Lue keskustelun säännöt.
Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?
19.08.2025 |
Kiinnostaisi kuulla fiksuja kommentteja siitä, miten muut olette pystyneet hyväksymään keski-ikään kuuluvat monet muutokset / luopumiset (oma vanheminen/mahdolliset vaivat, vanhempien/läheisten sukulaisten kuolema, omien lasten muuttaminen pois kotoa jne.). Itsellä on tämä vaihe elämästä nyt menossa ja pakko myöntää, että kovin hankalaa on hyväksyä monia asioita ja taidan kyllä jopa ihan masentunut olla :( Jotenkin tällä hetkellä kovasti tuntuu siltä, että paras aika elämässä alkaa olla lopullisesti ohi.
Kiitos asiallisista kommenteista.
Kommentit (218)
Ajankohtainen kysymys minulle. Äitini kuoli viime vuonna, isäni pari vuotta aiemmin. Niihin sopeuduin hyvin, koska vanhoja ja sairaita olivat. Minulla on vahva tunne, että oli heidän aikansa.
Kuopus muuttaa ensi viikolla pois kotoa. Outo fiilis.
Eniten minua kuitenkin huolestuttaa oman ulkonäön rapistuminen. Ei vain ole enää samanlainen kuin nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on luopua naiseudesta ja seksuaalisuudesta, kun itseä 10 vuotta vanhempi puoliso ei oikein seksiä enää halua, tai haluaisi haluta, mutta se ei oikein onnistu, silloin harvoin kun hänellä se käy edes mielessä, minä en ole siinä valmiina odottamassa, eikä hän kehtaa tulla sanomaan mulle että hei, nyt olis tarjolla...
Olin kuvitellut että seksiä riittää kuusikymppiseksi asti, ja se alkoi loppua jo 45v.
Siksi se on pahinta, koska tuntuu että mitä sitä loppuelämällä tekee, kun se paras nautinto on viety pois, jota kaipaa joka päivä. Ja vanhuus kun koettelee meitä molempia, päivä päivältä kuolema lähestyy ja tilaisuudet harrastaa seksiä valuu kuin tiimalasin hiekka vaan pois. Ja siinä samalla myös elämä. Oma vanheneminen korostuu siinä todella vahvasti, ja tietysti myös puolison.
Voi kuulostaa karulta, mutta kyllä mä vaihtaisin puolisoa tossa kohtaa. Siis vuosikymmeniä edessä ilman seksiä? Ei ikinä.
Ja jokainen mies, joka kykenee seksiin, vaihtaisi naista asiaa sen kummemmin edes miettimättä. Vaihtamalla paranee.
En mä ole kokenut tätä luopumisenaiikana. Lähinnä mitä kaikkea saan ja voin. Ihan uusi elämä on alkanut, kun lapset muuttivat pois ja muutettiin miehen kanssa pienempään asuntoon. Kaikki saatiin maksettua ja pihaakin on viljeltäväksi.
Rahaa jää säästöön ihan toisella tavalla kuin ennen. Se sitten mahdollistaa matkoja ja kivoja asioita ja aikaisempia eläkepäiviä.
N53
"Eniten minua kuitenkin huolestuttaa oman ulkonäön rapistuminen. Ei vain ole enää samanlainen kuin nuorena."
Itse juuri 51 täyttäneenä naisena ihmettelen aina näitä. Kun itsestäni tuntuu, ettei sillä ulkonäöllä mitään enää edes tekisi, joten siinähän saa rapistua. Ulkonäkö minusta on lähinnä lisääntymiskumppanin houkuttelua varten, eikä tässä iässä enää lisäännytä. Elämänkumppania muuten toki jotkut voivat etsiä, mutta eipä se ulkonäkö enää 50+ ikäluokassa siinäkään järin keskeistä ole - ja jos olisi, ei ennustaisi suhteelle hyvää, kun vääjäämättä ikääntyminen etenee. Itse en kaipaa enää minkään sortin kumppania.
Enpä osaa tähän muuta sanoa, kuin että sellaistahan se elämä on. Luopuminen senkun lisääntyy koko ajan iän myötä, siihen varmaan jotenkin tottuu. Siis ei luopumisiin, mutta sen oppii ymmärtämään, että elämä on jatkuvaa luopumista. Kolmekymppinen ei vielä ymmärrä, että elämä on silloin parhaimmillaan, juuri ruuhkavuosina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP,mitä tarkoitat keski-ikäisellä? 40? 50?
Jos miettii, että elämää on viiskymppisellä noin 30+ vuotta, niin ehtiihän sitä vielä vaikka ja mitä. Olisi kyllä kauheaa jos elämä muka olisi ohi (olen N58) visikymppisenä.
Luopumisen tuskaa ei ole kun ei ole lapsia, vanhemat kuolleet jo useampi vuosi sitten.
Lähinnä itseä ällistyttää se, että peilistä ei katso se pään sisäinen 27 vee, vaan vähän rupsahtanut nainen.
Kukaan ei tiedä missään iässä, paljonko elämää on jäljellä. Tämän opin 20-vuotiaana haudatessani nuoren äitini ja kohta olin vielä nuoremman tätini hautajaisissa. Opin tarttumaan hetkeen ja toteuttamaan unelmani samantien. Lapsi on muuttanut opiskelemaan ja nautin vapaudestani. Jokainen päivä on lahja kuten aiemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
Miksi te lakkaatte elämästä jo keski-ikäisenä? Tuossa ei ole hiventäkään järkeä. Mitkä asiat on muka lopullisesti takanapäin? Mulla ainoa on lastenteko tai se että lapset asuu kotona. Kaikki asiat on nyt helpompia kuin esim kaksikymppisenä, kun kaikki oli vasta edessä. Voin silti tehdä ihan kaikkea kuin kaksikymppisenäkin, nyt on vain enemmän rahaa ja rohkeutta toteuttaa unelmia.
Siis sä elät keski-iässä kaksikymppisen elämää ja mielenmaisemaa, sitäkö tässä yrität nyt sanoa? Tuossako sitten on joku järki? Jäikö sulla kaksikymppisen elämä väliin ja nyt elät sitä vaihetta jälkijättöisesti? Kai ymmärrät, ettei normaalisti keski-ikäisiä edes kiinnosta ne kaksikymppisten kiinnostuksenkohteet enää.
En "yritä sanoa" yhtään mitään. Lukemalla selivää mitä tarkoitan. :)
Mutta nyt ei selvinnyt, mitä sinä kuvittelet kaksikymppisen elämäksi ja mielenmaisemaksi, minkä pitäisi mielestäsi olla keski-iässä kiellettyjä? Mä olen elänyt elämääni ihan joka iässä, niin kuin jokainen. En elä "jälkijättöisesti" vaan jatkan elämästä nauttimista. Ikääntyminen tai keski-ikäisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi jäädä kotiin kutomaan sukkaa. Teen just sitä mikä milloinkin huvittaa. Elämä on ihanaa! Ei ole mitään syytä lopettaa elämistä, kun 40 vuotta iskee lasiin. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä tuntuu hämmentävältä tajuta olevansa keski-ikäinen 45v. On vielä päiväkodissa lapsi 3v ja työuran ensimmäinen vakituinen työ. Oman vanhenemisensa tajuaa lähinnä siitä, että kroppa suuttuu mitä typerimmistä syistä ja sitten saa taas parannella jotain vammaa. Omat vanhemmat kyllä vanhenevat ja mietin kuinka saan heitä autettua. Toisaalta näen kun entiset samalla luokalla olleet asuvat jo yksin lasten muutettua
Öööö, onko pakko "rääkätä" kroppaa? Valitse jotain hellempiä kuntoilumuotoja.
Tervetuloa kokeilemaan keski-ikäisen yliliikkuvan elämää. Vamman voi saada rauhallisesti kävelemällä tai väärässä asennossa nukkumalla. En tee järin kovia treenejä, mutta kroppa saattaa suuttua silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
Miksi te lakkaatte elämästä jo keski-ikäisenä? Tuossa ei ole hiventäkään järkeä. Mitkä asiat on muka lopullisesti takanapäin? Mulla ainoa on lastenteko tai se että lapset asuu kotona. Kaikki asiat on nyt helpompia kuin esim kaksikymppisenä, kun kaikki oli vasta edessä. Voin silti tehdä ihan kaikkea kuin kaksikymppisenäkin, nyt on vain enemmän rahaa ja rohkeutta toteuttaa unelmia.
Siis sä elät keski-iässä kaksikymppisen elämää ja mielenmaisemaa, sitäkö tässä yrität nyt sanoa? Tuossako sitten on joku järki? Jäikö sulla kaksikymppisen elämä väliin ja nyt elät sitä vaihetta j
Että kaksikymppisenä kiinnostaneet harrastukset on nyt sitten hylättävä keski-ikäisenä vaikka niihin olisi nyt enemmän mahdollisuuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Eniten minua kuitenkin huolestuttaa oman ulkonäön rapistuminen. Ei vain ole enää samanlainen kuin nuorena."
Itse juuri 51 täyttäneenä naisena ihmettelen aina näitä. Kun itsestäni tuntuu, ettei sillä ulkonäöllä mitään enää edes tekisi, joten siinähän saa rapistua. Ulkonäkö minusta on lähinnä lisääntymiskumppanin houkuttelua varten, eikä tässä iässä enää lisäännytä. Elämänkumppania muuten toki jotkut voivat etsiä, mutta eipä se ulkonäkö enää 50+ ikäluokassa siinäkään järin keskeistä ole - ja jos olisi, ei ennustaisi suhteelle hyvää, kun vääjäämättä ikääntyminen etenee. Itse en kaipaa enää minkään sortin kumppania.
Minäkin ihmettelin tätä sinun ikäisenäsi. Mutta kun se oikeasti iski omalle kohdalle, niin tilanne oli eri. Ja ei, en etsi kumppania. Minulla on mies, jolle kyllä kelpaan. Sama
Vierailija kirjoitti:
Enpä osaa tähän muuta sanoa, kuin että sellaistahan se elämä on. Luopuminen senkun lisääntyy koko ajan iän myötä, siihen varmaan jotenkin tottuu. Siis ei luopumisiin, mutta sen oppii ymmärtämään, että elämä on jatkuvaa luopumista. Kolmekymppinen ei vielä ymmärrä, että elämä on silloin parhaimmillaan, juuri ruuhkavuosina.
Minun edesmennyt äitini toisteli tuota,että elämä on luopumista. En ymmärtänyt sitä edes nelikymppisenä. Nyt olen 56 v ja ymmärtänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ottanut asiat sellaisenaan vastaan, elämään kuuluvina.
Turha niitä on märehtiä
Vierailija kirjoitti:
"Eniten minua kuitenkin huolestuttaa oman ulkonäön rapistuminen. Ei vain ole enää samanlainen kuin nuorena."
Itse juuri 51 täyttäneenä naisena ihmettelen aina näitä. Kun itsestäni tuntuu, ettei sillä ulkonäöllä mitään enää edes tekisi, joten siinähän saa rapistua. Ulkonäkö minusta on lähinnä lisääntymiskumppanin houkuttelua varten, eikä tässä iässä enää lisäännytä. Elämänkumppania muuten toki jotkut voivat etsiä, mutta eipä se ulkonäkö enää 50+ ikäluokassa siinäkään järin keskeistä ole - ja jos olisi, ei ennustaisi suhteelle hyvää, kun vääjäämättä ikääntyminen etenee. Itse en kaipaa enää minkään sortin kumppania.
Kyllä ihminen saa haluta olla kaunis ihan joka iässä. Mä tunnen olevani kohta viisikymppisenä kauniimpi kuin koskaan. Olen sinut epätäydellisyyksieni kanssa ja osaan rakastaa hyviä puoliani. Olen sinkku ja kyllä todellakin ulkonäöllä on merkitystä kumppanin valinnassa. En halua rinnalleni ihmistä, joka on täysin luovuttanut ja näyttää vanhalta, enkä ole sellainen itsekään. Ulkonäön ajattelu ei ole pinnallista, ihan jokainen sitä ajattelee, vaikka muuta väittäisi. Se on luonnollista. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enpä osaa tähän muuta sanoa, kuin että sellaistahan se elämä on. Luopuminen senkun lisääntyy koko ajan iän myötä, siihen varmaan jotenkin tottuu. Siis ei luopumisiin, mutta sen oppii ymmärtämään, että elämä on jatkuvaa luopumista. Kolmekymppinen ei vielä ymmärrä, että elämä on silloin parhaimmillaan, juuri ruuhkavuosina.
Minun edesmennyt äitini toisteli tuota,että elämä on luopumista. En ymmärtänyt sitä edes nelikymppisenä. Nyt olen 56 v ja ymmärtänyt.
Kyllä. Ja kun katselee omien vanhempiensa tilannetta, heillä kuolee ystäviä jatkuvasti, samalla omat terveyshuolet jne. Sitä se luopumisen lisääntyminen tarkoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
Miksi te lakkaatte elämästä jo keski-ikäisenä? Tuossa ei ole hiventäkään järkeä. Mitkä asiat on muka lopullisesti takanapäin? Mulla ainoa on lastenteko tai se että lapset asuu kotona. Kaikki asiat on nyt helpompia kuin esim kaksikymppisenä, kun kaikki oli vasta edessä. Voin silti tehdä ihan kaikkea kuin kaksikymppisenäkin, nyt on vain enemmän rahaa ja rohkeutta toteuttaa unelmia.
Siis sä elät keski-iässä kaksikymppisen elämää ja mielenmaisemaa, sitäkö tässä yrität nyt sanoa? Tuossako sitten on joku järki? Jäikö sulla kaksikymppisen elämä väliin ja nyt elät sitä vaihetta j
Mä oon lähes 50v. mutta eri kuin tuo aiempi kirjoittaja. Lapset on melkein aikuisia. Asuvat vielä kotona. Olen jo menettänyt molemmat vanhempani. Ollut yksi vakava sairaus, josta parantunut aika lailla. Laihdutan isoa ylipainoa. Työskentelen osa-aikaisesti, akateeminen. Tosi tyytyväinen elämääni. Ehkä johtuu siitä, että iloitsen myös pienistä asioista. Tykkään monipuolisesta edullisesta liikunnasta, musiikista, luonnosta, taiteista, matkailusta, mökkeilystä, opiskelusta jne. Tuntuu kuin olisin nuori uudestaan, jolla elämä edessä. Olen panostanut paljon lapsiin kaikin tavoin. Nyt kun he ovat isoja, on paljon aikaa. Hyväksyn elämän menetykset ja rajallisuuden. Olen oppinut tähän menetyksieni kautta. Ehkä sekin tuo onnea. Talous ok.
Oma äitini aloitti viisikymppisenä hokemaan että no kohtahan minä tästä kuolen. En ikinä tajunnut mikä ihme saa ihmisen luovuttamaan elämisen kun on vielä täysin terve ja hyvissä voimissa. Nyt 30 vuotta myöhemmin hän hokee edelleen tuota samaa. Tässä välissä hän ei ole tehnyt mitään, mistä tykkää. Olllut kotona, siivonnut ja laittanut ruokaa ja odottanut kuolemaa tv:n ääressä. Mitä kaikkea hän olisikaan ehtinyt tehdä!
Älkää tehkö niin kuin äitini. Tehkää niin kuin minä ja nauttikaa elämästä ihan joka iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Eniten minua kuitenkin huolestuttaa oman ulkonäön rapistuminen. Ei vain ole enää samanlainen kuin nuorena."
Itse juuri 51 täyttäneenä naisena ihmettelen aina näitä. Kun itsestäni tuntuu, ettei sillä ulkonäöllä mitään enää edes tekisi, joten siinähän saa rapistua. Ulkonäkö minusta on lähinnä lisääntymiskumppanin houkuttelua varten, eikä tässä iässä enää lisäännytä. Elämänkumppania muuten toki jotkut voivat etsiä, mutta eipä se ulkonäkö enää 50+ ikäluokassa siinäkään järin keskeistä ole - ja jos olisi, ei ennustaisi suhteelle hyvää, kun vääjäämättä ikääntyminen etenee. Itse en kaipaa enää minkään sortin kumppania.
Kyllä ihminen saa haluta olla kaunis ihan joka iässä. Mä tunnen olevani kohta viisikymppisenä kauniimpi kuin koskaan. Olen sinut epätäydellisyyksieni kanssa ja osaan rakastaa hyviä puoliani. Olen sinkku ja kyllä tode
No joo, mä olen aina ollut nuorenakin ruma, ja neljästäkympistä alkaen myös sairaalloisen lihava ja ikäistäni vanhemman näköinen kin olen monta kertaa laihduttanut ja lihonut takaisin 30-55 kg mistä tyhjää nahkaa, lymfödeemia jne. Mutta ei se oikeastaan haittaa onnellisuuttani mitenkään, olen tässä iässä nyt tyytyväisempi kuin koskaan ennen.
Olen 51. Minusta monien luopumisen voivottelu tuntuu vähän oudolta. Ehkä se on tosi rankkaa, jos on 50-vuotiaaksi saanut elää suojattua elämää. Itse koin jo lapsena isäni sairastumisen ja hautaamisen. Nelikymppisenä koin saman pitkäaikaisen isäpuoleni kanssa. Lisäksi on jo haudattu mummot ja vaarit sekä muita sukulaisia. Nyt vuorossa on pari vanhempani sisarusta, jotka ovat hoitokodissa. Onhan se surullista, en minä sitä kiistä, mutta elämään nyt vain kuuluu luonnollisina asioina syntymä ja kuolema.
Vierailija kirjoitti:
Huonosti menee. Ei ole edes puolisoa ja lapsia. Aattelin kuolla itse pois tässä jonkun ajan päästä.
Sama setti tai siis itselläkin on lähtösuunnitelmat jo valmiina ja toteutuksessa heti jahka ensin omaishoidan omat vanhempani kunnialla hautaan. Mä olen aivan loppu aivan kaikkeen.
No itse olen vasta luopunut raskauksista (4 riittää) ja moottoripyöräreissusta Eurooppaan. Ja töistä näin eläkkeellä, olisi ihan kivaa joo muttei ole pakko!
Toisaalta olen saanut paljon sellaista mikä ei ollet aiemmin mahdollista - esim 2. kodin ulkomailta ja useita kuukausia reissussa.
Mistähän muusta törkeäst olisin luopunut? No nyt flunssassa tietty terveydestä hetkellisesti! Ihanaa aikaa muuten!
65v