Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Pääsin pienesti yli eilisestä hermoromahduksesta, joka vei kanveesiin. Tänään ollu siis himpun parempi päivä. Nyt kun sais unen päästä kiinni, niin olis huippua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meille on satanut lunta 20cm ainakin on jo lumikertymä. Talvi tuli yhdessä yössä. Ihan kiva, kun on valoisaa. Asun haja-asutusalueella, naapureita ei juuri ole. Kaupunkiin on 40 km. Mutta harvemmin tulee käytyä. On minulla sukua ympärillä, mutta eipä ne yhteyttä pidä, vaikka itse yritän käydä ja soitella. Ovat vielä työelämässä. Mutta ehtivät he ulkomailla matkustella, Thaimaassa ja Espanjassa, Euroopassa useamman kerran. Ohi ajavat, kun lähtevät. Kesällä ei käynyt kukaan, paitsi lapset perheineen lomiensa aikana. Asuvat kauempana. 

Hirvittävän yksinäistä on. Mies käy töissä ja toimii yhdistyksissä, illat poissa tai istuu tietokoneella. Mitähän sitä keksisi? Ystävät kun jäivät työpaikalle. 

Lähde sinäkin vaikka lomalle Espanjaan. Mikä ettei? Sinulla kaiketi on vapaus matkustaa, minne haluat.

Tai jos et ulkomaille tohdi yksinäsi lähteä niin entäs jos varaat itsellesi hotellihuoneen lähikaupungista tai vaikka ihan kotikaupungista? Sehän taisi jokin aika sitten olla oikein muotiakin tehdä sellainen mikä staycation se olikaan. Ja eihän tuo mikään pöllömpi juttu olekaan, koska jos nyt ei ihan siinä keskustassa itse asu niin onhan se ihan eri asia mennä syömään ja ehkä ottaa lasillinen kaksikin kun ei tarvitse miettiä, että pitää olla ajokunnossa tai vaihtoehtoisesti lähteä julkisilla tai taksilla kotiin. Kun on se hotellihuone niin sen kun vaan menee sinne. Tai tilaa vaan suoraan huonepalvelusta jotain herkkuja eikä mene mihinkään. Käy pitkässä suihkussa oikein koko rahalla tai ottaa jopa huoneen missä on oma sauna.

Ja voihan sitä lähteä yksinään laivallekin ja voi ottaa vaikka sviitin jos vaan lompakko kestää. Ei nyt ehkä tähän vuodenaikaan paras idea, mutta itse olen välillä miettinyt kesäaikaan, että repäisisi ja ottaisi sellaisen parvekkeellisen hytin vaikka sellainen maksaa hirveästi ja sitten vaan istuisi siinä partsilla omassa rauhassa ihailemassa merta. Tosin mun tuurilla kävisi niin, että vettä sataisi vaakatasossa ja olisi sellainen myräkkä ettei ulos voisi nokkaansa pistää :(

Nyt vasta taas tulin tähän ketjuun, kun ollut muuta tekemistä. Esimerkiksi viime yö meni töitä tehdessä ja tänään ollut naatti päivä töissä. 

Pari oli jälkeeni kirjoittanut jazzista lisäkseni niin syy kiinnostukseen voi olla, kun jazzia on niin monenlaista. Ei ne jazz tyylit aina uppoa, mutta niillekin löytyy hetkensä. On niin monenlaista musiikkia kuunnellut ennen kuin löysin jazzia elämääni. 

Tänään kävin kauppareissun jälkeen kahvilla, ja kyllä oli mukava  taas kuunnella ihmisten puheen sorinaa ympärillä. Eläkeläisiä enimmäkseen ja pöydät olivat lähekkäin. Joku luki sanomalehteään kaikessa rauhassa. Myyjäkin huippuystävällinen neuvoessaan. Aivan kuin olisi istunut kylässä jossain viihtyisässä olohuoneessa, vaikka itse oli vain sivustaseuraaja. Piristystä hiljaisiin arkipäiviin. 

Pillahdin sitten itkuun eilen ihmisten ilmoilla, kun kaupassa avattiin uusi kassa ja se mun takana ollut sanoi että tämä asiakas on jonossa ollut pidempään ja samalla piti huolen ettei kukaan ryysännyt sieltä takaa ekaksi mä sain mennä vaikka ei mulla olisi olllut niin kiirekään. Hitsi että hävetti, kun mulla ääni särkyi kun kiittelin häntä ja sitten mulla vaan valui kyyneleet koko sen ajan kun oli siinä kassalla ja pakkasin ostoksiani. Ja hävettää vieläkin. Se kassakin katsoi mua ihan kummissaan ja nyt mä sit itken taas. Oli ihan tekeminen etten parkunut siellä ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Tänään kävin kauppareissun jälkeen kahvilla, ja kyllä oli mukava  taas kuunnella ihmisten puheen sorinaa ympärillä. Eläkeläisiä enimmäkseen ja pöydät olivat lähekkäin. Joku luki sanomalehteään kaikessa rauhassa. Myyjäkin huippuystävällinen neuvoessaan. Aivan kuin olisi istunut kylässä jossain viihtyisässä olohuoneessa, vaikka itse oli vain sivustaseuraaja. Piristystä hiljaisiin arkipäiviin. 

Tuollaista on kiva kuunnella ja kummalla tapaa tulee jotenkin turvallinen olo. Tai siis mulle tulee enkä oikein tiedä miksi koska ei mulla ole mitään sellaisia lapsuusmuistojaan että olisi kuullut tuollaista kiireetöntä ja hyväntuulista puheensorinaa vaikka joltain vanhemmilta sukulaisilta. Vähänlaisesti oltiin tekemissäkään ja suurimmaksi osaksi se oli joko sitä että kaikki huusi suoraa huutoa toistensa päälle eikä kukaan kuunnellut ketään tai sitten kaikki oli aika vaivaannuttavankin hiljaa. Eikä silloin lapsikaan saanut puhua eikä hyvä jos hengittääkään vaan piti olla ihan kusi sukassa paikoillaan. Mikähän se tuokin käytösmalli oikein oli? Se meni aina samalla tavalla ja ehkä siinä on yksi syy miksi itseltäkään ei oikein mikään rento jutustelu irtoa etenkään yhtään vieraampien seurassa ja tuttuja ei enää olekaan.

Toisaalta joskus aiemmin olin puheliaampi ja höpöttelin ihan niitä näitä, mutta ei sitä omat vanhemmatkaan kuunnelleet eli se joko ihan täysin ignoorattiin tai sitten vaan hymähdettiin. Myöhemmin sitten oltiin hoomoilasena, että en ole koskaan kuullutkaan ja miksi mistään ei voi puhua kuin normaali ihminen. Kyllähän mä puhuin, mutta sitä ei kuultu tai ei vaan haluttu kuulla. Ikääntyessään vanhemmat meni ihan mahdottomiksi kun sain toistaa kuin papukaija asioita, mutta silti ei kuunneltu ja sitten tietenkin hermostuin ja sanoin isompaan ääneen niin sain raivoamista kuinka he ei ole kuuroja ja miksi ei ikinä voi jutella kuin ihmiselle ihan normaalisti. Joo, kumma juttu tosiaan. Tuo kaikki sai hirveän araksi koska sen lisäksi, ettei mua ole oikein koskaan kukaan kuunnellut niin mua pidetään jostain syystä hirveän vahvana jolle voi sanoa ihan tosta noin vaan pahastikin ja esim haukkua mun kävelytyylin hirveäksi ja ihan vääränlaiseksi. Siis sitä oikein matkittiin kuinka mä kävelen ja lopulta raivottiin kuinka se saa vihaiseksi ja mikset voi olla erilainen ja paremmalla tuulella. 

Olipas tänään ihana auringonpaiste. Salaa toivon että koko talvi olisi tällaista, vähän kuuraa maassa, pikkupakkanen ja aurinkoista. Inhoan loskaa, lunta ja jäätä. Aamulla herättyäni oli ankea ja masentunut fiilis, mutta olo piristyi kun kävin piipahtamassa ulkona. Pitää myöntää että kyllä minulla selvästi vaikuttaa mielialaan negatiivisesti jos vain kyhjötän koko päivän sisällä kuten eilen tein, ainakin jos en saa tehtyä mitään konkreettista.

Vierailija kirjoitti:

Pillahdin sitten itkuun eilen ihmisten ilmoilla, kun kaupassa avattiin uusi kassa ja se mun takana ollut sanoi että tämä asiakas on jonossa ollut pidempään ja samalla piti huolen ettei kukaan ryysännyt sieltä takaa ekaksi mä sain mennä vaikka ei mulla olisi olllut niin kiirekään. Hitsi että hävetti, kun mulla ääni särkyi kun kiittelin häntä ja sitten mulla vaan valui kyyneleet koko sen ajan kun oli siinä kassalla ja pakkasin ostoksiani. Ja hävettää vieläkin. Se kassakin katsoi mua ihan kummissaan ja nyt mä sit itken taas. Oli ihan tekeminen etten parkunut siellä ääneen.

Jos on kokenut kovia, saa jokin yllättävä ystävällinen ele helposti liikuttumaan. Tiedän kokemuksesta. Lapsena piti olla aina kiltti ja reipas, eikä saanut valittaa mistään. Kasvatustyyli oli tylyä ja kovakouraistakin, ja oli pakko vain kestää kaikki urheasti. Pahaa mieltä ei saanut näyttää, kun siitä pilkattiin. Luin joskus Kalle Päätalon kirjoja, jossa päähenkilökin liikuttui lähes kyyneliin, kun sai joltakin myötätuntoa tai inhimillistä kohtelua. Herkkä ihminen rakentaa itselleen suojakuoren, ettei kukaan pääsisi sen läpi vahingoittamaan. Sitten sen kuoren läpi saakin yllättäen jotain hyvyyttä. 

Liikuttumisesta ja Kalle Päätaloista. Nuo on itsellä lukematta vaikka monesti kyllä miettinyt josko vaikka aloittaisi sen Iijoki-sarjan niin olisi sitten vähäksi aikaa tekemistä. Käsittääkseni hän(kin) on kainuun-koillismaan kasvatteja joten voisi sieltä löytyä paljon tuttuakin vaikka fiktiota kai nuo pääasiassa on ja faktaa vain osaksi. Muutenkin näin keski-iässä on toisaalta alkanut kaivata kauheasti juuriaan (oma suku etäinen) ja toisaalta ihan tietoa siitä millaista se elämä on ollut ja miksi esim omat vanhemmat oli sellaisia kuin oli. Kasvatuksen ja olosuhteiden tulosta tietenkin kun sota-ajan lapsia kumpikin oli. Ja samalla kasvatusmetodilla sitä hyvin pitkälle on itsekin kasvatettu eli melko tunnevammainen on lopputulos ja varmaan just yhtä kumma ja takalukossa oleva pökkelö mitä hekin. Hassua kuinka nytkin muistui mieleen ettei kumpikaan vanhemmistani koskaan halanneet minua, ei kertaakaan. En sitten osaa sanoa onko tuolla mitä merkitystä tai onko se suurikin puute mutta mieleen se kyllä muistuu.

Ja tuo liikuttuminen. Ihan ihme itkupilliksi sitä näin keski-iässä on alkanut kun silmät kostuu harva se päivä ja tosi usein itken ihan kunnolla. En mä nuorempana itkenyt ikinä enkä oikein liikuttunutkaan mistään, mutta nykyään ei tarvitse lukea kuin tätä ketjua niin saan pyyhkiä kyyneliä. Joskus ihan ilostakin, täällä on monia taitavia sanankäyttäjiä kirjoittamassa kuulumisiaan vaikka vähän hiljaiseksi ketju on muuttunut mutta ei makeaa mahan täydeltä.

Vierailija kirjoitti:

Tänään kävin kauppareissun jälkeen kahvilla, ja kyllä oli mukava  taas kuunnella ihmisten puheen sorinaa ympärillä. Eläkeläisiä enimmäkseen ja pöydät olivat lähekkäin. Joku luki sanomalehteään kaikessa rauhassa. Myyjäkin huippuystävällinen neuvoessaan. Aivan kuin olisi istunut kylässä jossain viihtyisässä olohuoneessa, vaikka itse oli vain sivustaseuraaja. Piristystä hiljaisiin arkipäiviin. 

Oispa täälläkin tuollainen kahvila. Olisi ihana kuulla ystävällisiä sanoja vaikka ne ei itselle olisikaan osoitettu.

Ehkä jatkuva yksinäisyys ja sen mukana tuoma turvattomuus saa ihmisen helposti mielentilaan, jossa pienikin välittävä ele tuntemattomalta saa pillahtamaan itkuun. Kaikkialta tulvivat maailman murheet joutuu kestämään yksin, vaikkei edes henkilökohtaisia murheita olisi. 

Kyllä olen koko päivän miettinyt mitä tarkoitusta tällä minun elämälläni on kun ei ole ketään läheistä, ei työpaikkaakaan mihin yhteisöön kuuluisi. Mietin miten kauan enää jaksan kun mielialakin on mennyt matalaks, ei enää aamuisin huvita nousta ylöskään, kämppääkään ei enää kiinnosta siivota, joulusta ei puhettakaan, sekin monta vuotta itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen koko päivän miettinyt mitä tarkoitusta tällä minun elämälläni on kun ei ole ketään läheistä, ei työpaikkaakaan mihin yhteisöön kuuluisi. Mietin miten kauan enää jaksan kun mielialakin on mennyt matalaks, ei enää aamuisin huvita nousta ylöskään, kämppääkään ei enää kiinnosta siivota, joulusta ei puhettakaan, sekin monta vuotta itsekseen.

Sun tilanne kuulostaa rankalta. Eipä ihme, että mieliala on pakkasella, jos ei ole ketään läheistä. Onks sulla mitään sellaista elämässä, joka toisi sulle iloa tai toivoa? Uskotko, että tilanne voisi muuttua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen koko päivän miettinyt mitä tarkoitusta tällä minun elämälläni on kun ei ole ketään läheistä, ei työpaikkaakaan mihin yhteisöön kuuluisi. Mietin miten kauan enää jaksan kun mielialakin on mennyt matalaks, ei enää aamuisin huvita nousta ylöskään, kämppääkään ei enää kiinnosta siivota, joulusta ei puhettakaan, sekin monta vuotta itsekseen.

Sun tilanne kuulostaa rankalta. Eipä ihme, että mieliala on pakkasella, jos ei ole ketään läheistä. Onks sulla mitään sellaista elämässä, joka toisi sulle iloa tai toivoa? Uskotko, että tilanne voisi muuttua?

Tätä on kestänyt jo vuosia ja aina vaan yksinäisemmäksi on käynyt kun ihmisiä kuollut ympäriltä, mietin viikottain itseni lopettamista mutta ei minusta siihenkään ole.Parisuhteesta en edes haaveile enää, ei ole mitään miksi elää. N61v

Hyvää yötä yksin nukkumaan käyville ja huomisen päivän jaksamista, huominen tulee sieltä taas, vaikka olisi ihana jäädä yön syleilyyn.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jatkuva yksinäisyys ja sen mukana tuoma turvattomuus saa ihmisen helposti mielentilaan, jossa pienikin välittävä ele tuntemattomalta saa pillahtamaan itkuun. Kaikkialta tulvivat maailman murheet joutuu kestämään yksin, vaikkei edes henkilökohtaisia murheita olisi. 

Minä pillahan itkuun kotonani ilman mitään syyttä, olen surullinen tästä kohtalostani, miks minulla ei voi olla omaa perhettä, elämänkumppania, sisaruksia joille soittaa. Tämä on minun kohtaloni.

Vastaan sulle N61v, lainaus ei jostain syystä toimi.

On kyllä tosi ymmärrettävää, että kun on ihan yksin, tulee lopulta aivan toivoton olo. Tiedän itsekin, miten kauhealta yksinäisyys tuntuu, ja että se johtaa lopulta masennukseen. Mä ajattelen omasta kokemuksesta niin, että joskus asioiden korjaamisen on pakko lähteä liikkeelle takaperoisesti: Ensin pitäisi saada apua masennukseen, sitten vasta voisi olla mahdollista löytää apu siihen juurisyyhyn, eli yksinäisyyteen. Toivoisin, että jaksisit olla yhteydessä terveyskeskukseen tai vaikka mieli ry:n kriisipuhelimeen, koska jos on itsemurha-ajatuksia, silloin pitää saada apua.

Tiedän kyllä senkin, ettei avun saaminen ole aina helppoa, mutta joskus se on silti mahdollista. Sun elämällä on arvoa ihan yhtä paljon kuin kaikkien muidenkin elämällä, vaikka olosuhteet ovat nyt kamalat. Ei täällä ole tarkoitus pärjätä yksin. Tiedän kokemuksesta, että asiat voivat muuttua, vaikkei siihen uskoisi itse tippaakaan.

Ethän luovuta?

Laiska ja väsyttävä päivä. Olin ihan vapaaehtoisesti tunnin pidempään töissä. Ruokanikin töissä tippuivat lattialle, että jäi syömättäkin. Kotona asetuin sohvalle katsomaan Wicked leffaa. Voisin viikonloppuna mennä katsomaan sen jatko-osaa. Aivokuollut päivä

Huomenta, hirveä yö takana, popsin vaikka mitä nappia, että oisin saanut unta, no nyt sitten väsytää.

Ei haittaa, kun ei mitään menoakaan ole.

Siis mitähän tämäkin on, kun melkein jokaisessa viestissä on jotakin (valitettavasti ikävää) joka on tuttua ja siis sellaista lähiaikoina omaan elämään ilmaantunutta hankaluutta jollaisia ei osannut ajatellakaan esim joku 5 vuotta sitten? 

Nykyisin tuntuu, että kaikki menee lattian kautta eli kaiken saa noukkia sieltä vähintään kerran. Joskus aina ajattelen että mikä hemskatin musta aukko tähän kämpän kohdalle on oikein ilmaantunut kun jokin tuntuu oikein imevän kaiken lattialle. Sinne putoaa ja valuu kaikki eli mikään pikkujuttukaan ei mene helposti ja smoothisti kuten ennen vaan kaikessa on nyt jotain ylimääräistä mitä ei jaksaisi yhtään.

Tuon lisäksi itkettää melkein kaikki. Tai no, ei ilo kun sitä ei ole mutta kaikki muu. Sitä nyyhkii milloin millekin ja ihan vaan turhautumistaan ja kiukkuakin kun taas kerran siivoaa jotain lattialta.

Ja mikään ei onnistu eikä tule valmiiksi vaan kaikki tosiaan jää vaiheeseen. Olen neulonut sukkia vissiin viisi paria, no neljät ainakin eikä yhdetkään ole ihan valmiit. Kaksi neuletta on melkein valmiit, mutta keskeneräisinä nekin roikkuu. Yksi neuletakki pitäisi steekata auki ja viimeistellä mutta ei vaan saa aikaiseksi eikä huvita. Silti nuo keskeneräiset ärsyttää aina kun ne muistaa. Mulla on kaksi kirjaa kesken ja kumpaisestakaan en muista mitään lukemaani joten alusta ne saa aloittaa, mutta kun ei kiinnosta. Silti ne haluaisi lukea ja ärsyttää kun ei ole lukenut.

Tuotakin mietin usein, että mitä järkeä tässä elämässä on? Mikä merkitys mulla on kun en mä ole kenellekään tärkeä eikä toisaalta kukaan ole (enää) tärkeä minullekaan. Ainakaan elävä siis. Miksi mä olen olemassa kun päivät toistuu vaan samanlaisina ja kaikki on yhtä tahkoamista eikä mikään onnistu? Kuinka kauan tätä pitäisi vielä jaksaa ja mitä sitten tapahtuu vai tapahtuuko ikinä mitään kivaa tai merkityksellistä? 

Sitä on yhtäkkiä aivan jotenkin hukassa.