Lue keskustelun säännöt.
Alzheimerin tauti ja luopumisen haikeus
03.09.2025 |
Hei!
Läheiseni on jo iäkäs ja Alzheimerin tauti edennyt ilmeisesti vaikeaan vaiheeseen. Jo muutamassa kuukaudessa on alkanut selvästi kunto mennä alaspäin. Hän ei enää tunnista minua, vaan luulee minua erääksi toiseksi henkilöksi. Ei tiedä vuodenaikoja, nytkin on talvi. Viime vierailun jälkeen tuntui jotenkin todella vaikealta. Kaikki yhteiset muistot on kadonnut läheisen mielestä. Hän puhuu vuosikymmeniä taaksepäin, eikä muista miestään, lapsiaan, eikä lapsenlapsiaan. Kommunikointi myös mennyt vaikeammaksi. Onko täällä muita, jonka läheinen sairastanut Alzheimeria?
Kommentit (162)
Vierailija kirjoitti:
Aviopuolisoni sairasti 10-vuotta, menehtyi keuhkokuumeeseen hoitolaitoksessa.
Kirjoitin aiemmin tuon tekstin. Jatkoa: aviopuolisoni ei ehtinyt olla hoitolaitoksessa kuin tuon pahimman ajan 1 1/2 vuotta, oli juuri täyttänyt 63-vuotta menehtyessään. Loppuaika oli todella vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma mummoni asui Alzheimeria sairastaessaan ensin kotona. Ensimmäisistä oireista meni noin 5 vuotta kun kaatui pahasti ja siitä alkoi sairaalajaksot. Ei pystynyt enää kotiutumaan lainkaan. Laitospaikka oli välttämätön. Nyt en tiedä miten pitkään menee, mutta mummo on täysin sängyssä, vaipoissa ym. Kykenee ainakin itsenäisesti juomaan ja syömään, ellei keskittyminen herpaannu liiaksi.
Hän on aina kovin iloinen kun tulen käymään, vaikka ei hän tiedä enää kuka olen. Surullisinta oli viime käynnillä mielestäni se, kun mummu kertoi minulle, että hän on lapseton. Ei siis muistanut enää edes olevansa äiti saati mummo.
Ei ole helppoa käydä vierailulla, mutta koen, että minun on käytävä niin pitkään kuin vain mummu elää. Oma isäni ei pysty enää käymään katsomassa. Toiset ärsyyntyy tästä, mutta ymmärrän häntä, kuinka vaikeaa on kohdata oma äiti joka ei enää muista lastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaista kohtaloa en olisi omalle sukulaiselle halunnut
Se näyttää pahalta meille muille, mutta jos miettii sen sairastuneen kannalta. Hän elää ihan omassa kuplassaan. Ei muista eilistä, ei ymmärrä huomista. Ei ymmärrä kuolevansa pian. Vaikka elämä on vain syömistä, nukkumista, niin onko se huono tila, jos sitä ei tiedosta? Kärsiikö hän siitä? Aivot on taantuneet taaperoikääkin alemmas. Ei ole ajantajua.
Etenkin loppuvaihe. Nukkuu suurimman osan ajastaan.
Omaisille on rankkaa nähdä tämä, mutta jos miettii sairastuneen kannalta. Ehkä voisi ajatella että on armeliasta, että omaa tilaansa ei enää ymmärrä.
Toisille armelias tila, ei kaikille. Väitän että osa kärsii. Ei tunnista ketään, ei tiedä missä on. Kokee jatkuvaa yksinäisyyttä vaik
Minun oma läheiseni on ollut aina hyvin sosiaalinen ja pieneltä paikkakunnalta kotoisin eli on pidetty tuttavalliset välit moniin ihmisiin. Yksinäisyys häntä vaivaa kun makaa kaikki päivät sängyssä, eikä juuri ole mitään toimintaa hoitolaitoksessa tarjolla. Oma läheiseni on ollut kyllä myös kivulias aika ajoin.
Oma sukulaiseni sairastaa tätä Alzheimeria. Monien vuosikymmenien tapahtumat sekoittuu.
Isäni oli hoitajille aggressiivinen. Lääkäri määräsi pitkän kipulääkekuurin ja agressiivisuus hävisi. Johtui siis kivusta tuo vihaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tädilläni eteni aikoinaan nopeasti, tunnisti vielä meidät huhtikuussa ja kuoli kesäkuussa. Nyt äidilläni vaskulaarinen dementia, diagnosoitiin 1v 4kk sitten, on nyt palvelukodissa. Tunnistaa ihan hyvin kaikki tutut mutta kävelytaito katosi, pääsi kk sitten palvelukotiin.
Tuleeko Alzheimerissa kaikille aina se vaikein vaihe myös? Pystyn vielä mummoni kanssa keskustelemaan, mutta muisti on huono, eikä tunne minua. On sängyssä, vaipoissa ym. Mutta en koe, että vielä ihan vaikeimmassa vaiheessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aviopuolisoni sairasti 10-vuotta, menehtyi keuhkokuumeeseen hoitolaitoksessa.
Kirjoitin aiemmin tuon tekstin. Jatkoa: aviopuolisoni ei ehtinyt olla hoitolaitoksessa kuin tuon pahimman ajan 1 1/2 vuotta, oli juuri täyttänyt 63-vuotta menehtyessään. Loppuaika oli todella vaikeaa.
Ihan ymmärrettävää, että siinä katkeroituu. Varsinkin jos vielä nuoret lapsetkin. Monesti syytellään hoitajia. Mutta 10v muistisairautta kyllä aiheuttaa jo nielemisvaikeutta.
Tämä tulee loppuvaiheessa. Muistisairas ei enää ymmärrä niellä ruokaansa, vaan se pyörii pitkään suussa. Nesteet vetää helposti henkeensä. Tämä taas aiheuttaa usein keuhkokuumeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaista kohtaloa en olisi omalle sukulaiselle halunnut
Se näyttää pahalta meille muille, mutta jos miettii sen sairastuneen kannalta. Hän elää ihan omassa kuplassaan. Ei muista eilistä, ei ymmärrä huomista. Ei ymmärrä kuolevansa pian. Vaikka elämä on vain syömistä, nukkumista, niin onko se huono tila, jos sitä ei tiedosta? Kärsiikö hän siitä? Aivot on taantuneet taaperoikääkin alemmas. Ei ole ajantajua.
Etenkin loppuvaihe. Nukkuu suurimman osan ajastaan.
Omaisille on rankkaa nähdä tämä, mutta jos miettii sairastuneen kannalta. Ehkä voisi ajatella että on armeliasta, että omaa tilaansa ei enää ymmärrä.
Toisille armelias tila, ei kaikille. Väitän että osa kärsii. Ei tunnista ketään, ei tiedä missä on. Kokee jatkuvaa yksinäisyyttä vaik
Tämä on juurikin haastavaa, kun muistisairas ei osaa ilmaista itseään ja tuntemuksiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla läheisellä alkoi hampaat mennä huonoon kuntoon hoitolaitokseen joutuessaan. Nyt ei omia hampaita lainkaan, eikä tekarit kelpaa. En oikein tiedä onko ravitsemus kovin monipuolista tuossa tilanteessa.. On kyllä kaikennäköistä ravinto juomaa ja ruoan saa soseutettuna
Minä kuulun onnekkaisiin, koska äitini sairastui siihen aikaan, kun vielä pääsi hoitoon. Hän oli lopulta vain noin 1,5 vuotta laitoshoidossa, kunnes virtsatietulehduksen jälkisairaudet pelastivat hänet haudan lepoon. Äitini kuoli vuonna 2010, hän oli tuolloin 79-vuotias.
Nykyisin muistisairaita yritetään hoitaa kotona aivan liian pitkään ja sitten saadaan uutisista lukea, kuinka joku 85v mies on ampunut itsensä ja vaimonsa, kun ei jaksanut enää :-(
Omalle kohdalleni toivon, että saataisiin eutanasialaki, ettei tarvitsisi jäädä niin pitkäksi aikaa kitumaan ja olisi asiallisesti järjestetty exit-mahdollisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini ei ole koskaan ollut niin iloinen ja hyväntuulinen, kuin nyt muistisairaana. Teki työuransa vaativassa tehtävässä ja piti aina olla vakava ollakseen uskottava. Kotona sama vakavuus jatkui. Nyt nauraa aina iloisesti tavatessamme ja on aina kuulemma iloinen myös hoitajille.
On sellaisessa vaiheessa, että ei ole enää sairaudentunnetta. Puhetta tulee vielä, mutta sekavaa. Selvästikin on kuitenkin elämänhalua!
Minä kutsun tuota vaihetta suloisen höperyyden vaiheeksi. Kun on jo niin muissa maailmoissa, ettei murheet paina. Se vaihe, kun välillä itse tiedostaa, että muisti menee, on muistisairaalle ahdistavaa. Kun tiedostaa, että se on pelkkää alamäkeä nyt ja paluuta entiseen ei ole. Puhumattakaan niistä kaikista vainoharhoista mitä ihmisellä voi olla, kuvittelee että kaikki ovat häntä vastaan ja saattaa myös nähdä näkyjä, kotona on muka käynyt vieraita tai varkaita.
Tuo vaihe, kun ollaan siellä jossain lapsuuden muistoissa, on mukava vaihe. Itseäni ei ainakaan haitannut ollenkaan, vaikkei äiti minua tuntenut. Oli silti ihan mukava viettää aikaa yhdessä ja jutella.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vähän harmittaa, kun toinen ei enää muista minua tai yhteisiä muistojamme. Kuitenkin on ilo huomata, että oma mummo ei ole esim. Agressiivinen. Kertoo usein lähtevänsä kohta kotiin, mutta ei yritä karkailla tms. On herttainen. Joskus kyllä puhuu aviomiehestään (jo kuollut) hyvin erikoisia juttuja. Se on jotenkin erikoista, kun mummu puhuu kuin kuolleet henkilöt olisivat hengissä vielä. Kertoo olleensa äitinsä luona eikä muista, että he ovat jo poissa keskuudestamme
Minun äitini oli myös lähdössä hoivakodista kotiin. Hän kertoi siitä muillekin asukkaille ja muitakin alkoi kiinnostaa kotiinlähtö. Äiti kertoi tilanneensa bussin ja sitten yhtenä aamuna henkilöstö sai hämmästyä, kun tulivat katsomaan asukkaita ja kaikki olivat siellä lähtövalmiina, laukut pakattuina :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi yhtään tietää, milloin se viimeinen vaihe vie mukanaan lopullisesti. Tiedän yhden meidän tuttavan, joka eli viimeistä vaihetta monta monta vuotta... Sängyssä täysin puhumatta ja tietämättä mistään mitään. Se oli varmasti raskasta heidän omaisille...
Minun läheiseni on täysin sängyssä, vaipoissa. Ei liiku itsenäisesti. Tarvitsee apua siis kaikessa. Saattaa vielä välillä syödä itse, mutta usein hoitaja syöttää, koska ei muista keskittyä syömiseen. Läheiseni kanssa pystyy vähän juttelemaan, mutta puhe on mennyt nyt epäselväksi viime aikoina. En tiedä onko tämä loppua
Tuokin vaihe voi kestää vuosia. Tai viedä nopeasti. Ei voi tietää.
Aina voi toivoa, että keuhkokuume tai influenssa pelastaa.
Vierailija kirjoitti:
Ap luulee keksineensä pyörän uudestaan. Meillä kaikilla on muistisairaita lähisukulaisia. Jossain vaiheessa heidät on pakko panna laitoshoitoon, koska puoliso tai tytär ei jaksaa eikä osaa hoitaa kotona.
Näinpä. On monia paljon pahempia ja kivuliaampiakin sairauksia, joissa omat ahdistuksensa.
Vierailija kirjoitti:
Yli 90 v mummoni makaa laitoksessa. Joka kerta pelkään, milloin unohtaa minut. Nyt se on tapahtunut. Hän saattaa luulla minua tapaamisen aikana jopa viideksi eri henkilöksi. En enää pysty olemaan kauaa vierailuilla
En halua kuulostaa tylyltä, mutta minun korvaan tuo kuulostaa itsekkäältä. Niin kuin sinä kävisit siellä mummon luona itsesi takia, että mummon vuoksi. Mummo ei siitä kärsi, jos hän ei muista sinua, hän nauttii seurasta joka tapauksessa. Yritä nyt käsitellä tuo oma luopumisen tuska niin, että pystyt nauttimaan näistä tapaamisista ilman mitään vaatimuksia sen suhteen, että muistisairas ihminen muistaisi sinut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kauan tällainen loppuvaihe voi kestää, jossa ihminen makaa vain suurimmalta osaltaan sängyssä toisten syötettävänä? :(
Onko mitään mahdollisuutta saada vierailuista mukavampia?Oma isäni ehti olla sairaalassa saattohoitopotilaana kolme viikkoa. Alussa jaksoi nousta välillä istumaan vuoteen laidalle ja käydä vessassakin, mutta lopussa ei enää jaksanut istua ja joutui pitämään vaippoja.Tuon kolmen viikon aikana myös ajan ja paikan taju katosivat tyystin, eikä edes kevyt rupattelu enää onnistunut.
Mukavia ne vierailut eivät tietenkään olleet, enkä minä mukavuuden takia sairaalassa isääni katsomassa käynytkään.
Nuoruusajan musiikkia soimaan, lukekaa satuja... Ei aina tarvitse edes puhua. Monet meistä on mukavuusalueen ulkopuolella noissa tilanteissa. Mutta vaikka se isä/äiti/isovanhempi ei kommunikoi, usein kuitenkin kuulevat ja aistivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No olkaa iloisia jos kyseessä on jo n. 80 v. Omassa suvussa valitettavasti alkaa oireilu jo 60-70 v. Jopa alle. Et jees.
Muistisairaus ei ole ilon aihe missään vaiheessa. Isäni sairastanut jo vuosia ja oireet alkoi alle 7kymppisenä.
Kyllä se on ilon aihe, jos muistisairaus alkaa vasta 80-vuotiaalla. Sama juttu syövän kanssa, jonkun sortin syöpä ehtii monelle jossain vaiheessa elämää tulla. On se ehdottomasti plussaa, jos saa sen syövän vasta 80-vuotiaana, eikä silloin, kun lapset on vielä pieniä.
Olisko se kumminkin potiladta ajatellen paras loppu. Ei kuolemanpelkoa mitään, loppu vaan tulee.
Toisille armelias tila, ei kaikille. Väitän että osa kärsii. Ei tunnista ketään, ei tiedä missä on. Kokee jatkuvaa yksinäisyyttä vaikka läheisiäkin ympärillä. Kuolemanpelkoakin on. Ei se tuo rauhaa kaikille että ymmärrys loppuu. Tämän jälkeen sanat, puhe loppuu, ilmeet, eleet häviävät. Sanoisin että osa voi huonosti vaikka ei sitä ihan selkeästi pysty näyttämään, ilmaisemaan.
On paljon heitäkin jotka vaikuttavat rauhallisilta, eleettömiltä. Tai sitten en vain itse osaa tulkita asiaa niin, että kaikilla olisi sama armelias tila.