Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on luopua naiseudesta ja seksuaalisuudesta, kun itseä 10 vuotta vanhempi puoliso ei oikein seksiä enää halua, tai haluaisi haluta, mutta se ei oikein onnistu, silloin harvoin kun hänellä se käy edes mielessä, minä en ole siinä valmiina odottamassa, eikä hän kehtaa tulla sanomaan mulle että hei, nyt olis tarjolla...

Olin kuvitellut että seksiä riittää kuusikymppiseksi asti, ja se alkoi loppua jo 45v.

Siksi se on pahinta, koska tuntuu että mitä sitä loppuelämällä tekee, kun se paras nautinto on viety pois, jota kaipaa joka päivä. Ja vanhuus kun koettelee meitä molempia, päivä päivältä kuolema lähestyy ja tilaisuudet harrastaa seksiä valuu kuin tiimalasin hiekka vaan pois. Ja siinä samalla myös elämä. Oma vanheneminen korostuu siinä todella vahvasti, ja tietysti myös puolison.

                 Olisi kannattanut ajatella aikanaan, kun vanhemman otit . Kyllä joillakin miehillä seksi sujuu  hyvin vielä  70 vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Kalja auttaa.

En tiedä auttoiko koskaan mutta ei auta ainakaan enää.

Lasten lähtö on ollut vain mukavaa, koska kaikki näyttävät pärjäävän kivasti ja asiat heillä on hyvin, mutta kipuilen asuntoasian kanssa. Rahallisesti pärjään ok, vaikka jouduin keväällä työttömäksi, mikä oli vaan helpotus. 

Muutin 19 kolmen lapsen kanssa unelmieni omakotitaloon ja asuminen tässä on suht edullista, lainaakaan ole paljoa, selviän sen kanssa helposti, ja talo tai piha ei ole isoja. Osaan tehdä itsekin yhtä ja toista kun lasten isän kanssa rakennettiin yksi talo, joten remppaaminen hoituu. Mutta onko tässä mitään järkeä? Asun alakerrassa (k+mh+oh) ja yläkerta on nyt tyhjillään lasten jäljiltä. 

Olen suunnitellut vähän isompaa irtiottoa asuntoautollani, ja tiedän saavani tähän helposti vuokralaisen, jolloin saisin vähän lisätuloja reissussa, mutta mitä sen jälkeen? Ei ehkä pitäisi ajatella niin pitkälle. Vuoden vuokrasoppari ja miettii asioita sen aikana ja jälkeen? Työelämään en usko palaavani hetkeen jos koskaan. 

N53

Näön työssäni paljon vanhuksia. Toimintakyky vaihtelee 60 ikävuoden jälkeen todella paljon. Joku kuusikymppinen liikkuu rollaattorilla 2 m matkoja, toinen ysikymppinen hiihtää kymmenen kilometriä. Omaan toimintakykyyn voi vaikuttaa: säännöllinen liikunta, suurin piirtein nornaalipainossa pysyminen ovat tärkeimmät. Kaikkia sairauksia ei voi estää, mutta monenkin diagnoosin kanssa voi elää varsin hyvää elämää, mikäli vaan toimintakykyä riittää.

Ensi vuonna 50v täyteen ja en kyllä ole huomannut, että jostain piisi olla luopumassa. Aloitin juuri uudessa työssä, mulla on suht tuore avoliitto, nuorin lapsi täytti 10v vasta, elämässä on paljon kivoja suunnitelmia, ystäviä, ihana parisuhde jne. Elän yhtä elämäni parasta aikaa

Vierailija kirjoitti:

"Eniten minua kuitenkin huolestuttaa oman ulkonäön rapistuminen. Ei vain ole enää samanlainen kuin nuorena."

Itse juuri 51 täyttäneenä naisena ihmettelen aina näitä. Kun itsestäni tuntuu, ettei sillä ulkonäöllä mitään enää edes tekisi, joten siinähän saa rapistua. Ulkonäkö minusta on lähinnä lisääntymiskumppanin houkuttelua varten, eikä tässä iässä enää lisäännytä. Elämänkumppania muuten toki jotkut voivat etsiä, mutta eipä se ulkonäkö enää 50+ ikäluokassa siinäkään järin keskeistä ole - ja jos olisi, ei ennustaisi suhteelle hyvää, kun vääjäämättä ikääntyminen etenee. Itse en kaipaa enää minkään sortin kumppania.

Sama juttu, ei ihan hirveen paljon vähempää kiinnosta, miltä näyttää. Olen kuitenkin kelvannut tällaisena 27 ja 5 vuoden parisuhteisiin, eikä haittaisi olla sinkkukaan, niin riittää että hiukset on säännöllisesti leikattu 😆

Vaikeaahan se on kun kroppa alkaa pettää ja naama roikkuu. Vaikka kuinka terveesti syö niin läski vaan pysyy. Lapset ei enää tarvitse suunnilleen mihinkään. Ja omilla vanhemmillakin kaikenlaista vaivaa. Työkin tuntuu puuduttavalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!

Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten? 

Miksi pitäisi etukäteen su

Olen eri, mutta kuvitteletko tosiaan että pitää olla yli 50, että tällaisia kokemuksia elämään tulee? Itse olen jo lapsena ja teininä kulkenut sairaalassa tai hoitokodissa ja mikä vaan tapaaminen olisi voinut olla viimeinen. Mieheni on menettänyt omat vanhempansa ollessaan alle 30v, siskoni menettänyt oman poikansa nuorena jne. 

Olet tosi onnekas, jos olet 50 vuotta saanut elää ilman menetyksiä, mutta älä kuvittele että muutkin ovat.

En tietenkään kuvittele, vaan vastasin tuolle, jolle tämä tuntui olevan täysin kokematta vielä ja hehkutti vapauden huumaa, hyvää kroppaansa ja deittailua lasten lähdettyä. Tietenkin joillekin tulee menetyksiä jo nuorempana, mutta vastaavasti sitten on niitä, joille tulee vasta myöhemmin. Ja kyllä elämässä on vaiheita, kun on paljon esim. häitä, sitten tietyssä vaiheessa tulee paljon jotain muuta juhlalajia, vaikka rippiäisiä, kun suvun nuoret tulevat ryppäänä  suurinpiirtein siihen ikään. Totta kai jokaisella on yksilöllinen elämä tai ei sukua juuri lainkaan, tämän luulisi olevan selvää sanomattakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on luopua naiseudesta ja seksuaalisuudesta, kun itseä 10 vuotta vanhempi puoliso ei oikein seksiä enää halua, tai haluaisi haluta, mutta se ei oikein onnistu, silloin harvoin kun hänellä se käy edes mielessä, minä en ole siinä valmiina odottamassa, eikä hän kehtaa tulla sanomaan mulle että hei, nyt olis tarjolla...

Olin kuvitellut että seksiä riittää kuusikymppiseksi asti, ja se alkoi loppua jo 45v.

Siksi se on pahinta, koska tuntuu että mitä sitä loppuelämällä tekee, kun se paras nautinto on viety pois, jota kaipaa joka päivä. Ja vanhuus kun koettelee meitä molempia, päivä päivältä kuolema lähestyy ja tilaisuudet harrastaa seksiä valuu kuin tiimalasin hiekka vaan pois. Ja siinä samalla myös elämä. Oma vanheneminen korostuu siinä todella vahvasti, ja tietysti myös puolison.

Voi kuulostaa karulta, mutta kyllä mä vaihtaisin puolisoa tossa ko

En tiedä jos olen yksin ajatukseni kanssa, mutta jos mun miesystävä ei syystä x kykenisi sksiin, en todellakaan jättäisi. Arvostan hänessä niin paljon muita asioita ja meillä on niin hauskaa yhdessä, että en todellakaan luopuisi tästä kaikesta vain sen takia! 

Mä aloin kunnolla päästä elämän makuun vasta 40+. Vasta silloin löytyi sekä ensimmäinen hyvä, vakituinen työpaikka sekä aito rakkaussuhde. Sitä ennen elämä riepotteli sinne tänne eikä mistään saanut kunnolla kiinni. Luopumista tuli silloin jo harjoiteltua paljon :) Nyt on asiat mallillaan, mutta koska olen elänyt niin monenlaista elämää, tiedän että tämäkin tulee muuttumaan ja tulen muutoksista selviämään niin kauan kuin vain elän. En pelkää enää mitään. Vanheneminen on uusi, mielenkiintoinen ikäkausi jossa on paljon hyvää. Elämäni parasta aikaa elän nyt 50+ naisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonosti menee. Ei ole edes puolisoa ja lapsia. Aattelin kuolla itse pois tässä jonkun ajan päästä. 

Sama setti tai siis itselläkin on lähtösuunnitelmat jo valmiina ja toteutuksessa heti jahka ensin omaishoidan omat vanhempani kunnialla hautaan. Mä olen aivan loppu aivan kaikkeen.

Minä sairastuin jo ennen kuin täytin 30, menetin kaiken. Nyt lähes nelikymppisenä juuri ajattelin, että viimeistään 55-vuotiaana voisin lähteä. Omasta puolestani vaikka heti, mutta siitä seuraisi surua vanhemmalle, ja hänelle musta sentään on välillä jotain hyötyä, kun autan pankki- ym. asioissa. Jos hän menehtyy ensin, sitten voin vaikka saman tien seurata perässä. Toinen vanhempi jo kuolikin vuosi sitten.

Näkökulma siihen, mikä on tärkeätä, muuttuu. Rauhallinen tyytyväisyys vallitsee, tosin mulla on käytännön asiat ihan hyvällä mallilla. Lapsi on vielä kotona, kohta täysi-ikäinen.

Ainoa, mitä suren on kehon rappeutuminen. Keho, joka pystyi ennen mihin vain, ei enää jaksa ja pysty.

N50

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on luopua naiseudesta ja seksuaalisuudesta, kun itseä 10 vuotta vanhempi puoliso ei oikein seksiä enää halua, tai haluaisi haluta, mutta se ei oikein onnistu, silloin harvoin kun hänellä se käy edes mielessä, minä en ole siinä valmiina odottamassa, eikä hän kehtaa tulla sanomaan mulle että hei, nyt olis tarjolla...

Olin kuvitellut että seksiä riittää kuusikymppiseksi asti, ja se alkoi loppua jo 45v.

Siksi se on pahinta, koska tuntuu että mitä sitä loppuelämällä tekee, kun se paras nautinto on viety pois, jota kaipaa joka päivä. Ja vanhuus kun koettelee meitä molempia, päivä päivältä kuolema lähestyy ja tilaisuudet harrastaa seksiä valuu kuin tiimalasin hiekka vaan pois. Ja siinä samalla myös elämä. Oma vanheneminen korostuu siinä todella vahvasti, ja tietysti myös puolison.

Voi kuulostaa ka

En tiedä jos olen yksin ajatukseni kanssa, mutta jos mun miesystävä ei syystä x kykenisi sksiin, en todellakaan jättäisi. Arvostan hänessä niin paljon muita asioita ja meillä on niin hauskaa yhdessä, että en todellakaan luopuisi tästä kaikesta vain sen takia! 

Olet. Seksi on tärkeä osa parisuhdetta. Ilman penetraatiotakin pystyy toisen tyydyttämään. Tämä jonka miehellä ei siis ilmeisesti seiso enää, ei ollut viestin perusteella valmis edes tähän. Se jos mikä on itsekästä, vaatia toiselta elinikäistä selibaattia oman impotenssin takia. En todellakaan jäisi sellaiseen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonosti menee. Ei ole edes puolisoa ja lapsia. Aattelin kuolla itse pois tässä jonkun ajan päästä. 

Sama setti tai siis itselläkin on lähtösuunnitelmat jo valmiina ja toteutuksessa heti jahka ensin omaishoidan omat vanhempani kunnialla hautaan. Mä olen aivan loppu aivan kaikkeen.

No ei ihme jos omaishoidat vanhempiasi. Mutta sitten sinulla on aikaa lepoon ja virkistäytymiseen, kun he joutuvat hautaan!

Sille naiselle jok on turhautunut 45v ukkonsa impotenssiin.

Nukkukaa eri sängyissä vaikka pari yötä viikossa. Huolehdi itse itsestäsi. Kääkkä varmaan pärjää itsekseen, ja ymmärrän ettet halua osallistaa pystyyn kuollutta kääkkää omaan kivaasi.

Vierailija kirjoitti:

AP,mitä tarkoitat keski-ikäisellä? 40? 50?

Jos miettii, että elämää on viiskymppisellä noin 30+ vuotta, niin ehtiihän sitä vielä vaikka ja mitä. Olisi kyllä kauheaa jos elämä muka olisi ohi (olen N58) visikymppisenä.

Luopumisen tuskaa ei ole kun ei ole lapsia, vanhemat kuolleet jo useampi vuosi sitten.

Lähinnä itseä ällistyttää se, että peilistä ei katso se pään sisäinen 27 vee, vaan vähän rupsahtanut nainen.

Kannattaa muistaa, että vaikka sitä elämää olisi vielä edessäpäinkin noin +30 vuotta niin ei ne ole samanlaisia vuosia kuin vaikkapa edelliset 30 vuotta tai edes sellaisia kuin nykyhetki. Kroppa ikääntyy vaikka eläisi kuinka terveellisesti eikä mikään kurinalaisuuskaan takaa sitä, ettei voi sairastua vakavasti tai vaikka menettää näkö- tai liikuntakykyään jonka jälkeen elämä on aika erilaista (ja oikeasti usein melko kurjaakin) vaikka sitä edelleen jäljellä onkin. Sama tietenkin koskee myös omia sisaruksia, kavereita ja mahdollista puolisoa eli vaikka itse säästyisikin monelta niin ympärillä saattaa olla melko äkistikin hyvin raihnaista porukkaa ja usein ne sairaudet kipuineen ym ei luonnetta ainakaan parempaan suuntaan jalosta eli joko saa sietää ihan uudenlaisia vanhoja tuttuja tai sitten yksinäisyyttä.

Tuntuu hassulta kun moni tuntuu ajattelevan että sitä vedetään kasikymppiseksi ja vähän ylikin samalla draivilla kuin ennenkin ja sitten kaadutaan saappaat jalassa. Aika monen kohtalona on melkoista kitumista erilaisten vaivojen kanssa ja lopulta sitä paskavaipoissa makaamista ennen kuin se lopullinen lähtö tulee.

Mä ihmettelen näitä kehon rappeutumiskommentteja. Mä treenaan salilla 4-5 kertaa viikossa, käyn golfaamassa, kävelen, teen vaelluksia. En mä koe rappeutuvani

n49

Vierailija kirjoitti:

Ajankohtainen kysymys minulle. Äitini kuoli viime vuonna, isäni pari vuotta aiemmin. Niihin sopeuduin hyvin, koska vanhoja ja sairaita olivat. Minulla on vahva tunne, että oli heidän aikansa.

Kuopus muuttaa ensi viikolla pois kotoa. Outo fiilis.

Eniten minua kuitenkin huolestuttaa oman ulkonäön rapistuminen. Ei vain ole enää samanlainen kuin nuorena.

Tämä itselläkin on pahin. En pidä enää siitä, mitä näen peilistä. Se ei ole kiva juttu ollenkaan. Jos en pidä enää itsestäni, niin mitä minulla enää on. Joo en ole yhtä kuin ulkonäköni, mutta haluaisin pitää myös pelikuvastani. Se herättää sen rakkauden tunteen itseä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on luopua naiseudesta ja seksuaalisuudesta, kun itseä 10 vuotta vanhempi puoliso ei oikein seksiä enää halua, tai haluaisi haluta, mutta se ei oikein onnistu, silloin harvoin kun hänellä se käy edes mielessä, minä en ole siinä valmiina odottamassa, eikä hän kehtaa tulla sanomaan mulle että hei, nyt olis tarjolla...

Olin kuvitellut että seksiä riittää kuusikymppiseksi asti, ja se alkoi loppua jo 45v.

Siksi se on pahinta, koska tuntuu että mitä sitä loppuelämällä tekee, kun se paras nautinto on viety pois, jota kaipaa joka päivä. Ja vanhuus kun koettelee meitä molempia, päivä päivältä kuolema lähestyy ja tilaisuudet harrastaa seksiä valuu kuin tiimalasin hiekka vaan pois. Ja siinä samalla myös elämä. Oma vanheneminen korostuu siinä todella vahvasti, ja tietysti myös

No, mulle sksi ei ole niin iso osa parisuhdetta. Ei ainakaan niin, että vain sen puuttumisen takia jättäisin toisen. Enkä sanonut, että kukaan on vaatimassa keneltäkään yhtään mitään, sen keksit ihan itse. 

Outo keskustelu. Ei saisi elää 20-vuotiaan elämää, ei saisi haluta olla kaunis, ei saisi deittailla, ei saisi haluta seksiä. Pitäisi jatkuvasti märehtiä läheisten tulevaa kuolemaa, omaa kuolemaa, kehon rapistumista, lasten aikuistumista ja mitähän vielä.

Miksi te valitsette elää noin? Ja kyllä, se on valinta. Yksikään buumeri ei pilaa mun elämääni enää kun olen keski-ikäinen. Mä elän tasan niin kuin itse haluan. Joidenkin ikätoverien asenne kyllä ihmetyttää ja suuresti. Luovutetaan vaiheessa, jossa elämä on parhaimmillaan!