Miten yksinäiset ihmiset pystytte elää masentumatta?

Vierailija kirjoitti:

Huono seura vasta tehokkaasti masentaakin ihmisen !

Ja varsinkin jos on parisuhteessa yksinäinen, kun on odotukset toista kohtaan, jotka ei ikinä täyty. Mitään ei tehdä yhdessä.

Nautin yksinäisyydestäni. Huonot ihmissuhteet masensi vuosia kunnes tein irtioton ja muutin kauas asumaan yksin. Sosiaaliset tarpeet täyttyy satunnaisissa kohtaamisissa kaupungilla ja pari hyvää ystävää kaukana, joita näen kerran vuodessa tai kahdessa. Some, kirjat, leffat, luonto, lemmikit, käsityöt ne pitää mieleni onnellisena. Ikää sen verran etten parisuhdettakaan enää kaipaa. 

Minusta tämä ketjun kysynys ei ollut, miksi jotkut viihtyvät yksin, vaan näistä yksinäisyyden traagisista puolista.

Ihan googlaamalla tukea yksinäisyyteen löytyy tosi monta auttavaa paikkaa, joita ei ollut, kun itse olin nuori.

Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on helppo testata. Tunnetko saavasi energiaa muiden ihmisten seurasta? Silloin olet ekstrovertti. Jos taas olet ihan väsynyt ja loppu ihmisten kohtaamisten jäljiltä, niin olet hyvin suurella todennäköisyydellä introvertti

Ei se minusta ole niin selvää. Minä en kaipaa useampien ihmisten seuraa, vaan ennemminkin jonkin yksittäisen (tai muutamien) ihmisen seuraa.

Suuremmassa joukossa oleminen aiheuttaa ahdistusta, mutta pienempi määrä ihmisiä auttaa jaksamaan. N. 3 henkilön ryhmällä on vielä positiivinen vaikutus, kun taas sitä suuremmassa tunnen jääväni ulkopuoliseksi.

Olen itse 100% ekstrovertti, ja saan seurasta kuin seurasta energiaa, isostakin porukasta. Kyllähän käsittääkseni introverttikin voi viihtyä ihmisten kanssa, mutta juurikin valikoiden, kuten sinä. 

Olisin ikionnellinen, jos saisin elää yksin. Ei riitoja ja muita murheita. Taloudellisesti on vaan parempi elää, ainakin köyhän, parisuhteessa. Kahden tulot on parempi kuin yhden.

En ripusta onneani toisiin ihmisiin, vaan teen asioita, joista nautin. En tosin koe olevani yksinäinen, vaikka vapaa-ajan kavereita minulla on käytännössä nolla. Ei myöskään kumppania.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu aivojen fysiologiasta. Meille introverteille yksinolo on välttämättömyys ja hyvinvoinnin ehto. Harvoin on yksinäisyyden tunteita. Niitäkin on satunnaisesti joskus. Ja "sosiaalinen akku" latautuu nopeasti. Ihan vaikka randomien toimesta normiasioinnin lomassa. Päinvastainen on suurempi ongelma.

Mutta tässä tarkoitin ihmisiä, joilla ei ole juuri ketään? Tuskin introverttikään ihan yksinään koko ajan jaksaisi

 

Aika pitkälle kuitenkin.Monien ihmisten seura on liian toksista minulle.Tämä ei ainakaan ole paras paikka ,jos on masentunut ja yksinäinen.Lähde ulos,kirjastoon, puistoon ,uimaan,kahville,torille tai harrastukseen.Sano rohkeasti ``hei mitä kuuluu?`` tuntemattomalle.keskustele ja hanki ystäviä.Ole rohkea.

Monet vanhukset osaa torjua yksinäisyyttä: he juttelee asiakaspalvelijoille ja muille asiakkaille kaupassa, kirjastossa, uimahallin saunassa, kampaamossa. Jotkut myös bussissa ja puistoissa. Heistä voisimme ottaa oppia.

Vierailija kirjoitti:

Olisin ikionnellinen, jos saisin elää yksin. Ei riitoja ja muita murheita. Taloudellisesti on vaan parempi elää, ainakin köyhän, parisuhteessa. Kahden tulot on parempi kuin yhden.

Taas jyrkkä mielipide asiasta, josta ei ole omaa kokemusta. Tahattoman yksinäisyyden ymmärtää vasta sitten, kun sen kokee. Vuosia tai vuosikymmeniä yksin omien ajatusten kanssa. Ei ketään kelle soittaa, lähteä johonkin, kutsua kylään. Ei tukea ilossa ja surussa. Raskasta on. Ja ei ole kyse siitä etteikö olisi yrittänyt tutustua ihmisiin. 

Onko vielä muita vinkkejä, miten voisi elää yksin masentumatta? Joitakin konkreettisia asioita, mitä voisi tehdä?

Pyöräilen vaikka. Kesällä pyöräilin norjasta suomeen 1800 km matkan 40 päivässä. Hieno reissu. Sitten kalastan paljon ja usein. Yritän keksiä tekemistä koko ajan ettei ole tylsää. Olen joskus ostanut huonokuntoisen veneen ja kunnostanut sen ja myin sen 3000 eurolla. Sain 1500 euroa voittoa. Aion ostaa talven aikana taas jonkun veneen ja kunnostaa sitä.

Mitä vähemmän ihmisiä ympärillä, sitä tyytyväisempi olen. 

Jos löytyisi sellaista kirjallisuutta, joka olisi vähän niin kuin keskustelukumppani. 

Vierailija kirjoitti:

En läträä alkoholin kanssa. Eiköhän se ole suurimpia masennuksen aiheuttajia. Olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Elän säännöllistä elämää.

Mutta olet yksinäinen. Kuinka kestät sen? 

Jos sen itse valitsee niin ei hätää. Viihdyn itsekseni. 

Yhä useammat ma muttajaperheet laittavat lapsensa englanninkielisiin kouluihin. Päällisin puolin se näyttää tarjoavan heille kansainvälisen tulevaisuuden, mutta todellisuudessa se on eräänlainen juurien pettämisen muoto. Lapset kasvavat englannin kielen ympäröiminä, mutta vieraantuvat vähitellen vanhempiensa äidinkielestä ja kulttuurista, eivätkä ehkä edes kykene ilmaisemaan perheen tunteita ja historiaa kokonaisuudessaan. Vanhemmat kuvittelevat usein, että tämä on pikatie menestykseen, mutta eivät ajattele, että tällaiset lapset voivat lopulta jäädä kulttuurillisiksi puolivillaisiksi:eivät kunnolla kuulu äidinkieliseen ympäristöön, eivätkä kuitenkaan täysin sopeudu englanninkieliseen maailmaan. Koulutus ei ole vain kielitaitoa varten, vaan se on arvojen ja identiteetin perusta. Jos lapsen kasvun samaistaa yksinomaan englannin osaamiseen, koulutus alennetaan pelkäksi turhamaisuuden näytelmäksi.

Vierailija kirjoitti:

En läträä alkoholin kanssa. Eiköhän se ole suurimpia masennuksen aiheuttajia. Olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Elän säännöllistä elämää.

Juu alkoholin kanssa ei kannata alkaa läträämään, vaikka se hetkellisesti tuntuisikin helpottavan ahdistusta ja yksinäisyyden tunnetta. Alkoholissa on sellainen huono puoli, että laittaa aivojen kemiat sekaisin ja siksi pahentaa sitä ahdistuksen tunnetta. Ja kierre on valmis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu aivojen fysiologiasta. Meille introverteille yksinolo on välttämättömyys ja hyvinvoinnin ehto. Harvoin on yksinäisyyden tunteita. Niitäkin on satunnaisesti joskus. Ja "sosiaalinen akku" latautuu nopeasti. Ihan vaikka randomien toimesta normiasioinnin lomassa. Päinvastainen on suurempi ongelma.

Jotenkin tunnistin itseni tästä. Sosiaalinen akku tosiaan latautuu nopeasti, käy vaikka ystävien kanssa viettämässä iltaa kaupungilla, sen jälkeen olen täysin tyytyväinen pari kuukautta tuohon sosiaaliseen ähkyyn ja viihdyn yksinään erittäin hyvin.

 

Mulla sama. Saan helposti sosiaalisen ähkyn. En voisi kuvitellakaan, että jokaiselle viikonlopulle olisi jotain sosiaalista ohjelmaa. Ei onneksi myöskään tarvitse työskennellä missään asiakaspalveluun liittyvässä työssä. En kertakaikkiaan jaksaisi. Ahdistuisin ja väsyisin henkisesti.

Ehkä tällaisella persoonalla yksineläminen on helpompaa. Toki tunnen minäkin välillä yksinäisyyden tunnetta ja kaipaan seuraa. Minulla on hyvin vähän ihmisiä joiden kanssa viettää vapaa-aikaa, niin siksi nuo yksinäisyyden tunteet on vain kestettävä. Alakulo ei todellakaan ole mikään mukava tunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono seura vasta tehokkaasti masentaakin ihmisen !

Ja varsinkin jos on parisuhteessa yksinäinen, kun on odotukset toista kohtaan, jotka ei ikinä täyty. Mitään ei tehdä yhdessä.

Ahdistavinta yksinäisyyden tunne on juurikin tuolloin, kun sitä kokee parisuhteessa. Olen tuon kokenut ja se oli todella lannistavaa. 

Eli ei se parisuhdekaan ole aina auvoa tuova asia.  

Viihdyn melko hyvin yksin, koska olen tottunut siihen vuosien aikana ja omaan pitkän kiusaamistaustan. Olin jo nuorenakin oikeastaan melkein täysin yksin ilman ketään ystävää. Näin olen kasvanut tähän kaikkeen. Samalla minusta on puhuttu niin paljon pahaa, etten luota enää oikeastaan kehenkään tai pysty päästämään ketään lähelleni. En halua kertoa itsestäni mitään tai niin päätyä siihen, että kukaan edes tuntisi minua ja ne ihmiset, jotka luulevat tietävänsä minut niin he tietävät vain sen valheilla kuorrutetun kuvan mitä minusta on puhuttu. Tämäkin tuo jatkuvasti surua elämääni. Joskus mietin miten tämä menikin näin. Elämässä, kun ei ole uusintakierrosta ja joskus väsyn elämääni.

Samalla tämä kaikki tuo sitten toisen puolen. Olen melko "eläväinen" ihminen oikeastaan, joka tykkäisi elää elämää, jossa olisi edes joitakin ihmisiä ympärillä ja nyt tottunut elämään tällä tavalla, ettei elämässäni ole ihmisiä ja tämä kaikki tuo oman surunsa. Tunnen, että haluaisin osallistua tapahtumiin ja muutenkin tutustua ihmisiin, mutta en vaan enää koe sitä kivaksi jutuksi ja koen hirveää stressiä edes pelkästä ajatuksesta.

Näin mietin, että onko se aina näin, että joku osa minusta haluaisi muiden seuraan, mutta joku minussa on muuttunut niin paljon, etten enää pysty siihen kaikkeen. Kiusaamisella osuutta, mutta en ole mikään sosiaalisin ja rohkein ollut ikinä.

Joskus mietin, että olen kuin joku ihminen youtubessa, joka totesi, että haluaisi kertoa edes jollekin, että on elossa ja olemassa. Minäkin toisaalta olen vanhemmilleni olemassa. Heidän kanssaan vietän aikaa jos yksinäisyys on liikaa.

Ja miten voin sitten. Kyllä minä tunnen surua elämästäni. Ehkä, kun olen yksin yksinäni kestän paremmin, vaikka joskus mietin kuinka on esim turhaa tehdä eri asioita jos ei ole ihmistä jolle kertoa kaikesta tai en voi jakaa jotain kokemusta toisen kanssa. Ihmisten joukossa tämä sitten korostuu ja minusta tuntuu, että olen edelleen se yksin istuva nuori siellä koulussa tai sitten jossain kaupungin kadulla kuin joku näkymätön. Täällä maalla asuessa on ehkä helpompaa kestää yksin, kun on muutenkin hiljaista ja ei näe ihmisiä.

Samalla yksinäisyys on niin iso osa minua, että monesti unohdan sen kaiken. Se on niin tuttu asia ja jokapäiväinen. Ehkä erillisuus muista ja näkymöttömyys kuvaa sitä paremmin. Monesti olen silti ihan ok asian kanssa ja enemmänkin kaikki ihmisiin liittyvä jännitys yms sotkee elämääni ja huono itsetunto sekä häpeä on seurani. Silti yritin ajatella miten tekisin tästä elämästä nyt paremmin, koska kai se on ainoa keino kursia kasaan tätä kaikkea.