Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?

Puolivälin krouvissa ei hanskoja naulaan laiteta eikä lusikkaa nurkkaan heitetä.

Työuran huipulla, lasten itsenäistymistä tukemassa, liikuntaa harrastamassa...

Avioliitto on sopuisa, mutta etääntymistä on tapahtunut. Lusikkaa siis kauniiseen käteen ja rakastumaan puolisoon uudelleen!

M47

Tämähän on aivan parasta aikaa! Upeaa seurata kun lapset on löytäneet oman polkunsa ja pärjäävät, juuri muuttivat avoliittoihin tahoillaan ja tekevät mieluisaa, hyväpalkkaista työtä. Tässä kohtaa voi todeta tehneensä äitinä ihan hyvän työn, ja edelleen lapset on läheisiä vaikka eri paikkakunnilla asutaankin.

Omat vanhemmat tietysti elävät viimeisiä vuosiaan, mutta sitä se elämä on. Sairautta ja kuolemaa on ollut lähipiirissä, surullisia asioita mutta elämää sekin.

Omassa työssä sen sisäisti jo kauan sitten, että koskaan ei meistä kukaan tiedä, kauanko on jäljellä. Se elämä voi loppua siinä kohtaa kun olet aamukahvin keittänyt ja ottanut kupin pöydälle. Naps, siihen voi päättyä. Siispä elämästä täytyy nauttia nyt kun vielä voi 😊

Tämä itsevarmuus on se, mitä olisin kaivannut jo nuorempana. Ihanaa kun yhtäkkiä on tullut niin selkeäksi se ettei uikopuolisten mielipiteillä ole merkitystä esimerkiksi ulkonäköni suhteen, saan olla just sellainen kun olen! Hiukseni alkoivat harmaantua jo nelikymppisenä eikä se enää haittaa, en todellakaan värjää vaan kivalla leikkauksella mennään. Ylikilojakin on, ihan sama. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella pidän siitä mitä peilistä näen 😊

Terveyden menetin jo kauan sitten ja kärsin jatkuvista kivuista ja rajoituksista, mutta sekin on vaan elämää. Onnekseni työnantaja on tehnyt myönnytyksiä ja saan edelleen tehdä työtäni, jossa olen hyvä. Moni sanoo yhdeksi elämän tärkeimmäksi asiaksi terveyden, minä en. Tärkeintä ovat kaikki rakkaat ihmiset ja se että uskaltaa elää oman näköistä elämää ja olla onnellinen! 😊

Mä voin liikaa samaistua keski-ikäisten tuntemuksiin tässä ketjussa! Oon kolmikymppinen, niin ei pitäisi vielä tuntua tältä enkä haluaisi että näin olisi. Mut musta tuntuu ettei mulle oo enää mitään oikeasti merkityksellistä hyvää saatavilla elämässä, ettei mulla oo ollut sellaiseen ikinä oikeaa mahdollisuuttakaan.

Ja ei, ongelma ei ole työ tai raha eikä edes puolison puute, kun en osaa kaivata sellaista. En halua olla rakastettu sillä ehdolla että suostun seksiin.

Onko muita tällaisia? Tai tällaisesta tilanteesta parantuneita?

Nostoa

Lisää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikää on 61v. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja elävät omaa elämäänsä.  Omat vanhemmat ovat vielä elossa mutta eivät tarvitse mitään apua. Avioliitto on väljähtynyt mutta en viitsi ruveta eroa puuhaamaan. Muutama vuosi työelämässä jäljellä ja on aika hienoa kun nyt saan käyttää palkkani ihan vain omiin tarpeisiin. Omalla paikkakunnalla on kiva fwb ja parissa Euroopan kaupungissa myös  joten hyvää seksiäkin on tarpeen mukaan saatavilla. Kotona siivoilen kaapeista ylimääräistä pois ja selkeytän elämääni. Aika mukava elämänvaihe. 

Kyllä nuoret vanhemmat on ihmiselle iso etu elämässä. Ja nykyään lisäännytään nelikymppisenä.. 

Ja usein vielä kauhealla kiireellä jonkun edes siedettävän kumppanin kanssa se pari lasta pienellä ikäerolla ja sitten onkin erottu jo taaperovaiheessa kun eihän sitä ehditty tutustumaan oikeastaan ollenkaan koska biologinen kello ei enää antanut lisäaikaa.. Sitten onkin parhaassa tapauksessa samaan aikaan päällä omat vaihtarit, parin teinin angstikausi ja omat ikääntyneet, mahdollisesti muistisairaat vanhemmat.

Siinä sitä saa viettää +50-vuotiaana aivan mahtavan upeaa, elämänsä parasta aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonosti menee. Ei ole edes puolisoa ja lapsia. Aattelin kuolla itse pois tässä jonkun ajan päästä. 

Sama setti tai siis itselläkin on lähtösuunnitelmat jo valmiina ja toteutuksessa heti jahka ensin omaishoidan omat vanhempani kunnialla hautaan. Mä olen aivan loppu aivan kaikkeen.

No ei ihme jos omaishoidat vanhempiasi. Mutta sitten sinulla on aikaa lepoon ja virkistäytymiseen, kun he joutuvat hautaan!

Siitähän se vasta savotta alkaakin kun on tehtävä perunkirjoitukset ja hoidettava sen sata asiaa, järkättävä hautajaiset ja on päästävä eroon kaikesta vuosikymmenien aikana kertyneestä tavarasta. Tietysti jos on rahaa niin jokuhan tuon kaiken tekee sitä vastaan, mutta jos ei ole niin ihan itse se on roudattava rojut kaatopaikalle tai mitä sorttiasemia ne onkaan vaikka ei sekään ilmaista ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enpä osaa tähän muuta sanoa, kuin että sellaistahan se elämä on. Luopuminen senkun lisääntyy koko ajan iän myötä, siihen varmaan jotenkin tottuu. Siis ei luopumisiin, mutta sen oppii ymmärtämään, että elämä on jatkuvaa luopumista. Kolmekymppinen ei vielä ymmärrä, että elämä on silloin parhaimmillaan, juuri ruuhkavuosina. 

Minun edesmennyt äitini toisteli tuota,että elämä on luopumista. En ymmärtänyt sitä edes nelikymppisenä. Nyt olen 56 v ja ymmärtänyt.

Kyllä. Ja kun katselee omien vanhempiensa tilannetta, heillä kuolee ystäviä jatkuvasti, samalla omat terveyshuolet jne. Sitä se luopumisen lisääntyminen tarkoittaa. 

Niinpä. Joutuu luopumaan rakkaista ihmisistä ja luopumaan elämän suomista mahdollisuuksista eli mikä jäi aikanaan toteuttamatta onkin yhtäkkiä hyvästeltävä iäksi. Elämä ei odottanutkaan. Luopumaan joutuu myös osin harrastuksista kun vaikkapa polvet ei enää kestäkään juoksemista eikä kroppa enää palaudukaan samalla tavoin kuin aiemmin. Toki tilalle saa uutta, mutta ei välttämättä yhtään niin mieluisaa. 

Ja sama se on ystävilläkin ja monia tämä aika tuntuu myös muuttavan eli joku saattaa käpertyä itseensä eikä enää jaksa / halua olla sosiaalinen. Toinen taas ymmärtääkin tahtovansa ihan jotain muuta elämältään kuin siihen asti eli kokee jonkinlaisen "villityksen" eli tälläkin tavoin sitä joutuu luopumaan entisestä. Ne ystävät(kin) muuttuu eikä enää ollakaan samalla taajuudella kuten ennen.

Mulla on ollut iso neljänkympin kriisi jo pari vuotta. Toisaalta elämää on edessä. Uralla on tulossa vasta suurimmat onnistumiset, lapsi on pieni koululainen ja tuo väriä elämään, saatamme muuttaa vielä ulkomaillekin lähivuosina.

Sitten taas toisaalta, vaikka kroppa toimii ja näyttää hyvältä kasvoista näkee iän merkit joihin ei enää auta kuin veitsi. Uudet asiat eivät kiinnosta enää kuin ennen, en edes tiedä miksi. Elämä on duunissa käymistä, kotihommia ja kuntosalia. En tiedä onko isompi syy ikä vai korona. Ehkä kokeilen seuraavaksi hormonikorvaushoitoa.

Up

Viisikymppisenä on vielä aika nuori ja jaksaa. Itsellä tapahtui jonkinlainen romahdus ja taantuminen sen jälkeen. Nyt sitten eletään sen mukaan mitä pystyy. Yli kuusikymppisenä vielä tulee takaumia omilta kouluajoilta. Työvuodet siinä välissä tuntuvat joskus epätodellisilta. Maailma muuttui niinä aikoina niin paljon.

Äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä kolmikymppinen, ja isäkin pari vuotta sitten. Voi sanoa, että minulla ei enää ole perhettä. Ei se meidänkään perheemme nyt mikään maailman paras ollut, mutta innolla järjestelin aina juhlapyhiä ja muita. Nykyään vietän ne yksin ja vietin jo korona-aikanakin, kun isän hoivakodissa oli aina sopivasti silloin vierailukielto. 

Tuntuu ikävältä ajatella, että tässä nyt sitten lopun puolet elämästäni olen yksin, koska suomalaiset ovat niin perhe- ja parisuhdekeskeisiä. Muihin sukulaisiin yritin luoda yhteyksiä, mutta huonolla menestyksellä. Kävi erittäin hyvin selväksi, miksi vanhempanikaan eivät ole omiin sisareensa ja veljeensä olleet yhteyksissä kovinkaan tiiviisti. 

Sekin tuntuu tosi ikävältä, kun nyt työpaikalla ne minua parikymmentä vuotta vanhemmat naiset, jotka eivät todellakaan halunneet kuulla minun huoliani näistä asioista, ovat itse hoitovastuussa omista vanhemmistaan ja yrittävät minulle selittää vuolaasti näitä asioita. Yksikin oikein mainosti, miten meillä on nyt niin paljon yhteistä. No ei ole, koska hänen tilanteensa ei todellakaan ole yhtä vaikea kuin minulla oli monestakin syystä.

Kyllä minä pärjään ja työpaikkakin tosiaan on. Mutta ihan rehellisesti kun sanon, niin kyllä se minun elämäni onnellisin aika loppui äitini kuolemaan.

Olen 48v ja nuorempikin lapsi muuttamassa parhaillaan pois kotoa, päässä pyörii. Luonnollista ja ihanaa, mutta myös jotenkin surullista ja ennenkaikkea haikeaa. Jotain tartteis keksiä, ettei elämä ole jatkossa vain töitä ja kotoilua. Matkustelua voisi lisätä, kotikin maksettu. Mutta työt asettaa sillekin rajansa.

Enpä tiedä🤔

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä kolmikymppinen, ja isäkin pari vuotta sitten. Voi sanoa, että minulla ei enää ole perhettä. Ei se meidänkään perheemme nyt mikään maailman paras ollut, mutta innolla järjestelin aina juhlapyhiä ja muita. Nykyään vietän ne yksin ja vietin jo korona-aikanakin, kun isän hoivakodissa oli aina sopivasti silloin vierailukielto. 

Tuntuu ikävältä ajatella, että tässä nyt sitten lopun puolet elämästäni olen yksin, koska suomalaiset ovat niin perhe- ja parisuhdekeskeisiä. Muihin sukulaisiin yritin luoda yhteyksiä, mutta huonolla menestyksellä. Kävi erittäin hyvin selväksi, miksi vanhempanikaan eivät ole omiin sisareensa ja veljeensä olleet yhteyksissä kovinkaan tiiviisti. 

Sekin tuntuu tosi ikävältä, kun nyt työpaikalla ne minua parikymmentä vuotta vanhemmat naiset, jotka eivät todellakaan halunneet kuulla minun huoliani näistä asioista, ovat itse hoitovastuussa omista

Tämä: Tuntuu ikävältä ajatella, että tässä nyt sitten lopun puolet elämästäni olen yksin, koska suomalaiset ovat niin perhe- ja parisuhdekeskeisiä. (Tuossa pitäisi olla lainausmerkit, en tiedä toimiiko lainaus täällä nyt.)

Musta tuntuu niin pahalta ja epäreilulta ja väärältä että on ikään kuin epäkelpo ja tuomittu huonompaan ja ulkopuoliseksi ihan vaan siksi, että on syntynyt väärään sukuun. Kun aina pitäis olla sukua voidakseen olla jotain kaveria tai tusinaystävää enempää.

Mä oon tosi pahoillani sun puolesta! 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien vanheneminen ja kuolema kuuluu jokaiseen hyvin menneeseen elämään. Siihen ei tervepäinen ihminen jää jumiin, vaikka se toki on yleensä surullinen kohta elämässä, kun kuolevat. Surullinen tavalla tai toisella. Joko suree sitä, mitä oli, tai sitten sitä, mitä ei ikinä ollut vaikka olisi toivonut.

Valitettavasti se kuolema ei vain aina tapahdu mitenkään sillä tavalla rauhallisesti ja ikiuneen jne. Oman äitini kuolinkamppailun tulen muistamaan varmaan koko loppuelämäni, siihen liittyi todella ikävä hoitovirhe, josta sairaala ei suostunut ottamaan vastuuta yms. Sellainen traumatisoi ihmistä, kun näkee toisen pelon ja tuskan ja riuhtomisen sinne tänne. 

Isäni kuolemaa en onneksi edes nähnyt, mutta hän kuolikin hoivakodissa siihen koronaan, miltä häntä oli siellä yritetty suojella mm. sillä, että en saanut nähdä häntä ilman maskia omilla kasvoillani vuosikausiin, en saanut halata, en saanut istua vieressä jne. Hoitajat kyllä saivat tehdä näitä asioita, minä en. Hän oli lopulta vakavasti muistisairas ja yhä harvemmin käydessäni ei sieltä usean metrin etäisyydeltä oikein edes kiinnittänyt minuun huomiota eikä minulla ollut keinoja herättää hänen huomiotaan. Hänet oli viety minulta jo vuosia ennen hänen varsinaista kuolemaansa.

.

Up

Minulla on juuri se luopumisen vaihe, kiitos aloituksesta ap.

Ainoa lapsi muutti pois kotoa, läheisempi vanhempi kuoli ja jäljelle jäänyt on alkanut dementoitua, miehen kanssa on tulossa ero, asunto on menossa myyntiin ja etsin uutta pientä ja halpaa, minulla todettiin syöpä ja määräaikainen työ loppuu ensi vuonna, joten taloudellinen puolikin stressaa. 

Kun tämä kaikki realisoitui yhtä aikaa, sain ehkä pienen hermoromahduksen, enkä enää pystynyt nukkumaan. Nyt olen sopeutumisvaiheessa, mutta tuntuu, että elämän parhaat vaiheet olisivat takana. Pitää ihan tosissaan yrittää löytää mielekkyyttä jostain.

N50+