Lue keskustelun säännöt.
Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?
19.08.2025 |
Kiinnostaisi kuulla fiksuja kommentteja siitä, miten muut olette pystyneet hyväksymään keski-ikään kuuluvat monet muutokset / luopumiset (oma vanheminen/mahdolliset vaivat, vanhempien/läheisten sukulaisten kuolema, omien lasten muuttaminen pois kotoa jne.). Itsellä on tämä vaihe elämästä nyt menossa ja pakko myöntää, että kovin hankalaa on hyväksyä monia asioita ja taidan kyllä jopa ihan masentunut olla :( Jotenkin tällä hetkellä kovasti tuntuu siltä, että paras aika elämässä alkaa olla lopullisesti ohi.
Kiitos asiallisista kommenteista.
Kommentit (218)
Tunnistan kyllä tuon luopumisen "tuskan", joka itselläni on ehkä vielä tässä vaiheessa enemmänkin haikeutta. Surun tunteista olen päässyt loitontumaan suunnittelemalla tulevaisuutta. Pohtimalla omia haaveitani. Hyväksymällä rajallisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmeen pessimistisiä elämänkatsomuksia täällä. Itse koen että elän yhtä elämäni parasta aikaa. Kroppa ei ole enää nuoren tytön mutta kyllä sillä pienistä krempoista huolimatta vielä paljon saa aikaan. Nyt kun lapset ovat muuttaneet omilleen, jää taas paljon aikaa omille harrastuksille ja parisuhteelle. Rahaakin on enemmän kun ei ole koko ajan jollain lapselle käsi ojossa ja asuntolainat on vihdoin maksettu.
Parisuhdekin kukoistaa kun saattaa milloin vain mennä vällyjen väliin eikä tarvitse miettiä onko lapset kotona ja kuuleeko joku.
Meillä on myös miehen kanssa kaikenlaisia suunnitelmia joista osa on jo toteutettukin. Ostettiin vapaa-ajan asunto jossa vietetään paljon aikaa ja tehdään osittain etätyötä. Se on tuonut uutta tekemistä ja uutta sisältöä arkeen. Muutenkin katsotaan toiveikkaana tulevaisuuteen. Paljon tässä on vielä nähtävää ja koettavaa jäljellä.
Tätä kyllä ihmettelen.
Vaimo kitisee juuri tuosta, että ihan kohta on paras aika ohi, kun taas minä olen hankkinut autoon kattoteltan, jotta voidaan ulkoilla ja reippailla niin paljon kuin suinkin vaan irtoaa. Minusta oma lähestymistapani on hedelmällisempi.
Ikää siis vähän vajaat 60v, eikä kummallakaan mitään oikeita kremppoja ja ulkoilmaihmisiä ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Tätä kyllä ihmettelen.
Vaimo kitisee juuri tuosta, että ihan kohta on paras aika ohi, kun taas minä olen hankkinut autoon kattoteltan, jotta voidaan ulkoilla ja reippailla niin paljon kuin suinkin vaan irtoaa. Minusta oma lähestymistapani on hedelmällisempi.
Ikää siis vähän vajaat 60v, eikä kummallakaan mitään oikeita kremppoja ja ulkoilmaihmisiä ollaan.
Hyvä puoliso olisi toisen tukena ja yrittäisi kannustaa, ei valittaisi kitinästä ja asettaisi itseään jalustalle.
Suree aikansa, kunnes ei enää jaksa, vaan hyväksyy sen, mitä ei kykene muuttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 53 v. enkä tunnista mitään tuollaisia. Elämä on mahtavaa. Vaihdoin juuti ammattia (taas) ja uusia harrastuksiakin kohta alkaa. Kunhan nuo menkat loppuu niin yhä vaan paranee.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vaan on melkoista! Kavereilla on vakavampia terveysongelmia, vanhemmat sairastelee/kuolee. Onneksi itsellä ei ole mitään vaivoja (kohta 60v): on testotasot kohdillaan yms ja mielekkäitä harrastuksia ja aktiviteetteja. Viimeksi työterveyslääkärikin sanoi, että suurin osa 50v on huonommassa kunnossa ja itse näytänkin 10v ikäistäni nuoremmalta!
Toki myös 20v nuorempi rakastajatar vaikuttaa elämään myönteisesti: varmasti hän kirittää minuakin huolehtimaan itsestäni (kasvispainotteinen välimeren ruokavalio, niukasti alkoa jne) ja toisaalta ihan kukkua väittää, etteikö elämäniloinen ja viehättävä kumppani piristäisi monillakin eri tavoilla! <3
Toivon kaikkien löytävän rakkaudellisuutta elämäänsä myös ikääntyessään. Toki myös arvoilla on suuri merkitys, olemme ehdottoman suvaitsevaisia ja ihmisoikeuksia/tasa-arvoa/luonnonsuojelua/tiedettä/taidetta/koulutusta kannattavia kaupunkilaisia. :***
De Gröna
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helposti on mennyt. Minulla ei koskaan mitään ollut, joten ei ole mistä luopuakaan.
Tai onhan minulla vanhemmat, mutta sekin on vain luonnollista että ihmisen elo aikanaan päättyy. Olen kiitollinen että heillä on vielä hyvä terveys ja terävä pää, vaikka ikää onkin jo yli 70 kummallakin.
Onhan luopuminen tosi raskasta. Seuraavan kymmenen vuoden aikana pitäisi järjestää omaisuus niin, että pärjään, jos Alzheimer tulee. Kaikki nykyinen elämä ja oleminen voi olla 10 vuoden juttu enää ja sitten voi alkaa toinen meno, joka kestää ehkä 20 vuotta ja ylikin. Kaikki tutut sanoo, että ei saa edes puhua tämmösiä. Mutta oma vanhempi on kokenut sen. 17 vuotta sairastanut nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vaan on melkoista! Kavereilla on vakavampia terveysongelmia, vanhemmat sairastelee/kuolee. Onneksi itsellä ei ole mitään vaivoja (kohta 60v): on testotasot kohdillaan yms ja mielekkäitä harrastuksia ja aktiviteetteja. Viimeksi työterveyslääkärikin sanoi, että suurin osa 50v on huonommassa kunnossa ja itse näytänkin 10v ikäistäni nuoremmalta!
Toki myös 20v nuorempi rakastajatar vaikuttaa elämään myönteisesti: varmasti hän kirittää minuakin huolehtimaan itsestäni (kasvispainotteinen välimeren ruokavalio, niukasti alkoa jne) ja toisaalta ihan kukkua väittää, etteikö elämäniloinen ja viehättävä kumppani piristäisi monillakin eri tavoilla! <3
Toivon kaikkien löytävän rakkaudellisuutta elämäänsä myös ikääntyessään. Toki myös arvoilla on suuri merkitys, olemme ehdottoman suvaitsevaisia ja ihmisoikeuksia/tasa-arvoa/luonnonsuojelua/tiedettä/taidetta/koulutusta kannattavia kaupunkilaisia. :***
Kuulostaa ihanalta teidän elämä ja suhde! Empatiakykyiset ja -haluiset, sivistyneet ihmiset ovat kyllä parhaita ja vetävätkin puoleensa kaltaisiaan: ne maga/persu-ukkelitkin ovat kovin innokkaita progresiivisten/liberaalien naisten perään, mutta toisinpäin ei ole kyllä ollenkaan kiinnostusta. Ei ihme, että puhutaan miesten yksinäisyysepidemiasta ja se on kyllä 100% itseaiheutettua, kun menee mukaan oikeistopopulismin=fascismin seireenilauluihin tai "miesasiamiesten" pyramidihuijauksiin. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä kyllä ihmettelen.
Vaimo kitisee juuri tuosta, että ihan kohta on paras aika ohi, kun taas minä olen hankkinut autoon kattoteltan, jotta voidaan ulkoilla ja reippailla niin paljon kuin suinkin vaan irtoaa. Minusta oma lähestymistapani on hedelmällisempi.
Ikää siis vähän vajaat 60v, eikä kummallakaan mitään oikeita kremppoja ja ulkoilmaihmisiä ollaan.
Hyvä puoliso olisi toisen tukena ja yrittäisi kannustaa, ei valittaisi kitinästä ja asettaisi itseään jalustalle.
Siitä hyvästä puolisosta tiedä, mutta tukemista ja kannustamistahan minä teen. Olemme laittaneet tuulemaan viimeisen kahden vuoden aikana. Ja ehkä hänkin on jo hiukan alkanut uskoa, ettei se elämä ihan tässä vielä ollut, kun herätään loma-aamuisin milloin minkäkin lähimaan nähtävyyden juurella. Teltan kun saa auki ja kasaan parissa minuutissa, eikä haittaa vaikka maa olisi märkää ja kylmää.
Onko väärin sammutettu? Haluatko vielä päteä jostain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Helposti on mennyt. Minulla ei koskaan mitään ollut, joten ei ole mistä luopuakaan.
Tai onhan minulla vanhemmat, mutta sekin on vain luonnollista että ihmisen elo aikanaan päättyy. Olen kiitollinen että heillä on vielä hyvä terveys ja terävä pää, vaikka ikää onkin jo yli 70 kummallakin.
Vähän sama. Nuorempana harmittelin ja koin huonoutta kun en ole onnistunut keräämään omaisuutta tai saanut perhettä. Nyt se tuntuu vapauttavalta. Kuolemaa olen kohdannut paljon. Se on toki surullista, mutta silti luonnollista. Omaakaan kuolemaa en osaa enää pelätä vaikka nykyistä elämääni rakastankin.
Kuolemaa tuli vastaan jo nuorena, kuulostaa karulta mutta jos ei ole oma, lähes aina pääsee yli suremalla. Kaikille tulee vuoro joskus. Kun vaan lapset ja puolison saisi pitää pitkään, nämä olisi varmasti vaikeita itsellekin menettää.
Ulkonäkö ei ahdista liikaa, vanhemmatkin ihmiset on silmissäni kauniita. Hyvä ja rakastava parisuhde auttaa huomattavasti myös, kumppani näkee aina kauniina onpa millainen päivä vaan.
Rapistuminen ahdistaa jonkin verran ajoittain. Viimeksi jouduin luopumaan pitkänmatkanjuoksusta, polvet ei vaan anna. Lopulta olen löytänyt muuta mieleistä liikuntaa tilalle. Vaalin terveyttä niin hyvin kuin voin, tiedän että jos jotain sattuu niin se on vaikeampi hyväksyä. Mieluummin olen kaikkeni silloin tehnyt, vaikka olisikin lopulta asia, johon en olisi voinut vaikuttaa.
Harjoittelen sellaista what will be will be - asennetta. Yritän keskittyä positiiviseen, sitäkin on paljon. Mummoni oli vielä vanhana pyörätuolissa virkeä ja toiveikas, siihen pyrin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä kyllä ihmettelen.
Vaimo kitisee juuri tuosta, että ihan kohta on paras aika ohi, kun taas minä olen hankkinut autoon kattoteltan, jotta voidaan ulkoilla ja reippailla niin paljon kuin suinkin vaan irtoaa. Minusta oma lähestymistapani on hedelmällisempi.
Ikää siis vähän vajaat 60v, eikä kummallakaan mitään oikeita kremppoja ja ulkoilmaihmisiä ollaan.
Hyvä puoliso olisi toisen tukena ja yrittäisi kannustaa, ei valittaisi kitinästä ja asettaisi itseään jalustalle.
Siitä hyvästä puolisosta tiedä, mutta tukemista ja kannustamistahan minä teen. Olemme laittaneet tuulemaan viimeisen kahden vuoden aikana. Ja ehkä hänkin on jo hiukan alkanut uskoa, ettei se elämä ihan tässä vielä ollut, kun herätään loma-aamuisin milloin minkäkin lähimaan nähtävyyden juurella. Teltan kun
Ekassa viestissäsi ei ollut mitään tuollaista vaan pelkkää epäkunnioitusta puolisoa kohtaan, ja se paistaa kyllä tästäkin. Taidat salaa vihata häntä?
Keski-ikä on kuin uusi nuoruus. Kun vanhemmista aika jättää, niin napanuora on lopullisesti katki eikä paluuta ole, ainakaan tässä elämässä. Samalla omat lapset siirtyvät elämään omaa elämää. Enää ei pysty ripustamaan omaa identiteettiä lapsien vanhemmuuden tai ikääntyneiden vanhempien lapsen roolin varaan, vaikka ei nämä tosiasiat tietenkään muutu, mutta ne painavat omassa identiteetissä ja roolissa vähemmän. Tämä uudenlainen itsenäistymisen aika pistää miettimään, kuka minä olen, mitä minä haluan, ja tulee pohdittua myös omaa hengellisyyttä, ammattia ja parisuhdetta, ihan niinkuin nuorena konsanaan. Mielestäni keski-ikä kaikkine luopumisineen on kuitenkin enemmänkin mahdollisuus, kuin uhka.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset helposti uskovat, että ura ja lapset tuovat elämään sen merkityksen. Kiidetään tukka putkella ja sitten humps, nyt lapset muuttikin pois ja jäin työttömäksikin.
Ihmisen pitää löytää elämä ja ilo omasta sisimmästään. Silloin on rauhaa kohdata elämän surut. Ne sattuvat, mutta eivät murskaa oman olemassaolon perustaa.
Tämä toki paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Mitä tuo mielestäsi käytännössä tarkoittaa tuo hokema "ilo omasta sisimmästä"? Ei se sellaisenaan tarkoita yhtään mitään. Kyllä monet löytävät sen parhaimman ilon nimenomaan lapsistaan ja rakkaistaan ja en sano työstä, vaan sanon mieluummin mielekkäästä tekemisestä ja mukavasta yhteisöstä ympärillään.
Olen surukseni joutunut hyvästelemään molemmat vanhemmat jo viitisen vuotta sitten, ja toisaalta nuorin lapsi on nyt muuttanut kotoa pois. Aluksi oli sellainen eläkeläinen tunne, joka kuitenkin väistyi aika nopeasti kun tajusin että tämähän on uusi nuoruus!
En siis halua pakonomaisesti takertua nuoruuteen mutta kiva kun on aikaa hoitaa kuntoa ja harrastaa.
viimeiset kaksikymmentä vuotta on ollut kiire töistä kotiin koska perheen piti aina syödä yhdessä. Lapsiperheessä on hyvä säilyttää tämä instituutio, mutta ei meidän kahden aikuisen ihmisen enää tarvitse...kotitöitäkään ei tarvitse kenellekään opettaa. eikä kokkaamista. Tottakai asunto pidetään siistinä ja pyritään syömään terveellistä ja hyvää ruokaa, kasviksia unohtamatta, mutta siis eihän meillä kummallakaan ole nyt HUOLLETTAVIA kotona. Teinille en olisi mielelläni sanonut että "hei mä tuun vasta myöhään kotiin, laita jotain tai käy ottamassa jotain ravintolassa" mutta puolisolle niin voi sanoa. Puolisolta voi myös edellyttää että kumpi vaan joutaakin, niin pyykkivuoret ei kerry eikä astiat jää tiskipöydille kuivahtamaan. Teinien kanssa jäi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä kyllä ihmettelen.
Vaimo kitisee juuri tuosta, että ihan kohta on paras aika ohi, kun taas minä olen hankkinut autoon kattoteltan, jotta voidaan ulkoilla ja reippailla niin paljon kuin suinkin vaan irtoaa. Minusta oma lähestymistapani on hedelmällisempi.
Ikää siis vähän vajaat 60v, eikä kummallakaan mitään oikeita kremppoja ja ulkoilmaihmisiä ollaan.
Hyvä puoliso olisi toisen tukena ja yrittäisi kannustaa, ei valittaisi kitinästä ja asettaisi itseään jalustalle.
Siitä hyvästä puolisosta tiedä, mutta tukemista ja kannustamistahan minä teen. Olemme laittaneet tuulemaan viimeisen kahden vuoden aikana. Ja ehkä hänkin on jo hiukan alkanut uskoa, ettei se elämä ihan tässä vielä ollut, kun herätään loma-aamuisin milloin mi
Ekassa viestissäsi ei ollut mitään tuollaista vaan pelkkää epäkunnioitusta puolisoa kohtaan, ja se paistaa kyllä tästäkin. Taidat salaa vihata häntä?
Ah, halusit vielä hieman päteä.
Taidat salaa vihata itseäsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä kyllä ihmettelen.
Vaimo kitisee juuri tuosta, että ihan kohta on paras aika ohi, kun taas minä olen hankkinut autoon kattoteltan, jotta voidaan ulkoilla ja reippailla niin paljon kuin suinkin vaan irtoaa. Minusta oma lähestymistapani on hedelmällisempi.
Ikää siis vähän vajaat 60v, eikä kummallakaan mitään oikeita kremppoja ja ulkoilmaihmisiä ollaan.
Hyvä puoliso olisi toisen tukena ja yrittäisi kannustaa, ei valittaisi kitinästä ja asettaisi itseään jalustalle.
Siitä hyvästä puolisosta tiedä, mutta tukemista ja kannustamistahan minä teen. Olemme laittaneet tuulemaan viimeisen kahden vuoden aikana. Ja ehkä hänkin on jo hiukan alkanut uskoa, ettei se elämä ihan tässä vi
Ah, halusit vielä hieman päteä.
Taidat salaa vihata itseäsi?
Totta kai mies tuli pilaamaan tämänkin hyvän ketjun. Mene silittämään sitä autokuomuasi vaan. XD
Kun ei elämässä melkein mikään ole mennyt niin kuin olen suunnitellut, ei nämä luonnolliset elämänmuutokset tunnu juuri missään. Onhan se tietenkin osaltaan vähän haikeaakin, kun lapset aikuistuvat. Nuorin tyttäreni muutti juuri omilleen, ja yksi tyttäristä menee kohta naimisiin. Vaikka muutoksiin liittyy haikeuttakin, olen myös onnellinen lasteni puolesta, kun he löytävät omat juttunsa ja omat ihmisensä, ja paikkansa yhteiskunnassa.
Sehän tässä vain on, että täytyy pitää oma kroppa sen kokoisena, että mahdun hautajaismekkooni milloin tahansa, koska äitini, isäni, anoppini, appeni tai kummitätini voi kuolla kupsahtaa hetkenä minä hyvänsä.
Oma työkyvyn aleneminen on tietenkin kriisin paikka, mutta siihen olen osannut varautua, kun on tiettyjä terveysongelmia ollut aina.