Anoppi puhuu seurassa vain asioista ja ihmisistä, joista en ymmärrä mitään

Vierailija kirjoitti:

Voishan se anoppi ja appi joskus kysellä myös lapsensa ja puolisonsakin kuulumisia eikä jauhaa vaan tuntemattomista ja itsestään.

Ei saa udella.  Jokainen kertoo asioistaan mitä tahtoo.  Aikuisten lasten ja anopin sääntö nro 1 on tuo

Miten itsekästä mennä 80-vuotiaalta odottamaan  huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Miniät ei voi olla v-mäisiä, itsekkäitä tai mitään negatiivista.  Hehän tuntevat etiketit, ovat kohteliaita ja empaattisia, eivät missään halveksi vanhoja ja sairaita, kaikinpuolin täydellisiä naisia, ovathan he saaneet miehen kun anoppi voi olla eronnut tai leski. Mieluimmin vielä itseään nuoremman miehen ettei ole tarvinnut itseään vanhempaa epätoivoissaan naida.

Näistä keskusteluista oppii paljon.

Ainakin sen miten leuhkoja, likinäköisiä ja suvaitsemattomia nuoret naiset on vaikka eivät ole vielä mitään muuta.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tää on sukupolvikysymys? Omat vanhemmat sekä myös puolison vanhemmat tekevät tätä eikä kuulu olevan harvinaista muiden suurinpiirtein kanssani samanikäisten vanhemmillakaan (eli jossain siellä n. 50- luvulla syntyneillä).

Ymmärrän vieraistakin puhumisen, jos liittyvät jotenkin keskustelun alla olevaan asiaan, mutta kun ei.

On pitkästyttävää kuunnella selostusta ventovieraiden ihmisten tekemisistä. Jokaisesta myös puhutaan kuin parhaastakin tutusta etunimellä, vaikka kyse olisi kampaajasta/lääkäristä/hierojasta tms..

Heidän siis pitäisi puhua sun tutuista ja työkavereista, sun työstä ja kosmetologista. Eli aihepiiristä mistä eivät tiedä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Voishan se anoppi ja appi joskus kysellä myös lapsensa ja puolisonsakin kuulumisia eikä jauhaa vaan tuntemattomista ja itsestään.

Jotkut pitävät tätäkin uteluna ja heidän asioihin puuttumisena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tää on sukupolvikysymys? Omat vanhemmat sekä myös puolison vanhemmat tekevät tätä eikä kuulu olevan harvinaista muiden suurinpiirtein kanssani samanikäisten vanhemmillakaan (eli jossain siellä n. 50- luvulla syntyneillä).

Ymmärrän vieraistakin puhumisen, jos liittyvät jotenkin keskustelun alla olevaan asiaan, mutta kun ei.

On pitkästyttävää kuunnella selostusta ventovieraiden ihmisten tekemisistä. Jokaisesta myös puhutaan kuin parhaastakin tutusta etunimellä, vaikka kyse olisi kampaajasta/lääkäristä/hierojasta tms..

 

 

Heidän siis pitäisi puhua sun tutuista ja työkavereista, sun työstä ja kosmetologista. Eli aihepiiristä mistä eivät tiedä mitään.

Minulla ainakin on laaja tuttavapiiri ja kampaajani, työkaverilääkärini, hotellin, huoltiksen, kaupan pitäjät nyt vaan on minulle tuttuja sosiaalisuuteni ja työkaveruuteni vuoksi että puhun heistä etunimillä. Miniän perhe on kasvaa möllöttänyt keskellä metsää jossa ihmisiä ei ole näkynyt moniin päiviin ilmeisesti kun ovat lisäksi niin sulkeutuneita, varautuneita ja epäluuloisia toisten ihmisten lähelläkin. Aika ahdistava olo tulee itsellekin heidän seurassa. Tämä on suuri ero välillämme että olemme niin erilaisia lähtökohdista ja sosiaaliluokasta lähtöisinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miniät ei voi olla v-mäisiä, itsekkäitä tai mitään negatiivista.  Hehän tuntevat etiketit, ovat kohteliaita ja empaattisia, eivät missään halveksi vanhoja ja sairaita, kaikinpuolin täydellisiä naisia, ovathan he saaneet miehen kun anoppi voi olla eronnut tai leski. Mieluimmin vielä itseään nuoremman miehen ettei ole tarvinnut itseään vanhempaa epätoivoissaan naida.

Näistä keskusteluista oppii paljon.

 

Ainakin sen miten leuhkoja, likinäköisiä ja suvaitsemattomia nuoret naiset on vaikka eivät ole vielä mitään muuta.

 

Niin ja kun voi olla  miniällä itsellään yli kolmikymppiset  lapset voi kirjoitella kuin teinimorsian anopistaan.  Ikä ei ole tuonut mukanaan , no, mitään.

Miniän kannattaa opetella hoitamaan niitä lapsiaan hyvin että eivät kasva yhtä sulkeutuneiksi kun äitinsä on ja sanon tämän ihan ystävyydellä ettei tarvi miniän karjua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miniät ei voi olla v-mäisiä, itsekkäitä tai mitään negatiivista.  Hehän tuntevat etiketit, ovat kohteliaita ja empaattisia, eivät missään halveksi vanhoja ja sairaita, kaikinpuolin täydellisiä naisia, ovathan he saaneet miehen kun anoppi voi olla eronnut tai leski. Mieluimmin vielä itseään nuoremman miehen ettei ole tarvinnut itseään vanhempaa epätoivoissaan naida.

Näistä keskusteluista oppii paljon.

 

Ainakin sen miten leuhkoja, likinäköisiä ja suvaitsemattomia nuoret naiset on vaikka eivät ole vielä mitään muuta.

 

 

 

Niin ja kun voi olla  miniällä itsellään yli kolmikymppiset  lapset voi kirjoitella kuin teinimorsian anopistaan.  Ikä ei ole tuonut mukanaan , no, mitään.

Ei koske onneksi minua.

Ollaan oltu vaimon kanssa yhdessä 16 vuotta. Ja vieläkin n. 90% ihmisistä joista anoppi jauhaa on minulle täysin tuntemattomia. Mutta osaan kuunnella sujuvasti ja nyökytellä oikeissa paikoissa. 

Ajattelen niin että ei ole enää mitään elämän sisältöä eikä tilannetajua näillä vanhuksilla jotka puhuvat vain kuulijalle tuntemattomista. Olin viikonloppuna kutsuilla ja siellä oli neljä yli 70 vuotiasta. Heidän jutut tosiaan koskivat ainostaan muiden ihmisten asioita. Nämä neljä vanhusta eivät asu samalla paikkakunnalla eivätkä ole sukulaisia keskenään. Eivät tunne samoja ihmisiä. Kertoivat toisilleen tuttujensa sairauksista, tuttujensa lapsista, tuttujensa raha-asioista. Yksi luki suureen ääneen uutisten klikkiotsikoita kännykästä. Käsittämätöntä sosiaalisten taitojen puutetta. Eikö käy mielessä että ketä kiinnostaa? Ei selvästikään edes itseä kiinnosta tuntemattomien asiat niin miksi niitä pitää sitten itse kertoa? Ei se sen mielenkiintoisemmaksi muutu. En ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma anoppini on täysin kykenemätön ymmärtämään sitä, että kaikilla ihmisillä ei ole samoja tietoja tai muistoja. Hän saattaa kertoa, että miehen entinen koulukaveri rakentaa taloa Järvisen kaupan viereen. Järvisen kauppa? Kyseinen kauppa on suljettu 10 vuotta ennen kuin mieheni on edes syntynyt.

Sama ihmisten kanssa. Kyllähän se on kumma, kun muut ei tiedä kuka on mieheni veljen koulukaverin äidin exän pyhäkoulunpitäjän koirankävelyttäjä. Tähän kun vielä lisätään kertoimeksi, että kenestäkään ei ikinä ole mitään hyvää sanottavaa. Ei edes omista lapsista. Sairaudet ja niiden kauhistelu on tietysti parasta, mutta eipä ole mitään, mistä anoppi ei keksisi jotain nurjaa sanottavaa.

 

 

 

Ja ilmeisen vanhan ihmisen puheista tarvitsee ottaa raivareita?  Kun oma tyttöjen ilta huomenna on paljon jännempi juttu v

Huudatko keskustelun päälle Piipoisen kaupasta silloin kun muut keskustelevat vaikkapa hillopurkkien desinfioimisesta? Etkä lopeta huutamista (anopillani huomattavan kova ääni) vaikka juuri nyt muita ei kiinnosta, montako penniä lakupötkö maksoi?

Sen raivoamisen onneksi hoitaa anoppi, mun ei tarvitse vaivautua. Tuo arvaamaton raivoaminen on yksi monista syistä, miksi anoppia ei kovin usein käydä moikkaamassa. Hän kun on kaiken totuuden vartija, esim "onpas Villellä ruma tukka". Hän on myös mielestään oikeutettu kuuluvalla ääneen ilmaisemaan näitä totuuksia, myös "Villen" (lapsenlapsi) läsnä ollessa.

Kyseessä ei ole mikään muistisairaus. Kuten puolisoni sanoo: "aina se on tuollainen hankala ollut". 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen niin että ei ole enää mitään elämän sisältöä eikä tilannetajua näillä vanhuksilla jotka puhuvat vain kuulijalle tuntemattomista. Olin viikonloppuna kutsuilla ja siellä oli neljä yli 70 vuotiasta. Heidän jutut tosiaan koskivat ainostaan muiden ihmisten asioita. Nämä neljä vanhusta eivät asu samalla paikkakunnalla eivätkä ole sukulaisia keskenään. Eivät tunne samoja ihmisiä. Kertoivat toisilleen tuttujensa sairauksista, tuttujensa lapsista, tuttujensa raha-asioista. Yksi luki suureen ääneen uutisten klikkiotsikoita kännykästä. Käsittämätöntä sosiaalisten taitojen puutetta. Eikö käy mielessä että ketä kiinnostaa? Ei selvästikään edes itseä kiinnosta tuntemattomien asiat niin miksi niitä pitää sitten itse kertoa? Ei se sen mielenkiintoisemmaksi muutu. En ymmärrä.

Tuohan on kuin vauvapalstan keskustelua.  Lihavat prismassa,  mummo maksoi setelillä,  mikähän mua vaivaa kun mahaan koskee,  anoppini (jota kukaan ei tunne) on semmonen ja kälynikin inhoja, työkaverit keljuja, lähen pois.  Kelan rahat myöhässä,  resepti pitäis uusia.  

Vierailija kirjoitti:

Miten siedät miestäsi, kun kumminkin inhoat hänen äitiään. Ja miten mies ottaa sen, että inhoat ja halveksit hänen äitiään? Rakastaako hän äitiään?

En inhoa mieheni ääitiä.Mistä olet saanut sen käsityksen? Jos hän ei olisi avioliiton kautta sukua, en todennäköisesti olisi hänen kanssaan tekemisissä. En inhoa häntä, enkä puhu hänestä pahaa.

Anonyyminä kerroin, millainen hän on, kun olemme hänen kanssaan usein tekemisissä. Eikö näin saa tehdä? Luulin, että tämä palsta on juuri tätä varten. 

Näköjään täälläkin on ihmisiä, jotka haluavat määrätä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma anoppini on täysin kykenemätön ymmärtämään sitä, että kaikilla ihmisillä ei ole samoja tietoja tai muistoja. Hän saattaa kertoa, että miehen entinen koulukaveri rakentaa taloa Järvisen kaupan viereen. Järvisen kauppa? Kyseinen kauppa on suljettu 10 vuotta ennen kuin mieheni on edes syntynyt.

Sama ihmisten kanssa. Kyllähän se on kumma, kun muut ei tiedä kuka on mieheni veljen koulukaverin äidin exän pyhäkoulunpitäjän koirankävelyttäjä. Tähän kun vielä lisätään kertoimeksi, että kenestäkään ei ikinä ole mitään hyvää sanottavaa. Ei edes omista lapsista. Sairaudet ja niiden kauhistelu on tietysti parasta, mutta eipä ole mitään, mistä anoppi ei keksisi jotain nurjaa sanottavaa.

 

 

 

Ja ilmeisen vanhan ihmisen puheista tarvitsee ottaa raivareita?  Kun oma

On sullakin ollut huono miesmaku. Ja oot mennyt lisääntymään vielä?

Mää oon anoppi, mutta en mää puhu juuri mitään, enkä vatsinkaan sukulaisista tai muista tuttavista. Hymmyilen vaan ja sanon jottain kivvaa, että onpa nyt mukava sää, ja teillä piha kukoistaa, ja on niin ihanan rauhallista. Kun toiset puhhuu, niin älyän olla hiljaa ja keskittyä kuuntelemmaan toisten tärkeätä puhetta. Kehuminen kannattaa aina. Henkilökohtasiin ja uteleviin kysymyksiin vastaan kierrellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten siedät miestäsi, kun kumminkin inhoat hänen äitiään. Ja miten mies ottaa sen, että inhoat ja halveksit hänen äitiään? Rakastaako hän äitiään?

En inhoa mieheni ääitiä.Mistä olet saanut sen käsityksen? Jos hän ei olisi avioliiton kautta sukua, en todennäköisesti olisi hänen kanssaan tekemisissä. En inhoa häntä, enkä puhu hänestä pahaa.

Anonyyminä kerroin, millainen hän on, kun olemme hänen kanssaan usein tekemisissä. Eikö näin saa tehdä? Luulin, että tämä palsta on juuri tätä varten. 

Näköjään täälläkin on ihmisiä, jotka haluavat määrätä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

En inhoa mieheni ääitiä.Mistä olet saanut sen käsityksen?

Oliko tämä lause  anopistasi - "koska ei saanut muuta kuin itseään huomattavasti vanhemman miehen" - sinun kirjoittamasi, vai jonkun toisen miehensä äitiä karsastavan naisen? Se kertoo vastenmielisyydestä, sekä myös sen, että puhut hänestä pahaa vaikka seuraavassa lauseessa sen kiellät.

Vierailija kirjoitti:

Monet ovat kommentoineet sen henkisesti, että anoppien tulee omaa elämää ja olla kiinnostuneita lapsista sen verran kun lapsille sopii tai nähdä miten kaikille sopii. Kiinnostavaa olisi tietää, ettå mikä osapuoli saa olla aktiivinen aloitteen tekijä? Jos anoppi, niin tulkitaanko tungettelevaksi, uteliaaksi, asioihin puuttuvaksi? Jos anoppi on passiivinen ja varovainen, niin onko hän välinpitämätön tai itsekäs?

Te jotka koette homman toimivan hyvin niin kertokaa omia esimerkkejä meille muille. En ole anoppi, mutta ehkä jonain päivänä siinä roolissa.

Minulla on anoppi, miehelläni on anoppi ja olen myös itse anoppi. Aloin oikein miettiä tätä keskustelua lukiessani että onko mitään ongelmia ollutkaan. Ei tullut mitään mieleen, no edesmenneen appiukon dementia oli aika rasittava. Eilen olin viimeksi anopin luona kylässä, mitä lie siinä puhuttiinkaan, marjojen kypsymisestä, huonosta omanasadosta, anoppi kertoi konsertista jossa oli käynyt, TV-sarjasta myös juttua. Mieheni kävi kesällä matkansa yhteydessä anopillaan kylässä, oli yötäkin, käsittääkseni viihtyi, ei mitään erityistä kommenttia.

Aikanaan mieheni kyseli tarkennuksia tyyliin mitä sukua se Mikko olikaan sinulle, milloin isovanhempasi rakensivat sen talon jne. Nykyään taitaa tietää sukuni asiat vähintään yhtä hyvin kuin minä. On käynyt retkeilemässä pikkuserkkuni kanssa, tapaa itsekseen myös veljeäni ja hänen kavereitaan. 

Lapseni ovat myös lukeneet paikkakunnan historiikin, yhdessä ollaan selattu vanhoja valokuvia ja olen yrittänyt kertoa mitä niistä tiedän. Saavat sitten kertoa puolisoilleen mitä parhaaksi katsovat. Miniän kanssa kommunikointi ei vielä ole täysin vaivatonta, koska hän ei vielä osaa suomea täysin ja he käyttävät kotikielenä enimmäkseen englantia. Puhun kuitenkin miniälle suomea, olen kyllä sanonut että pyytää tarkennusta, jos ei ymmärrä niin selitän sitten englanniksi. En käyttäydy näin ilkeyttäni, vaan siksi että miniäni tarvitsee suomenkieltä työssään. Lapsenlapsieni etevyyttä ihailen tietenkin asianmukaisesti.

Kertojanlahjoillakin on merkitystä, silloin kun mummelit kertoo näitä juttujaan nevöhöödeistä.

Äidinäiti varmaan väritti tarinoita itse lisää ja häntä oli hauska kuunnella. Isänäiti sen sijaan paasasi monotonisella äänellä yksinpuhelua. Jo aika nuorena minä mietin, että jos liukenisin paikalta, jäisikö mumma jatkamaan yksinpuhelua eikä edes huomaisi, että minä en ole enää kuulolla. 

Sama juttu täällä. Lasken juorut toisesta korvasta ulos ja mietin jotain muuta ja välillä nyökkäilen tai kommentoin lyhyesti..

Vierailija kirjoitti:

Kertojanlahjoillakin on merkitystä, silloin kun mummelit kertoo näitä juttujaan nevöhöödeistä.

Äidinäiti varmaan väritti tarinoita itse lisää ja häntä oli hauska kuunnella. Isänäiti sen sijaan paasasi monotonisella äänellä yksinpuhelua. Jo aika nuorena minä mietin, että jos liukenisin paikalta, jäisikö mumma jatkamaan yksinpuhelua eikä edes huomaisi, että minä en ole enää kuulolla. 

Kyllä. Sekin helpottaisi, jos edes joskus puhuisi jostain muusta kuin näiden 30 vuotta haudassa olleiden sairauksista tai itsestään. Varsinkaan itsestään. Anoppini ei keskustele, vaan luennoi, esim kahvipöydässä. Kummallisesti on itse jokaisessa tarinassa sankari.