuvittelen.

Näin se varmasti on.

Siinä, että haluaa parisuhteen, ei ole kerrassaan mitään väärää. Mulla on ollut nuorempana parisuhteita, ja mä en enää halua olla yhdenkään miehen kanssa. Olen aidosti onnellinen siitä, että olen sinkku. En haluaisi rakentaa elämääni sen varaan, että parisuhde ei luhistu. Siinä voisi mennä kaikki.

 Samalla parisihteettomuus kuitenkin tarkoittaa myös omalla kohdallani yksinäisyyttä, kun kaikkien muiden ajankäyttö pyörii vain puolison ja mahd. lapsien ympärillä. Suomessa ei arvosteta ystävyyttä välttämättä kovinkaan korkealle. Oikeista ystävistä kyllä haaveilisin, vaikka parisuhdetta en enää halua.

Jos ihminen todella rakastuu, niin silloin ei pidättele mikään, otetaan avioerot ja lähdetään vaikka maaapallon toiselle puolelle rakkauden perässä, on sillä sellanen voima, että ihminen ei pysty ajattelee järkevästi. Mut kun ei ole sitä uutta rakkautta tullut kohalle, kitkutetaan sitten vanhassa tutussa ja tuvallisen tylsässä, että ei tarvii yksinkään olla.

Kumppani voi olla hyvä juttu jos katsoo vanhuutta. Isovanhemmilla hyvä liitto. Auttoivat toisiaan. Sitten omilla vanhemmillani ei. Tiedättekö mikä on vaikeinta. No, se kun toisen kunto heikkenee ja tarvisi apua ja puolisostasi ei ole siihen, kun edes "normaali" elämä ei aikoinaan sujunut kovin kummoisesti yhdessä. Näin sitten, kun toinen tarvisi apua ja on heikommassa kunnossa niin tilanne pahenee vielä. 

Minä olen sitten se joka auttaa. Korvaan sen minkä pystyn, kun tiedän ettei muuten selvittäisi. Silti minä en ole kumppani vaan heidän lapsensa. Näin asetelma on hieman pielessä. En halua ilkeästi kirjoittaa, mutta itse en kuvittele enää mitään. En edes ajattelekaan, että joku minua vanhuudessa auttaisi. Kyllä pitää itse yrittää selvitä, vaikka tulisi mitä eteen. Itsellä tosin tähän vielä toivottavasti paljon matkaa, kun kuntoni huononee (mitä elämässä tietysti tietää), mutta kuitenkin. 

Silti ikävästi sanoen on karissut kaikki ajatuskin siitä, että joku auttaa. Rahalla saa sitten jotain apua johonkin. Muuten saa olla omillaan. Tämä, vaikka tulisi mitä eteen. Joku toinen elää erilailla ja minä niin, että kaksi ihmistä tietää olenko elossa vai en ja kaikille muille ikävästi sanoen se ja sama. Raakaa ehkä, mutta mitä kaunistella. 

Vierailija kirjoitti:

Kumppani voi olla hyvä juttu jos katsoo vanhuutta. Isovanhemmilla hyvä liitto. Auttoivat toisiaan. Sitten omilla vanhemmillani ei. Tiedättekö mikä on vaikeinta. No, se kun toisen kunto heikkenee ja tarvisi apua ja puolisostasi ei ole siihen, kun edes "normaali" elämä ei aikoinaan sujunut kovin kummoisesti yhdessä. Näin sitten, kun toinen tarvisi apua ja on heikommassa kunnossa niin tilanne pahenee vielä. 

Minä olen sitten se joka auttaa. Korvaan sen minkä pystyn, kun tiedän ettei muuten selvittäisi. Silti minä en ole kumppani vaan heidän lapsensa. Näin asetelma on hieman pielessä. En halua ilkeästi kirjoittaa, mutta itse en kuvittele enää mitään. En edes ajattelekaan, että joku minua vanhuudessa auttaisi. Kyllä pitää itse yrittää selvitä, vaikka tulisi mitä eteen. Itsellä tosin tähän vielä toivottavasti paljon matkaa, kun kuntoni huononee (mitä elämässä tietysti tietää), mutta kuitenkin. 

Silti ikävästi sanoen on karissut kaikki ajatuskin siitä, että joku auttaa. Rahalla saa sitten jotain apua johonkin. Muuten saa olla omillaan. Tämä, vaikka tulisi mitä eteen. Joku toinen elää erilailla ja minä niin, että kaksi ihmistä tietää olenko elossa vai en ja kaikille muille ikävästi sanoen se ja sama. Raakaa ehkä, mutta mitä kaunistella. 

"En edes ajattelekaan, että joku minua vanhuudessa auttaisi. Kyllä pitää itse yrittää selvitä, vaikka tulisi mitä eteen."

"Silti ikävästi sanoen on karissut kaikki ajatuskin siitä, että joku auttaa."

Minäkin ajattelen näin ja teen kaikkeni omalla toiminnallani, että kunto ja toimintakyky pysyvät mahdollisimman hyvinä mahdollisimman pitkään. Omassa päätäntävallassahan se ei lopulta ole, mutta on ainakin yrittänyt tehdä sen, mitä pystyy.

Mieleen kyllä vaikuttaa syvä yksin jäämisen kokemus. Ja väistämättä ikääntyessä se, että toivoa paremmasta ei tosiaankaan ole. Lisäksi ärsyttää ja loukkaa, että joku ex-ystävä tosiaan törkeästi vähättelee yksinäisyyttä.  "Minä olisin elänyt yksin." Niinhän me yksinäisetkin elämme yksin ja olemme siinä asiantuntijoita, kiitos fiksusta vinkistä.  Minua on loukannut syvästi, että vuosikymmeniä kun on työstänyt yksin olemisen dilemmaa, joku kuittaa se yhdellä halveksivalla lauseella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä kaipaan itselleni elämänkumppania vanhuuden turvaksi ja seuraksi, katson surullisena ja kateellisena vanhoja ihmisiä käsikädessä kulkemassa yhteiseen kotiin, lapset ovat lentäneet omiin elämiinsä ja niillä omat perheet jne...niin kun yleensä normielämä menee. Joo, olen yksinäinen, tein huonon miesvalinnan nuorena ja tyhmänä.

Ei sen kumppaninkaan kanssa aina helppoa ole. Voi joutua vuosikausiksi äksyn dementikon hoitajaksi. Kaikki normaali elämä estyy. Olet kuin töissä 24/7. Aina toisesta ei ole edes juttuseuraa, on muistamaton ja muissa maailmoissa.

Tietenkin voi, mutta sitä ennen voi hyvinkin olla monia onnellisia yhteisiä vuosikymmeniä jotka ei muutu arvottomaksi tai menetä merkitystään. Toki jos vasta ns vanhoilla päivillä / keski-iässä tapaa elämänkumppaninsa niin niitä minkäänlaisia vuosia ei ole missään tapauksessa kymmeniä vaan ehkä max se kymmenen, ehkä kaksi. Sekin on tietenkin parempi kuin ei yhtään yhteistä vuotta tai se, ettei edes ikinä tapaa sellaista ihmistä jonka kanssa elämänsä voisi ja haluaisi jakaa. Tämä sama tunne pitää tietenkin tulla molemmille eli sekään ei riitä että itse sellaisen tapaisi vaan itsekin pitäisi olla toiselle yhtälailla mieluisa ja sopiva.

Enkä mä nyt tiedä onko tämä yksinäisyys sen parempi tai kummempi kuin vaikka sitten puolison omaishoitajuus. Melkoisessa vankilassa sitä tässäkin elää ja elämä jää monelta osin elämättä ja elämänkokemukset karttumatta. Elämänkumppanin kanssa sitä jakaisi iloja ja suruja sekä varmasti kokisi paljon sellaista mikä yksinään jää vaan aikomiseksi. Eikä sitä mitenkään ole suojassa ikävyyksiltä vaikka elää totaaliyksinäisenäkin.

Tässä ketjussa on kyllä merkillinen tyyli joillakin löytää ihan jokaisesta asiasta vain ne huonot puolet ja samalla lytätä toisten unelmat ja toiveet aivan vääränlaisiksi ja tyhmiksi. Just viikko sitten oli juhannusmenemisiin samaan negatiivisuutta kuinka mitään seuraa/menemistä/tekemistä on turha kenenkään yksinäisen kaipailla. Se tuli selväksi että jos/kun seuraa on, niin siellä mukana on sitten pakotettuna ja orjana eikä kenelläkään ole hetkeäkään mukavaa eli ihan tyhmää edes haaveilla, että olisi jokin porukka mihin kuuluisi tai joku jonka kanssa tehdä jotain.

En tarkoittanut lytätä sinun enkä kenenkään muunkaan toiveita kumppanista. Olen vaan joutunut läheltä seuraamaan useampia tapauksia, kun toinen puolisoista on täysin hoidettava ja toisen vastuulla. Ulkopuolisena saattaa helposti idealisoida tilannetta ja nähdä sen herttaisena toisesta huolehtimisena. Todellisuus voi kuitenkin olla raadollista ja uuvuttavaa. Dementoitunut kumppani voi olla väkivaltainen, valvottaa yöt ja riidellä päivät. Myös seksuaalisuus voi olla ylikorostunutta ja räikeää. Jos hoidettavan liikkuminen on hyvin heikkoa, häntä on nosteltava, vaipotettava ja pestävä monta kertaa päivässä. Ei ole harvinaista, että hoitava puoliso palaa loppuun ja sairastuu itse.  Omaishoitajat ovat tätä nostaneet esiin. 

En tarkoita, että tämän pitäisi ketään estää haavelemasta ja hankkimasta puolisoa. Eikä kaikki tietenkään joudu tällaisen tilanteen eteen. Valitettavan moni kuitenkin ja jatkossa vielä enemmän, kun vastuu vanhuksista halutaan siirtää yhä enemmän omaisille.