Lue keskustelun säännöt.
Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?
19.08.2025 |
Kiinnostaisi kuulla fiksuja kommentteja siitä, miten muut olette pystyneet hyväksymään keski-ikään kuuluvat monet muutokset / luopumiset (oma vanheminen/mahdolliset vaivat, vanhempien/läheisten sukulaisten kuolema, omien lasten muuttaminen pois kotoa jne.). Itsellä on tämä vaihe elämästä nyt menossa ja pakko myöntää, että kovin hankalaa on hyväksyä monia asioita ja taidan kyllä jopa ihan masentunut olla :( Jotenkin tällä hetkellä kovasti tuntuu siltä, että paras aika elämässä alkaa olla lopullisesti ohi.
Kiitos asiallisista kommenteista.
Kommentit (218)
Keskityn nyt vain itseeni: terveyteen, hyvinvointiin, harrastuksiin ja jäljellä oleviin työvuosiin. Olo ei ole ollut näin vapaa aikoihin. Olen luopunut alkoholista, lihasta, tavaroista, tunnekuormista. Elämä on aika mielenkiintoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten?
Miksi pitäisi etukäteen surra väistämättömitä asioita? Järjetöntä.
Ei etukäteen, mutta masentaahan se, kun tulee putki tuttujen sukulaisten hautajaisia. Yhtäkkiä he ovat poissa. Et ole tosin vielä edes 50v., joten ehkä et ole joihinkin vuosiin vielä tässä vaiheessa tai sitten sinulla ei ole paljoa sukulaisia.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten?
Miksi pitäisi etukäteen surra väistämättömitä asioita? Järjetöntä.
Ei etukäteen, mutta masentaahan se, kun tulee putki tuttujen sukulaisten hautajaisia. Yhtäkkiä he ovat poissa. Et ole tosin vielä edes 50v., joten ehkä et ole joihinkin vuosiin vielä tässä vaiheessa tai sitten sinulla ei ole paljoa sukulaisia.
-eri
No mitä järkeä sitä on silti etukäteen harmitella? Kuolevat kun kuolevat. Tuskin vanhat ihmiset itsekään sitä haluaa, että heidän kuolemaansa märehditään vuosikausia etukäteen. Herranen aika :D
Olen 50+ ja rahaa on alkanut sataa, kun vanhempien ikäpolvi kuolee pois. Tiedän että tämä kuulostaa hurjalta, mutta kyllä raha poistaa monta ongelmaa.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten?
Miksi pitäisi etukäteen surra väistämättömitä asioita? Järjetöntä.
Ei etukäteen, mutta masentaahan se, kun tulee putki tuttujen sukulaisten hautajaisia. Yhtäkkiä he ovat poissa. Et ole tosin vielä edes 50v., joten ehkä et ole joihinkin vuosiin vielä tässä vaiheessa tai sitten sinulla ei ole paljoa sukulaisia.
Kyllä niitä muuten voi surra etukäteenkin, pienissä erissä. Helpommalla pääsee sitten, kun se konkreettinen kuolema aikanaan tulee. Itse olin käsitellyt isäsuhteeni niin perinpohjin terapiankin avulla, ettei se fyysinen kuolema tuntunut enää juuri missään. Se ihminen oli ollut mulle henkisesti kuollut jo pari vuosikymmentä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
Miksi te lakkaatte elämästä jo keski-ikäisenä? Tuossa ei ole hiventäkään järkeä. Mitkä asiat on muka lopullisesti takanapäin? Mulla ainoa on lastenteko tai se että lapset asuu kotona. Kaikki asiat on nyt helpompia kuin esim kaksikymppisenä, kun kaikki oli vasta edessä. Voin silti tehdä ihan kaikkea kuin kaksikymppisenäkin, nyt on vain enemmän rahaa ja rohkeutta toteuttaa unelmia.
Siis sä elät keski-iässä kaksikymppisen elämää ja mielenmaisemaa, sitäkö tässä yrität nyt sanoa? Tuossako sitten on joku järki? Jäikö sulla kaksikymppisen elämä väliin ja nyt elät sitä vaihetta jälkijättöisesti? Kai ymmärrät, ettei normaalisti keski-ikäisiä edes kiinnosta ne kaksikymppisten kiinnostuksenkohteet enää.
Vierailija kirjoitti:
Samoja teemoja pyörittelen. Elämällä ei ole enää itselle tarjottavaa. Tietenkin on tulossa mahdollisia lapsenlapsia yms, mutta eivät ne minun henkilökohtaisia odotettavia ole, vaan lasten. Eläkkeelle pääsyä tietysti odotan, mutta siihen on vielä 20 vuotta aikaa, ja eläke tarkoittaa myös lähestyvää kuolemaa.
Iloa yritän löytää sieltä, mistä sitä saan, parisuhteesta, liikunnasta, työstä, matkustelusta, mutta kyllä takaraivossa on ajatus tämän kaiken väistämättömästä päättymisestä. Mielelläni kuulisin myös muiden näkemyksiä asiaan, miten tämän luopumisen kanssa pystyy elämään hyvää elämää vielä?
Odotat kuolemaa ~45-vuotiaana, ja 20 vuoden päästä olet valmis hautaan?
Et kai?
Jokainen tulee tiensä päähän joskus, muttei eläke sitä tarkoita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ehkä "helpotti" se, että jouduin luopumaan muutamassa vuodessa puolisostani (äkkikuolema), kodistani, vanhemmistani, yrityksestäni, lemmikeistäni. Silloin tuntui käsittämättömältä, miten menetykset kasaantuivat elämääni ja koin olevani hyvin eksyksissä.
Nyt vuosien jälkeen ajattelen, että sellaisen henkisen romahduksen jälkeen ei ollut muuta kuin primitiivinen tarve vain hengittää ja pysyä elossa. Sitäkin silloin ihmettelin, miten ihmisessä voi olla niin vahvana halu elää kun kaikesta on pitänyt luopua. Ihan kaikesta!
Elämä piti aloittaa kuin lapsi, joka aloittaa opiskelunsa vieraassa kaupungissa vieraiden ihmisten kanssa. Minulta puuttui vain sen nuoren ihmisen energia ja into. Laahustin päivä kerrallaan eteenpäin kohti omaa sisintäni. Oli pakko opiskella tuntemaan uusi minäni, eikä se mikään ihan hirveä tyyppi onneksi ole.
Luopuminen tuo mieleen tunteen kuin menettäisi, vaikka kyse on ennemminkin muuttumisesta ihmisenä. Vanhempien kuolema on viimeinen sysäys aikuisuuteen ja itsenäisyyteen. Kodinvaihdot vahvistavat identiteetin muuttumista. Ulkonäkö on erilainen, mutta joillekin vanheneminen sopii ja osasta kuoriutuu harmaiden hiusten myötä upeita ja tyylikkäitä ihmisiä- jos vain antaa itselleen luvan muuttua. Yleensäkin huumorintaju paranee, eikä asioita oteta aina niin hirveän vakavasti- jää naurulle tilaa. Ystävät saattavat vaihtua, koska on aika jo vaihtaakin ja raikastaa aivosolujaan uudessa seurassa tai lämmitellä vanhoja ystävyyksiä. Moni muuttuu suvaitsevammaksi ja luopuu ahtaista käsityksistään, mitä muiden pitäisi olla. Listaa voisin jatkaa loputtomiin? On itsestään kiinni päättääkö tuijottaa puolityhjää lasia vai ajatella, miten kauniisti se täytyy uusilla elämän elikseereillä. Me tulemme tänne yksin ja lähdemme täältä yksin, joten tärkeää on muistaa elää olipa se sitten sukan kutomista tai vaeltamista Amazoni sademetsissä. Jos se tuntuu omalta se on silloin elämää.
Mä olen 51 ja alan vasta elää elämäni parhaita vuosia. Ehkä siksi, että olen hyvin introvertti, ja mulle "sisäänpäin kääntyneempi elämä" sopii kuin nenä päähän, se ettei tarvi enää miettiä uraa tai perhe-elämän pyörittämistä tai millainen asunto tai auto. Saa enemmän kääntyä henkisyyteen ja hiljaisuuteen, olemiseen vaan. Aivan ihanaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten?
Miksi pitäisi etukäteen surra väistämättömitä asioita? Järjetöntä.
Ei etukäteen, mutta masentaahan se, kun tulee putki tuttujen sukulaisten hautajaisia. Yhtäkkiä he ovat poissa. Et ole tosin vielä edes 50v., joten ehkä et ole joihinkin vuosiin vielä tässä vaiheessa tai sitten sinulla ei ole paljoa sukulaisia.
No mitä järkeä sitä on silti etukäteen harmitella? Kuolevat kun kuolevat. Tuskin vanhat ihmiset itsekään sitä haluaa, että heidän kuolemaansa märehditään vuosikausia etukäteen. Herranen aika :D
Tuossahan luki, että "EI etukäteen, mutta masentaahan se, kun tulee putki tuttujen sukulaisten hautajaisia. Yhtäkkiä he ovat poissa. Et ole tosin vielä edes 50v., joten ehkä et ole joihinkin vuosiin vielä tässä vaiheessa tai sitten sinulla ei ole paljoa sukulaisia."
Siksi toisekseen huomaan, ettei sinulla ole vielä tämä vaihe, kun ne kuolemat eivät tule kaikki kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan valitettavasti usein edeltää pitkä ja raskas sairastaminen ja hiipuminen. Hoitokodissa katsomiskäynnit kun ihminen muuttuu aina huonompaan eikä hän lopulta enää edes tunnista sinua etkä itsekään enää lopulta tunnista sitä ihmistä eivät varsinaisesti piristä päivää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset, mielekäs tekeminen, terveysintoilu vievät ajatukset pois luopumisesta. Toisaalta ilo nuorten elämän parhaista vuosista ja sen seuraaminen kun he lentävät pesästä, tuo itsellekin positiivista energiaa. Oman vanhenemisen kanssa olen sinut, näen vanhenemisessa kauneutta.
Oikein pysähdyin tähän viestiin ja jäin miettimään mikä tässä häiritsee. Olet sinut vanhenemisen kanssa, mutta silti olet etukäteen päättänyt että nuorilla on nyt elämänsä parhaat vuodet? Minä koen välillä kovaa huolta ja myötätuntoa nuoria kohtaan, koska näen ja muistan miten kovaa se aika on. Epävarmuus, kokemattomuus, tietämättömyys, epäselvä tulevaisuus ja se kaikki. Ei käy kateeksi.
Itse koen että parhaat vuodet mulla on alkaneet 45+ ja sama fiilis jatkuu viidenkympin paremmalla puolella. Elämänkokemus, joka auttaa asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin, on jotai
Isäni oli syntynyt 40-luvulla ja minä 60-luvulla. Muistan keskusteelleeni isän kanssa kesken teinikriisien aiheesta "nuoruus on elämän kultaisinta aikaa"... että mistä ihmeestä on tuollainen väittämä on keksitty. Isä naurahti, että huomaat sen sitten myöhemmin. 😌
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä kyllä ihmettelen.
Vaimo kitisee juuri tuosta, että ihan kohta on paras aika ohi, kun taas minä olen hankkinut autoon kattoteltan, jotta voidaan ulkoilla ja reippailla niin paljon kuin suinkin vaan irtoaa. Minusta oma lähestymistapani on hedelmällisempi.
Ikää siis vähän vajaat 60v, eikä kummallakaan mitään oikeita kremppoja ja ulkoilmaihmisiä ollaan.
Hyvä puoliso olisi toisen tukena ja yrittäisi kannustaa, ei valittaisi kitinästä ja asettaisi itseään jalustalle.
Siitä hyvästä puolisosta tiedä, mutta tukemista ja kannustamistahan minä teen. Olemme laittaneet tuulemaan viimeisen kahden vuoden aikana. Ja ehkä hänkin on jo hiukan alkanut uskoa, ettei se elämä ihan tässä vielä ollut, kun herätään loma-aamuisin milloin mi
Ekassa viestissäsi ei ollut mitään tuollaista vaan pelkkää epäkunnioitusta puolisoa kohtaan, ja se paistaa kyllä tästäkin. Taidat salaa vihata häntä?
Olen eri, mutta et taida harrastaa autoreissuja? Sellaiselle ei todellakaan lähdetä, telttayöpymisineen, henkilön kanssa jota vihaa 😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten?
Miksi pitäisi etukäteen surra väistämättömitä asioita? Järjetöntä.&nbs
Siksi toisekseen huomaan, ettei sinulla ole vielä tämä vaihe, kun ne kuolemat eivät tule kaikki kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan valitettavasti usein edeltää pitkä ja raskas sairastaminen ja hiipuminen. Hoitokodissa katsomiskäynnit kun ihminen muuttuu aina huonompaan eikä hän lopulta enää edes tunnista sinua etkä itsekään enää lopulta tunnista sitä ihmistä eivät varsinaisesti piristä päivää.
Olen eri, mutta kuvitteletko tosiaan että pitää olla yli 50, että tällaisia kokemuksia elämään tulee? Itse olen jo lapsena ja teininä kulkenut sairaalassa tai hoitokodissa ja mikä vaan tapaaminen olisi voinut olla viimeinen. Mieheni on menettänyt omat vanhempansa ollessaan alle 30v, siskoni menettänyt oman poikansa nuorena jne.
Olet tosi onnekas, jos olet 50 vuotta saanut elää ilman menetyksiä, mutta älä kuvittele että muutkin ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän noita useinkin miettii, lähinnä juuri omien vanhempien ja muiden sukulaisten ikääntymistä. Olen kuitenkin sellainen ihminen, etten jää murehtimaan sellaista, mulle en voi mitään vaan keskityn asioihin, jotka on nyt hyvin. Lasten kotoa muuttoon olen jo sopeutunut ihan hyvin, tavataan kuitenkin melko usein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset, mielekäs tekeminen, terveysintoilu vievät ajatukset pois luopumisesta. Toisaalta ilo nuorten elämän parhaista vuosista ja sen seuraaminen kun he lentävät pesästä, tuo itsellekin positiivista energiaa. Oman vanhenemisen kanssa olen sinut, näen vanhenemisessa kauneutta.
Oikein pysähdyin tähän viestiin ja jäin miettimään mikä tässä häiritsee. Olet sinut vanhenemisen kanssa, mutta silti olet etukäteen päättänyt että nuorilla on nyt elämänsä parhaat vuodet? Minä koen välillä kovaa huolta ja myötätuntoa nuoria kohtaan, koska näen ja muistan miten kovaa se aika on. Epävarmuus, kokemattomuus, tietämättömyys, epäselvä tulevaisuus ja se kaikki. Ei käy kateeksi.
Itse koen että parhaat vuodet mulla on alkaneet 45+ ja sama fiilis jatkuu viidenkympin paremmalla puolella. Elämänkokemus, joka auttaa
Isäni oli syntynyt 40-luvulla ja minä 60-luvulla. Muistan keskusteelleeni isän kanssa kesken teinikriisien aiheesta "nuoruus on elämän kultaisinta aikaa"... että mistä ihmeestä on tuollainen väittämä on keksitty. Isä naurahti, että huomaat sen sitten myöhemmin. 😌
No, huomasitko? Mä itse pidän teiniaikaa ja pitkälle yli parikymppiseksi mun elämän hirveinpänä aikana edelleen. Ne kriisit, pelot, epävarmuus jne. Oli silloin kivaakin, mutta niin on nytkin ja ilman noita kaikkia paineita joka puolelta, joten kyllä tämä on kulta-aikaa siihen verrattuna :)
-eri
Vierailija kirjoitti:
En minä koe tätä ikäkautta luopumiseksi. Toki vanhempani ikääntyvät, mutta se on normaalia elämää.
Olen 52v ja elämä on pitkästä aikaa ihanan vapaata. Ei tarvitse järjestää lapsenvahtia tms. päästäkseen viettämään iltaa kavereiden kanssa. Voi täysillä keskittyä omaan hyvinvointiin, käydä salilla, syödä sellaista ruokaa kuin haluaa, katsella juuri niitä sarjoja tai leffoja joista tykkää, pelata vaikka pleikkarilla yömyöhään ilman syyllisyyden tunnetta.
Tunnen juuri samoin! Olen 51. Toinen lapseni on jo muuttanut omilleen eri paikkakunnalle. Toinen muuttaa vuoden päästä. Vaikka se on haikeaa, ei se ole surullista. Vihdoinkin sitten saa kodin takaisin itselleen, eikä täällä ravaa koko ajan vaihtuva määrä teinejä/nuoria aikuisia, jotka sotkevat mennessään. Minulla on hyvät välit lasteni kanssa ja pidän siitä miten suhde esikoiseen on muuttunut tasa-arvoisemmaksi hänen muutettuaan omilleen.
Mulla on mielenkiintoinen työ, harrastuksia, ystäviä ja ihana mies. Tämä on oikein mielenkiintoinen ja ihana elämänvaihe. Jotain paikkaa nyt aina kolottaa, mutta se on elämää. Minulla ei ole yhtään ikävä pikkulapsiaikaa, vaikka suloisia nuo lapset silloinkin olivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
Miksi te lakkaatte elämästä jo keski-ikäisenä? Tuossa ei ole hiventäkään järkeä. Mitkä asiat on muka lopullisesti takanapäin? Mulla ainoa on lastenteko tai se että lapset asuu kotona. Kaikki asiat on nyt helpompia kuin esim kaksikymppisenä, kun kaikki oli vasta edessä. Voin silti tehdä ihan kaikkea kuin kaksikymppisenäkin, nyt on vain enemmän rahaa ja rohkeutta toteuttaa unelmia.
Siis sä elät keski-iässä kaksikymppisen elämää ja mielenmaisemaa, sitäkö tässä yrität nyt sanoa? Tuossako sitten on joku järki? Jäikö sulla kaksikymppisen elämä väliin ja nyt elät sitä vaihetta j
Mitä ne kaksikymppisten kiinnostuksen kohteet on, mitkä ei saa enää kiinnostaa?
Pahinta on luopua naiseudesta ja seksuaalisuudesta, kun itseä 10 vuotta vanhempi puoliso ei oikein seksiä enää halua, tai haluaisi haluta, mutta se ei oikein onnistu, silloin harvoin kun hänellä se käy edes mielessä, minä en ole siinä valmiina odottamassa, eikä hän kehtaa tulla sanomaan mulle että hei, nyt olis tarjolla...
Olin kuvitellut että seksiä riittää kuusikymppiseksi asti, ja se alkoi loppua jo 45v.
Siksi se on pahinta, koska tuntuu että mitä sitä loppuelämällä tekee, kun se paras nautinto on viety pois, jota kaipaa joka päivä. Ja vanhuus kun koettelee meitä molempia, päivä päivältä kuolema lähestyy ja tilaisuudet harrastaa seksiä valuu kuin tiimalasin hiekka vaan pois. Ja siinä samalla myös elämä. Oma vanheneminen korostuu siinä todella vahvasti, ja tietysti myös puolison.
En tiiä ap tarkoittaa,mullakin 1 lapsi jonka kans asutaan nyt erillään mutta muuuten tämä päivä:
- olen ulkona nii naapurissa asuva mies osottaa kiinnostusta,illut kuulemma putkään ihasrunut.vaihdetaan numerot ja tutustellaan.pussa mua lopuksi.sanoo että olen kaunis ja pikkuinem
- kävelyllä miehen jans tulee vasraa 1.poikaystävä nuoruudesta joka teki minulle seksuaalirikoksia,se töllöttää ihneissäön
- jouduin seksuaslirikoksen uhriksi vuosiana 2023 ja 2024,mietin vähän asioita
Tämmöinen 47v naisen päivä oli.toki muita asioiden hoitamisia myös
Eiös se norjalainen eläinlääkäri ampun.ut 30 vuotta nuoremman rakastajansa? Oli isot jutut lehdessä. Sinutkin hylätään vanha kurppa.