Alzheimerin tauti ja luopumisen haikeus

Vierailija kirjoitti:

...

Hän on aina kovin iloinen kun tulen käymään, vaikka ei hän tiedä enää kuka olen. Surullisinta oli viime käynnillä mielestäni se, kun mummu kertoi minulle, että hän on lapseton. Ei siis muistanut enää edes olevansa äiti saati mummo. 

...

No kai edes kerroit mummolle, että hänellä on lapsia ja sinä olet hänen lapsenlapsi? Vaikka hän ei sitä myöhemmin muistaisi, niin kyllähän hän edes siinä hetkessä voisi ilahtua. Eikö hänellä ole siellä omaisista mitään kuvia?

Tuosta isästä (mummon pojasta) valehtelisin sen verran, että hän asuu ulkomailla eikä pääse siksi käymään. Jos kovasti haluaa ilahduttaa, niin voi hieman paisutella isän menestystä työelämässä :-)

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko Alzheimerissa kaikille aina se vaikein vaihe myös? Pystyn vielä mummoni kanssa keskustelemaan, mutta muisti on huono, eikä tunne minua. On sängyssä, vaipoissa ym. Mutta en koe, että vielä ihan vaikeimmassa vaiheessa 

Kyllä se kaikille tulee, jos ei käy hyvä tuuri ja kuole keuhkokuumeeseen tai johonkin muuhun ennen sitä.

Loppupeleissähän tuossa kuollaan siihen, ettei osata enää niellä. Se on aika karu loppu.

Onko se itsekästä jos ei käy katsomassa muistisairasta, varsinkin jos toinen ei enää tunnista sinua? Vai onko mielestänne ok että siinä kohtaa kun henkilö on enemmän pelkkä kuori, viimeistään lopettaa vierailut? Eikö omilla tunteilla ole joku merkitys, muistisairaus on kova pala läheisille. Miten pitkään ns pitää käydä katsomassa vaikka tekisi kuinka pahaa katsoa miten toinen hiipuu pois?

Aion ainakin omalle perheelle sanoa että jos mulla joskus on muistisairaus, älkää tulko katsomaan mua jos se tekee pahaa. Pitäkää mielummin se muistikuva minusta kun olin vielä minä. Mulle se on siinä kohtaa ihan sama käykö mua joku katsomassa vai ei, kun en kuitenkaan mitään muista. 

Itse kävin muistisairaita läheistä ilman katsomassa loppuun asti. Ajattelin, että vaikka hän ei muista käy tiäni myöhemmin, hän kuitenkin oli iloinen käynnistäni aina sen ajan jonka vierailuni kesti.

Laitoksessa voi olla todella yksinäistä. On hyvä käydä edes joskus 

Minä yritän käydä viikoittain katsomassa omaa muistisairasta mummoa. Viime aikoina ei ole ollut paljoa keskusteltavaa ja mummo ollut todella sekava. Silti tuntuu, että vierailu rauhoittaa häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Olisko se kumminkin potiladta ajatellen paras loppu. Ei kuolemanpelkoa mitään, loppu vaan tulee.

Paljon muutakin liittyy tautiin kuin kuolemanpelko ja sen häviäminen. 

Voi olla sinun mielestä paras, armeliain tauti. Joillain näin on. Lopulta vain nukkuvat rauhassa pois. 

Kun ihminen makaa sängyssä ja sairastaa Alzheimerin tautia ja alkaa puhua esimerkiksi ulkona olevan lunta vaikka olisi kesä, niin alkaako sairastunut nähdä ikään kuin harhoja? Huomaan joskus vierailulla että mummoni kurkkii ovelle ja saattaa kysyä , että kuka tuli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko Alzheimerissa kaikille aina se vaikein vaihe myös? Pystyn vielä mummoni kanssa keskustelemaan, mutta muisti on huono, eikä tunne minua. On sängyssä, vaipoissa ym. Mutta en koe, että vielä ihan vaikeimmassa vaiheessa 

Kyllä se kaikille tulee, jos ei käy hyvä tuuri ja kuole keuhkokuumeeseen tai johonkin muuhun ennen sitä.

Loppupeleissähän tuossa kuollaan siihen, ettei osata enää niellä. Se on aika karu loppu.

Molemmat mummoni kuolivat "vanhuuteen", eli heillä oli molemmilla alzheimer. Molemmat vain lopettivat syömisen ja siitä meni 2 viikkoa, niin kuolivat. Puhuivat edelleen, mutta liikuntakyky katosi lähes kokonaan, ja esim. vessassa eivät voineet enää käydä. Se johtui kivuista, elimistö oli jo hiipumassa, niin pienikin liike sattui. Peseminen pesulapuilla sattui jne. Osasivat juoda (=niellä) vielä ihan viimeisinä päivinä. Pari viimeistä päivää ennen kuolemaa olivat "horteessa", ei ollut enää kontaktia ulkomaailmaan.

Oli varmaan ehkä helpoimpia tapoja mennä, ei keuhkokuumetta, katkennutta reisiluuta, syöpää tms. Hiipuivat vain.

Ja siis molemmat mummoni olivat reilusti yli 90v. Toinen sairasti noin kymmenen vuotta, toinen noin viisi vuotta siitä, kun ensimmäiset oireet tulivat ilmi ( lähti öisin lypsylle navettaan).

Oma mummoni sai ensimmäiset oireet 2016. Diagnoosi tuli 2019. Hän kaatui pahasti kotonaan v. 2021 ja sen jälkeen ei pystynyt palaamaan kotiin. On jo reilusti yli 90 vuotias. Kyllä joka kerta sitä ihmettelen, kuinka hän selvisi vielä jalan murtumasta. Tosin vuodepotilaana hän on jo ollut pitkän aikaa. 

En tiedä voinko olla samaa mieltä siitä, että tämä tauti olisi armollinen 

Voiko todella sekava käytös rinteillä sitä, että pian alkaa vaikeampi vaihe?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

...

Hän on aina kovin iloinen kun tulen käymään, vaikka ei hän tiedä enää kuka olen. Surullisinta oli viime käynnillä mielestäni se, kun mummu kertoi minulle, että hän on lapseton. Ei siis muistanut enää edes olevansa äiti saati mummo. 

...

No kai edes kerroit mummolle, että hänellä on lapsia ja sinä olet hänen lapsenlapsi? Vaikka hän ei sitä myöhemmin muistaisi, niin kyllähän hän edes siinä hetkessä voisi ilahtua. Eikö hänellä ole siellä omaisista mitään kuvia?

Tuosta isästä (mummon pojasta) valehtelisin sen verran, että hän asuu ulkomailla eikä pääse siksi käymään. Jos kovasti haluaa ilahduttaa, niin voi hieman paisutella isän menestystä työelämässä :-)

 

Muistisairaalle on ihan turha sanoa, että sinä olet minun äiti tai muuta vastaavaa. Sellainen saa muistisairaan vain hämmentymään ja ahdistumaan.

Isäni kanssa katseltiin valokuvia. Yhdessä kuvassa oli siskoni ja hänen vauvansa. Kysyin, että ketäs tässä on. Isä vastasi että "joku rouva". Kysyin sitten (siskoni nimellä) että minkäs ikäinen Maria on. Isä sanoi "12-vuotias". Ei tuollaisessa tilanteessa voi alkaa inttää, että katsopa tarkkaan, kuvassa on sun aikuinen tyttäresi. Kuvien katselu oli mukava hetki ja se riitti. Tärkeintä on saada muistisairaalle hyvä olo. Todellisuus on toisarvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

...

Hän on aina kovin iloinen kun tulen käymään, vaikka ei hän tiedä enää kuka olen. Surullisinta oli viime käynnillä mielestäni se, kun mummu kertoi minulle, että hän on lapseton. Ei siis muistanut enää edes olevansa äiti saati mummo. 

...

No kai edes kerroit mummolle, että hänellä on lapsia ja sinä olet hänen lapsenlapsi? Vaikka hän ei sitä myöhemmin muistaisi, niin kyllähän hän edes siinä hetkessä voisi ilahtua. Eikö hänellä ole siellä omaisista mitään kuvia?

Tuosta isästä (mummon pojasta) valehtelisin sen verran, että hän asuu ulkomailla eikä pääse siksi käymään. Jos kovasti haluaa ilahduttaa, niin voi hieman paisutella isän menestystä työelämässä :-)

 

 

Muistisairaalle on ihan turha sanoa, että sinä olet minun

Juu ei kannata alkaa korjailemaan vaan eläytyä ikään kuin muistisairaan maailmaan. Jo se, että on läsnä riittää

Minua eniten itseäni pelottaa aina se, kun meen vierailulle, että millaisia muutoksia on tapahtunut. Koska sen tietää, että vointi ei mene ainakaan parempaan suuntaan. Se mietityttää kovasti mitä vaiheita oma läheinen vielä sairauden kanssa käy. Tuleeko se päivä, kun hän ei enää puhu? Se päivä on tullut, kun hän ei enää muista kuka olen. 

Onko sekavuuden lisääntyminen ennen siitä, että pahempaan mennään ? Oma mummo luulee olevansa koko ajan jossakin ihan muualla ja kertoo menevänsä kotiin... Puhuu ihan höpö juttuja ja sekavuus vain lisääntynyt. Hoitajakin kertoi minulle viimeksi, että sekavuus on lisääntynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen makaa sängyssä ja sairastaa Alzheimerin tautia ja alkaa puhua esimerkiksi ulkona olevan lunta vaikka olisi kesä, niin alkaako sairastunut nähdä ikään kuin harhoja? Huomaan joskus vierailulla että mummoni kurkkii ovelle ja saattaa kysyä , että kuka tuli?

Mahdollista 

Omalla läheiselläni Alzheimer oireilee aalloittain. Kesä ja valoisa aika on virkeämpiä vaikka talvella olisi jo ollut huonompi. 

Tuo sairaus on pirullinen. Potilaalle ehkä armollinen, kuten täällä moni on sanonut. Mutta toisaalta, onko se armollista, että makaa täysin mykkänä vuoteessa , syötettynä ja vaipoissa...