Alzheimerin tauti ja luopumisen haikeus

Oma mummoni on muuttunut täysin eri persoonaksi. Yli 90-vuotias luulee olevansa n. 55-vuotias työssä käyvä rouva. Join hänen kanssaan kahvit , eikä hän edes muistanut, että minä kaadoin meille kahvia. Hän tuumasi "kylläpäs on todella makeaa kahvia, taisin laittaa kyllä nyt liikaa sokeria" toisessa hetkessä kahvi oli hänen mielestään ihanaa. 

hitto etsä olekkaan pamela?

Suosittelen lämpimästi Hanna Jensenin tiliä Instagramissa, kirjoittaa asiallisesti muistisairaudesta.

Ajattele positiivisesti. Läheisesi voisi olla muuttunut häijyksi ja pahantahtoiseksi kokovartalokyrväksi joka kyllä muistaa läheisensä (ja sen kuinka paljon heitä katkeroituneena vihaa ja halveksii) mutta vetoaa kaikessa siihen ettei osaa eikä muista ja voivoi sentään kun kukaan ei auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kauan tällainen loppuvaihe voi kestää, jossa ihminen makaa vain suurimmalta osaltaan sängyssä toisten syötettävänä? :( 



Onko mitään mahdollisuutta saada vierailuista mukavampia? 

Voi maata osastolla kymmenenkin vuotta.

Ei kai niitä kymmentä vuotta sänkyyn palvella?

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on. Itsellä 80--vuotias äiti nyt mennyt kuluvan vuoden aikana paljon huonommaksi. Mikä pahinta, hänestä on tullut vihainen ja epäluuloinen. Syyttää kaksi vuotta vanhempaa isääni mm. pettämisestä, on aivan vainoharhainen asiassa. Oli vanhusten kuntosalivuorollakin puhunut kaikille miten isäni pettää mennen tulllen heti kun silmä välttää. Isällä on aika raskasta omaishoitaa häntä, eikä ole tosiaan itsekään sellaisessa kunnossa että mitkään pettämiset edes onnistuisi (eikä ole koskaan ollut nuorempanakaan sellaiseen taipuvainen).

Lisäksi äitini luulee, että hänen isänsä elää vielä, ja asuu siellä Lapissa. Suunnittelee ensi kesälle reissua isää katsomaan. Kun kysyin, minkä ikäinen isä on, ajatellen että ehkä se saa tajuamaan että ei isä enää elä, hän sanoi että 77. Nuorempi kuin hän. Ei nähnyt mitään ristiriitaa asiassa, kun huomautin että isä on sitten sua nuorempi.

Tällä hetkellä mun käy

Minulla oli sama tilanne, isä hoiti äitiä 12 vuotta, äidin Alzheimer todettiin 78-vuotiaana, mutta jo 75-vuotiaana oli jo selviä oireita, koko ajan jotain kateissa jne.

Meillä tuo vihainen vaihe meni ohi. Äiti syytti isää uskottomuudesta, kun oli "omin silmin" nähnyt jonkun naisen juoksevan talostamme metsään. Mutta nämä harhatkin menivät ohi.

Huomasin, että pitkälle edenneen muistisairaan kanssa pitää kommunikoida enemmän "epä-älyllisesti", ja sekin voi olla hyvin antoisaa. Meillä oli äitini kanssa tapana, että tavatessamme kumpikin hieroimme toistemme hartioita, ilman paitaa. Se antoi molemmille mahdollisuuden hellyyden antamiseen ja saamiseen ihokosketuksen kautta. Muutaman vuoden kuluttua äiti ei enää osannut hieroa, ja sitten hieroin vain minä. Haikealta tuntui.

Laulaminen. Tärkeä yhteydenpitomuoto.

Muistisairasta pitää myös rohkaista ja kehua, kun hän onnistuu jossain, koska varhaisvaiheessa tauti on jatkuvia epäonnistumisia, ja se jäytää itsetuntoa. Vastapainoksi "kehumista". 

Silmiin katsominen hellyydellä, lämmöllä. Pitkään. 

Meillä äiti hermostui ja kiukustui tilanteissa, joissa oli useampi ihminen koolla, ja keskusteltiin, eikä hän pysynyt mukana. Se ongelma ratkesi sillä, että sijoituin aina äidin viereen istumaan sohvaan, kylki kylkeen, ja otin häntä kädestä kiinni. Se riitti siihen tuntemukseen, että hänkin on mukana, eikä jää ulkopuoliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä pysty täysin ymmärtämään, jos ei joudu kokemaan asiaa läheisen Alzheimerin kautta. En minä haluaisi, että yli 90-vuotias mummoni joutuu makaamaan kaikki päivät sängyssä tietämättään missä hän oikeasti on. Koen kuitenkin, että minun täytyy käydä säännöllisesti hänen luonaan, vaikka minua hän sanoo aina eri henkilöksi. Mummu on opettanut minulle niin paljon elämästä ja ollut läsnä, että on minun vuoroni. Välillä autan häntä syöttämisessä hoivakodissa ja vien herkkuja , kukkia ja kahvia mukanani. Usein hänen jutuista jää kuitenkin hyvä mieli siksi, että hän luulee tekevänsä mukavia asioita. Mukavampia kuin hoivakodissa makaaminen. 

Silti pois lähtiessä on aina haikea ja ristiriitainen olo. Miksi mummon pitää joutua olemaan tuolla. Voisinpa mennä vielä oikeaan mummolaan, jossa mummo olisi minua vastassa. 

Voimia, aloittajalle myös ja kaikille joilla surua samasta asiasta. Itsellä samantyyppinen tilanne kuin sinulla. Lohduttaudun sillä että mummo on kuitenkin ihan hyvällä mielellä, hän ei tunnu kärsivän. Tosin pelkään että mitä jos se muuttuu. Sitä niin toivoisi että tämmöisessä tilanteessa voisi hoitaa itse sitä läheistään 24/7. Varmistaa joka ikinen hetki että kaikki on hyvin. Itku tulee joka kerta kun täytyy lähteä pois. Mummo oli ainoa joka musta on välittänyt lapsuudessa ja todella koville ottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kauan tällainen loppuvaihe voi kestää, jossa ihminen makaa vain suurimmalta osaltaan sängyssä toisten syötettävänä? :( 



Onko mitään mahdollisuutta saada vierailuista mukavampia? 

Me kävimme usein äidin kanssa pyörätuolilla ajelulla puistossa ja ostimme lähikaupasta jäätelöt - tietysti iso pino paperipyyhkeitä mukana. Välillä katselimme eläinohjelmia tms telkkarista ja heitimme hölmöjä kommentteja. Joskus vierailu kului äitiä syöttäessä. Näytin usein puhelimesta kuvia lapsista ja lastenlapsista. Luulen että tällaiset pienet ilot riittävät, kun voimat ovat jo hiipuneet. 

Oma läheiseni on miltei vain vuoteessa. Kysyin kerran onko hän vain vuoteessa, sain vastauksen, että hän syö paremmin vuoteessa ja olisi virkeämpi siellä kuin pyörätuolissa ollessaan.&nb

Täytyy sanoa, että jos itse saisin valita pyörätuoli tai vuode niin olisin mieluummin vuoteessa jonka päätyä saisi nostettua. Televisiota katselisin aikani kuluksi ja nukkuisin. Pyörätuolissa  väsyy selkä ja takapuoli, asennon vaihto mahdotonta. Laittaisin hoitajille testipäivän. Olla niin kauan pyörätuolissa kuin jotkut muistisairaat ja sitten taas vastaavasti enemmän vuoteessa, kumpi tuntuisi paremmalle.

Kaikki muistisairaat ei ole mukavia. hyväsydämisiä ja iloisia höpsöjä vaan iso osa on vihaisia, kaunaisia ja ilkeitä etenkin läheisiään kohtaan. Siinä ei paljon kädestä kiinni ottamiset ja viereen istuttamiset auta _eikä kiinnosta_ kun muistisairas sähisee solvauksia ja sylkee päin näköä. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt on syksy.

Oma isä meni ollessaan 55v. Kymmnen vuotta kärsi. Alkoi rajuna 46v 

Sitä ennen unohteli sanoja ja näyttelijöiden nimiä. Oli aina kuin Simpsonien Homer. Sellainen poissaoleva ihan koko kolmekymppisyyden ajan. Meistä isä oli vain höpsö. 

Sitten se iski kovaa ja pelottavasti. Isä hidastui ihan fyysisesti. Aiheutti töissä pitkään vaaratilanteita ja melkein kuoleman. 

Lääkäri ei laittanut eläkkeelle, koska oli niin nuori. Lopulta ajoi autolla vahingossa seinään ja halvaantui, kun ei muistannut mikä on kaasu ja kytkin. 

Vointi vain paheni. Kamala tauti. 

Olkaa onnekkaita jos se iskee eläkeiässä. Siinä iässä saakin olla vaivoja ja pitää olla. Lääkäri epäili isän joka lauantain alumiinisten oluiden juontia syyksi miksi tauti kehittyi niin nopeaksi hänelle. Isä tykkäsi juoda olutta. Joi joskus jopa 12kpl yhden iillan aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä pysty täysin ymmärtämään, jos ei joudu kokemaan asiaa läheisen Alzheimerin kautta. En minä haluaisi, että yli 90-vuotias mummoni joutuu makaamaan kaikki päivät sängyssä tietämättään missä hän oikeasti on. Koen kuitenkin, että minun täytyy käydä säännöllisesti hänen luonaan, vaikka minua hän sanoo aina eri henkilöksi. Mummu on opettanut minulle niin paljon elämästä ja ollut läsnä, että on minun vuoroni. Välillä autan häntä syöttämisessä hoivakodissa ja vien herkkuja , kukkia ja kahvia mukanani. Usein hänen jutuista jää kuitenkin hyvä mieli siksi, että hän luulee tekevänsä mukavia asioita. Mukavampia kuin hoivakodissa makaaminen. 

Silti pois lähtiessä on aina haikea ja ristiriitainen olo. Miksi mummon pitää joutua olemaan tuolla. Voisinpa mennä vielä oikeaan mummolaan, jossa mummo olisi minua vastassa. 

Voimia, aloittajalle my

Voimahalaus. <3 Omaisille tämä sairaus voi olla vaikea pala purtavaksi. 

Tekee pahaa nähdä oma läheinen vaipoissa makaavana vuoteessa. Haluan kuitenkin käydä, mutta joka kerta on sellainen olo, että miksi juuri minun läheinen joutuu kokemaan tämän kohtalon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kauan tällainen loppuvaihe voi kestää, jossa ihminen makaa vain suurimmalta osaltaan sängyssä toisten syötettävänä? :( 



Onko mitään mahdollisuutta saada vierailuista mukavampia? 

Voi maata osastolla kymmenenkin vuotta.

Ei kai niitä kymmentä vuotta sänkyyn palvella?

Kyllä palvellaan, hoidetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on. Itsellä 80--vuotias äiti nyt mennyt kuluvan vuoden aikana paljon huonommaksi. Mikä pahinta, hänestä on tullut vihainen ja epäluuloinen. Syyttää kaksi vuotta vanhempaa isääni mm. pettämisestä, on aivan vainoharhainen asiassa. Oli vanhusten kuntosalivuorollakin puhunut kaikille miten isäni pettää mennen tulllen heti kun silmä välttää. Isällä on aika raskasta omaishoitaa häntä, eikä ole tosiaan itsekään sellaisessa kunnossa että mitkään pettämiset edes onnistuisi (eikä ole koskaan ollut nuorempanakaan sellaiseen taipuvainen).

Lisäksi äitini luulee, että hänen isänsä elää vielä, ja asuu siellä Lapissa. Suunnittelee ensi kesälle reissua isää katsomaan. Kun kysyin, minkä ikäinen isä on, ajatellen että ehkä se saa tajuamaan että ei isä enää elä, hän sanoi että 77. Nuorempi kuin hän. Ei nähnyt mitään ristiriitaa asiassa, kun huomautin että isä on sitte

Todella hyvä neuvo, tämä kommunikointi epä-älyllisesti.

Helpompi itse asettautua muistisairaan tasolle kuin vaatia, odottaa että hän ymmärtäisi. Koska hän ei välttämättä kykyne ymmärtämään. Eihän kolme vuotiaaltakaan odoteta että hän osaisi kertotaulun mukaan laskea tai ymmärtäisi kalenterista katsoa ja sopia seuraavan tapaamisen. Näin nyt esimerkkeinä. Ei nyt ehkä aina ja joka tilanteessa mutta usein auttaa. 

Vähän sama harhoihin, ne näyt, äänet, harhaluulot, pelot ovat todellisia kokijalle. Ei nyt lähteä mukaan niihin mutta joskus samalta tasolta, ehkä vaihtaa puheenaihetta. Tai kysyä aiheen vierestä jolloin alkuperäinen ongelma unohtuu. Ei toimi aina, mutta voi kokeilla. Voi olla täysin turhaa inttää vastaan tai selitellä jos toinen ei enää kykene ymmärtämään vaihtoehtoja, toista näkökulmaa tai edes pidempää lausetta, useampaa asiaa kerralla. 

No, tämän nyt kaikki ovat jo huomanneet jos läheisellä muistisairaus. 

Äitini on jo 86-vuotias, mutta pahalta tuntuu. Hänen katseensa alkoi muuttua aika ajoin oudoksi jo monta vuotta sitten. Sitä on vaikea selittää, mutta ehkä tyhjä katse on kuvaava ilmaisu. Hän katsoo liki, mutta ei näe tai on kuin hukassa. Karmeinta ovat kuitenkin olleet harhaluulot. En jaksa kertoa tarkemmin. Rivoja näkymiä ja kaikki varastetaan.

Nyt äiti makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla sairaalajakson jälkeen. On onnistunut kaatumaan viisi kertaa tänä vuonna ja niistä pari kertaa rollaattori on luistanut alta. Hampaita lentää, luita murtuu ja liikkuminen ei onnistu. Nukkuu puolet vuorokaudesta.

Korjailin pesuun viimeksi käydessäni vanhempieni kodista lattialla lojuvia paskaisia alushousuja ja muita likavaatteita, heitin lääkeroskiin sinne tänne tipahtaneita tabletteja, pesin pintoja ja yritin ymmärtää isäni puheista, mitkä laskut nyt pitikään maksaa ja ovatko kaikki tarpeellisia. 

En jaksa. Isältäni kai oletetaan, että hän 92-vuotiaana vielä kuitenkin huolehtisi äidistäni jatkossa. Mies ei näe kunnolla. En repeä 500 km päähän kovin usein.

On varmasti rankkaa, mutta samalla se tosiaan on jo luopumistyötä, kun se ihminen muuttuu niin paljon. Tärkeintä, jos hän ei kärsi tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on jo 86-vuotias, mutta pahalta tuntuu. Hänen katseensa alkoi muuttua aika ajoin oudoksi jo monta vuotta sitten. Sitä on vaikea selittää, mutta ehkä tyhjä katse on kuvaava ilmaisu. Hän katsoo liki, mutta ei näe tai on kuin hukassa. Karmeinta ovat kuitenkin olleet harhaluulot. En jaksa kertoa tarkemmin. Rivoja näkymiä ja kaikki varastetaan.

Nyt äiti makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla sairaalajakson jälkeen. On onnistunut kaatumaan viisi kertaa tänä vuonna ja niistä pari kertaa rollaattori on luistanut alta. Hampaita lentää, luita murtuu ja liikkuminen ei onnistu. Nukkuu puolet vuorokaudesta.

Korjailin pesuun viimeksi käydessäni vanhempieni kodista lattialla lojuvia paskaisia alushousuja ja muita likavaatteita, heitin lääkeroskiin sinne tänne tipahtaneita tabletteja, pesin pintoja ja yritin ymmärtää isäni puheista, mitkä laskut nyt pitikään maksaa ja ovatko kaikki tarpeellisia. 

En jaksa. Isältäni kai oleteta

Oletko hakenut hoivakodista paikkaa vai onko vielä "pärjää kotona" tilanne. 

Vierailija kirjoitti:

No olkaa iloisia jos kyseessä on jo n. 80 v. Omassa suvussa valitettavasti alkaa oireilu jo 60-70 v. Jopa alle. Et jees.

Ei muistisauraudesta kukaan voi olla iloinen. Vaikka tuntisi myötätuntoa sinun tuntemiasi ihmisiä kohtaan. 

Yli 90 v mummoni makaa laitoksessa. Joka kerta pelkään, milloin unohtaa minut. Nyt se on tapahtunut. Hän saattaa luulla minua tapaamisen aikana jopa viideksi eri henkilöksi. En enää pysty olemaan kauaa vierailuilla

77/79 Äitini jonottaa paikkaa hoivalaitokseen. Ei ilmeisesti pysty kävelemään itsekseen enää vessaan mennäkseen. Oli eilen jokin kokous, jossa tehtiin hoitosuunnitelmaa. Jos laitetaan takaisin kotiin, nostan metelin. Isäni pohti tänään jo ääneen itsemurhaa. Ei tässä jaksa kukaan lähimmäinen enää.