Miehen pettymys vauva-arkeen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isille pitää antaa heti vastuuta, siten kiintyvät vauvaan. Pumppaat maitoa ja lähdet johonkin ensin vaikka elokuviin. Ja vaikka kaverille yöksi , niin että isä vauvavastuussa. Näin  on toimittu lähipiirissäni ja isät hoitavat vauvaa /taaperoa ihan tasavertaisesti äidin kanssa.

Ei 10-viikkoista kyllä jätetä jonkun oman kivan vuoksi yöksi isälle. Itse en ainakaan näin tekisi, ellei olisi aivan pakko. 

Ja noin aikaisessa vaiheessa pumppaaminen yöimetyksen sijaan voi tyrehdyttää maidontuotantoa liikaa. Eipä se haittaa jos haluaa osittaisimettää tai antaa pelkkää korviketta, mutta täysimettävän ei kannata noin varhain alkaa yöimetyksiä korvaamaan muulla.

Minä tein tuota heti, ku laitokselta tultiin ja imetin 8kk. Päivääkään ei oo saanu korviketta. Lypsin maitoa vielä ja aloitettiin lehemänmaito 10kkn ikäisenä. Lopetin imetyksen ku hampaiden tulo viivästy. 8,5kk oli ku ensimmäiset hampaat puhkesi. 

Äidillä ne vaistot yleensä toimii vauvaa kohtaan ihan luonnostaan, isällä kestää siihen että hän kasvaa isäksi. Tukea voi pyytää vaikka neuvolasta. On olemassa esimerkiksi isäryhmiä mistä voi saada vertaistukea. Kyllä isäkin viimeistään sitten on ihan innoissaan lapsen seurasta kun hän alkaa liikkumaan ja ottamaan enemmän kontaktia ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Kun tulin ensimmäistä kertaa isäksi runsaat 20 vuotta sitten, tuntemukset olivat jotakuinkin samankaltaiset kuin mitä Ap kuvailee miehellään olevan. En osannut nauttia isyydestä, olin pettynyt itseeni ja siihen, etten tuntenut mitään vauvaa kohtaan. Asia aiheutti kamalan paineen ja ahdistuksen, että mikä minussa on vikana. Vaimolleni en maininnut huonosta olostani sanaakaan, sillä halusin hänen kokevan, että olen se tuki ja turva, jota hän tarvitsi. Sitten eräänä päivänä, ihan yllättäen, tajusin rakastavani omaa lastani. Pari vuotta myöhemmin hän sai sisaruksen. Hänen kohdallaan tiesin jo etukäteen, että kiintymys ja rakkaus tulee todennäköisesti kehittymään vasta myöhemmin. Muutaman vuoden kuluttua tästä olimmekin sitten enää kolmen tiimi, mutta siitäkin on vain selvitty.

M48

Myös naiselle voi tulla sama viiveellä lapseen rakastuminen. Itselläni se kestää jopa kaksi vuotta. Esikoista ilman en voisi kuvitella eläväni, mutta 1-vuotiasta pikkusisarusta edelleen vain hoidan ilman rakkauden tunnetta. Tiedän kuitenkin, että kun lapsi alkaa kommunikoimaan sanoilla, minäkin alan rakastua häneen. Musta tästä ilmiöstä pitäisi puhua enemmän, ilmeisesti tää koskee yllättävän monia.

Hyvin sanottu tuo vauvan takaa puhuminen. Nainen, olet edelleen miehesi puoliso, et ainoastaan vauvasi äiti. Jos miehesi toiminnassa joku asia mättää, ota se puheeksi samalla tavalla kuin aiemminkin, teidän parisuhdetta koskevana. Älä vedä vauvaa keskusteluun ja arvostele miehen isyyttä, vaan hänen toimintaansa sun puolisona.

Harva nainen tajuaa, että mieheen voi jättää ikuisen haavan se, että kun on tietysti osaamaton niin tulee heti ekojen kuukausien aikana leimatuksi paskaksi isäksi, joka on jopa vauvalle vaarallinen.

"Hän selitti, että ei osannut lukea vauvan tarpeita oikein eli ei tiennyt mistä oli kyse, kun vauva itki."

Tämähän liittyy myös aivojen rakenteeseen. Miehellä on pienempi aivokurkiainen kuin naisella, jolla se on paksumpi. Aivokurkiainen huolehtii viestiliikenteestä järkiaivopuoliskon ja tunneaivopuoliskon välillä.

Paksummalla kurkiaisella nainen ymmärtää paremmin ilmeitä, mikroilmeitä ja eleitä. Tämän ajatellaan liittyvän hoivaamisen taitoon, jossa noita kykyjä tarvitaan. Niin vauvan, lapsen kuin vanhuksen tai sairaan ihmisen hoitamiseen.

Mies ja nainen eivät ole samanlaisia, fysiologisistakin syistä. Heiltä ei pitäisi vaatia samanlaista käyttäytymistä kaikessa.

Vauvan paino alkaa kasvamaan kun saa kiinteää ruokaa, meillä on siinä 3kk iässä aloitettu ihan vellillä. Vaikka nykyään ei vellit taida olla suosiossa..

Vierailija kirjoitti:

Alku voi olla vähän tylsää isälle mutta auttaa paljon yhteyden rakentamisessa jos isä ottaa välillä yksin vastuuta vauvasta ja äiti lähtee pois vaikka 1-2 h alkuun. T. isä

Kyllä meillä osattiin yhteys lapseen rakentaa molempien vanhempien läsnäollessa. Meillä pojat ovat olleet isänsä silmäteriä. Mieheni on heti laitokselta ottanut vastuun vauvasta. 

Vierailija kirjoitti:

Imetys hankaloittaa montaa hyvää ehdotusta omille menoille lähtemisestä. Meillä on ollut vaikeutta vauvan painonnousun suhteen ja imetysvälit vaihtelevat edelleen vauvantahtisesti tunnista kolmeen. Ennustaa usein ei voi, miten imetyskerta sujuu ja nukahtaako vauva. Tämän takia nukun vauvan kanssa kahdestaan, yöheräämisiä meille tulee 5-6 yössä. Illalla mies antaa pullosta lisämaitona korviketta, mutta tästä turhautuu, koska ei voi tietää monelta on hyvä hetki. Muutenkin tuntuu, että ennakoinnin puute on hänelle vaikeinta tässä arjessa ja ajaa ahdistumaan. 

 

Kiitos kaikille, jotka ovat tsempanneet ja jakaneet kokemuksiaan. En ehkä ollut hahmottanut, miten yritän ymmärtää ja tukea miestä jopa liikaa. Nyt huomaan kyllä jo suojaavani vähän vauvaakin, kun miehen turhautuminen esim vaipanvaihtoon vaikuttaa koko toimituksen ilmapiiriin ja mies mielestäni vaatii vauvalta esim väsyneenä liikaa rauhoittumista. Sen sijaan, että i

Joo lasta ei voi ikinä valtuuttaa pitämään huolta vanhempien tunnetiloista. Vanhempien (aikuisten) on osattava oma tunnesäätelynsä ilman, että lapsi säätelee vanhemman tunnetiloja oikeanlaisella käyttäytymisellä. Normaaleja kohteliaita käytöstapoja on odotettava lapselta tämän kasvaessa, mutta siltikin vanhemman tehtävä on edelleen vastata omista tunteistaan ja tunnesäätelystään. Lapsi ei voi olla vastuussa ja kasvattaa aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alku voi olla vähän tylsää isälle mutta auttaa paljon yhteyden rakentamisessa jos isä ottaa välillä yksin vastuuta vauvasta ja äiti lähtee pois vaikka 1-2 h alkuun. T. isä

Kyllä meillä osattiin yhteys lapseen rakentaa molempien vanhempien läsnäollessa. Meillä pojat ovat olleet isänsä silmäteriä. Mieheni on heti laitokselta ottanut vastuun vauvasta. 

Miehen totaalinen vastuunotto edellyttää pulloruokintaa. Itselleni imettäminen oli tärkeää ja imetysaika lisääntyi lapsi lapselta. Se sitoi lasta ja minua toisiinsa. 

En halunnut lypsää, koska varoiteltiin, että jos vauva oppii juomaan pullosta, rinta ei enää kelpaa, koska pullosta vauva saa vähemmällä vaivalla.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aivan ymmärrettävää, että kaksikuukautisen vauvan isä on vähän pihalla. Hänellä ei ole samaa hormonibuustia hoivaamiseen kuin äidillä. Sehän juuri muokkaa mieltä.

Toki isänkin oksitosiini on koholla, mutta sitä ei voi verrata siihen hormonihyökyyn, jonka vallassa äiti on. Siksi isä voi kokea itsensä usein ulkopuoliseksi ja jopa osattomaksi.

Lapsen kasvaessa ja alkaessa enemmän kommunikoida ongelma ratkeaa itsestään. Ei pitäisi vaatia mieheltä toimintaa, joka ei ole ihmiselle lajityypillistä, vaan antaa hänelle aikaa. Naisella on tässä asiassa etumatka.

Minulle itselleni on synnytyksen jälkeen miehen läsnäolon tuoma turvallisuudentunne merkinnyt paljon. Sitä on vaikea selittää. Kun ekan synnytyksen jälkeen olin kotona rinnat ja kohtu vuotaen, vastuullani uusi hento ihminen, tajusin naisen haavoittuvuuden ja sen, mihin hän myös tarvitsee miestä: suojeluun.

Piti sitten päästä solvaamaan lapsettomia, olivatpa vapaaehtoisia tai tahattomia. Se sitä aikuiseksi kasvamista lapsen kautta, jonka vain äiti ymmärtää aikuisen viisaudessaan.... Eihän se nainen mikään nainen ole, jos ei ole kokenut lapsivuoteen haurautta ja ison, vahvan miehen tuomaa turvaa siinä tilassa. 

T: 43v lapseton tyttö.

Vierailija kirjoitti:

"Eli kontroloi sinun kotiintuloa! Mitä olisi tapahtunut, mikäli olisit sanonut tulevasi taksilla, kun illanvietto päättyy?"

Onko sulla traumoja miehistä? Mulla ei kyllä tulisi mieleenkään että joku tekisi tuosta mitään ongelmaa. Ellei ole rahapula taloudessa, ja ei varaa taksiin. 

Miten tämä tänne eksynyt?! Ihan eri ketjun juttu?

Tämän takia nukun vauvan kanssa kahdestaan, yöheräämisiä meille tulee 5-6 yössä. 

Aika usein heräilee, ei ole minusta normaalia enää kaksikuukautisella vauvalla. Syötkö niin hyvin, että maidossasi on proteiinia riittävästi?

Nukutatko vauvaa omassa sängyssään vai vieressä? Jos se nukkuu vieressä, heräileminen ei kuormita äitiä niin paljon, mutta jos joudut joka kerta nousemaan sängystä imettämään, olet varmaan ihan poikki. Ehkä et tajua sitä itse, vaan olet tottunut väsymykseen. Mulle kävi niin.

Milloin nukut pitkiä unia, että pääset syvän unen vaiheeseen? Unenpuute on vauvan äidin mielen pahin horjuttaja. 

Vierailija kirjoitti:

Itselle surullisinta tässä on miehen itsensä tekemä vertailu muihin. Monella ystäväperheellä on vauva ja hän miettii, miksi toiset näyttävät pitävän isyydestä ja vauvasta ja hänelle se on tervanjuontia. Kyselin, että millaista haluaisi elämän olevan, mutta sanoo, ettei ehdi edes ajatella, kun koko ajan mielessä on joku tekemätön homma. Masennusta itsekin veikkasin ja kannustin juttelemaan ammattilaiselle, siitäkin mies kokee lisätaakkaa ja taas yksi homma lisää tehtäväksi. Mietin voiko oma etäinen suhde isään näkyä näin? Hänen isänsä oli aina töissä ja muutenkin kohteli perhettään etäisesti. 



Tiedostan olevani liian kiltti, mutten halua vaatia mieheltä lisää tai ryhdistäytymistä, kun näen hänen kamppailevan itsensä kanssa. Ehkä tähän äitiyteen on helpompaa asennoitua ja asettua hormonien, imetyksen yms takia

AP

Ihan kuin meillä! Liekö lapsilla sama isä 😅 vitsit sikseen. Meillä oli jo ennen kuin esikoinen täytti 2v selkeästi kaksi eri elämää, miehellä oma ja mulla lapsen kanssa oma. Eropäätös oli minun, mies ei olisi halunnut eroperhettä, mutta en ymmärrä edelleenkään logiikkaa siitä, että jos hän lähtee töihin ennen kuin taapero herää ja tulee harrastuksista vasta kun taapero nukkuu, että miten se isyys sitten on hoidettu. Noh, isyys ahdistaa edelleen, joten ei ole tekemisissä, rahaa laittaa joskus ja jouluna lapsen tilille.

Vierailija kirjoitti:

Vauvan paino alkaa kasvamaan kun saa kiinteää ruokaa, meillä on siinä 3kk iässä aloitettu ihan vellillä. Vaikka nykyään ei vellit taida olla suosiossa..

Ja mihin liittyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aivan ymmärrettävää, että kaksikuukautisen vauvan isä on vähän pihalla. Hänellä ei ole samaa hormonibuustia hoivaamiseen kuin äidillä. Sehän juuri muokkaa mieltä.

Toki isänkin oksitosiini on koholla, mutta sitä ei voi verrata siihen hormonihyökyyn, jonka vallassa äiti on. Siksi isä voi kokea itsensä usein ulkopuoliseksi ja jopa osattomaksi.

Lapsen kasvaessa ja alkaessa enemmän kommunikoida ongelma ratkeaa itsestään. Ei pitäisi vaatia mieheltä toimintaa, joka ei ole ihmiselle lajityypillistä, vaan antaa hänelle aikaa. Naisella on tässä asiassa etumatka.

Minulle itselleni on synnytyksen jälkeen miehen läsnäolon tuoma turvallisuudentunne merkinnyt paljon. Sitä on vaikea selittää. Kun ekan synnytyksen jälkeen olin kotona rinnat ja kohtu vuotaen, vastuullani uusi hento ihminen, tajusin naisen haavoittuvuuden ja sen, mihin hän<

Piti sitten päästä solvaamaan lapsettomia, olivatpa vapaaehtoisia tai tahattomia. Se sitä aikuiseksi kasvamista lapsen kautta, jonka vain äiti ymmärtää aikuisen viisaudessaan.... Eihän se nainen mikään nainen ole, jos ei ole kokenut lapsivuoteen haurautta ja ison, vahvan miehen tuomaa turvaa siinä tilassa. 

T: 43v lapseton tyttö.

En solvannut lapsettomia, vaan kritisoin lapsettomia feministejä. Siinä on tietty ero. Koska nimenomaan lapsettomat feministit kuuluttavat miesten tarpeettomuutta, koska ihailevat fyysistä vahvuutta ja luulevat olevansa haavoittumattomia.

En tosiaan halunnut pahoittaa kenenkään lapsettoman mieltä, olen pahoillani että näin kävi.

Voin lisätä. että olen kokenut miehen antamaa turvaa myös äitini kuoleman jälkeen ja muutamassa muussa tilanteessa. Eli miehen antaman turvallisuudentunteen kokeminen on kyllä muissakin tilanteissa koettavissa kuin lapsivuoteessa. :) Jos siihen suostuu.

Eikä mieheni ollut mikään "iso ja vahva", niin kuin tyypittelet vaan aika lyhyt ja hentorakenteinen pitkätukka. Et taida ymmärtää, että kyse ei ole pelkästään fyysisestä vahvuudesta vaan miehen mentaalisesta voimasta ja rauhallisuudesta tilanteessa, jossa nainen itse on tunteiden aallokossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alku voi olla vähän tylsää isälle mutta auttaa paljon yhteyden rakentamisessa jos isä ottaa välillä yksin vastuuta vauvasta ja äiti lähtee pois vaikka 1-2 h alkuun. T. isä

Kyllä meillä osattiin yhteys lapseen rakentaa molempien vanhempien läsnäollessa. Meillä pojat ovat olleet isänsä silmäteriä. Mieheni on heti laitokselta ottanut vastuun vauvasta. 

Miehen totaalinen vastuunotto edellyttää pulloruokintaa. Itselleni imettäminen oli tärkeää ja imetysaika lisääntyi lapsi lapselta. Se sitoi lasta ja minua toisiinsa. 

En halunnut lypsää, koska varoiteltiin, että jos vauva oppii juomaan pullosta, rinta ei enää kelpaa, koska pullosta vauva saa vähemmällä vaivalla.

 

Puhuinko totaalisesta vastuunotosta? Minähän vain kerroin, että mieheni osasi ottaa vastuuta lapsesta minun läsnäollessa. Nyt tais mennä sinulla tunteisiin. Mieheni yösyötti tissimaitoa pullosta minun nukkuessa. Imetin tätä nuorinta neljästä lapsesta 8kk. Tämä oli pisin imetys ja kaikkiin lapsiin olen luonut turvallisen ja rakastavan suhteen. Jotta et pääse vähällä, on myös viides lapsi, johon olen luonut ainutlaatuisen suhteen ja imettämättä. Tämä rakkaus on mummun rakkaus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Semmoisia ne miehet ovat. Heteromiehellä ei ole hoivaviettiä, toisin kuin naisella.

Ei mulla ollut mitään hoivaviettiä vaikka nainen olenkin. Homma oli vain hoidettava kun siihen oli lähtenyt, ja omat fiilikset on ihan toissijaisia. 

Sama. En ole ottanut edes lemmikkiä tästä syystä. Lapsia ei luonnollisesti ole, koska käyttäytyisin aivan takuulla kuten lapsensa hylkäävät miehet. Lähtisin vain joku päivä nostelemaan ja sanoisin, että nyt riitti. Se ei ole reilua yhdellekään lapselle. 

Aika erikoista, jos aikuinen mies ei kestä paria vuotta kurjuutta. Vauva-aika kuitenkin kestää yleensä maksimissaan sen verran. Itse olen miehenä joutunut kestämään paljon pidempiäkin aikoja kurjuutta tässä elämässä ja silti vaan porskutetaan eteen päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aivan ymmärrettävää, että kaksikuukautisen vauvan isä on vähän pihalla. Hänellä ei ole samaa hormonibuustia hoivaamiseen kuin äidillä. Sehän juuri muokkaa mieltä.

Toki isänkin oksitosiini on koholla, mutta sitä ei voi verrata siihen hormonihyökyyn, jonka vallassa äiti on. Siksi isä voi kokea itsensä usein ulkopuoliseksi ja jopa osattomaksi.

Lapsen kasvaessa ja alkaessa enemmän kommunikoida ongelma ratkeaa itsestään. Ei pitäisi vaatia mieheltä toimintaa, joka ei ole ihmiselle lajityypillistä, vaan antaa hänelle aikaa. Naisella on tässä asiassa etumatka.

Minulle itselleni on synnytyksen jälkeen miehen läsnäolon tuoma turvallisuudentunne merkinnyt paljon. Sitä on vaikea selittää. Kun ekan synnytyksen jälkeen olin kotona rinnat ja kohtu vuotaen, vastuullani uusi hento ihminen

Musta tuo on persoonakysymys. Ei me kaikki naisetkaan vellota missään tunteiden aallokossa. Äiti minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Myös naiselle voi tulla sama viiveellä lapseen rakastuminen. Itselläni se kestää jopa kaksi vuotta. Esikoista ilman en voisi kuvitella eläväni, mutta 1-vuotiasta pikkusisarusta edelleen vain hoidan ilman rakkauden tunnetta. Tiedän kuitenkin, että kun lapsi alkaa kommunikoimaan sanoilla, minäkin alan rakastua häneen. Musta tästä ilmiöstä pitäisi puhua enemmän, ilmeisesti tää koskee yllättävän monia.

Itse taas en oikein ymmärrä, miksi edes pitäisi tavoitella jotain rakkauden tunteen kokemista. En itsekään tunne mitään erityistä rakkautta perhettäni kohtaan. Silti pyrin auttamaan heitä kaikessa ja olen valmis uhraamaan oman hyvinvointinikin heidän puolestaan. Koen sen enemmänkin velvollisuutena kuin minään tunneasiana.