Alle 35-vuotiaille myönnettiin alkuvuonna eniten mielenterveysperustaista työkyvyttömyyseläkettä

Työtahti on tosiaan nykyään liian nopea. Tästä juontuu se, että yhä useampi hyppää kyydistä pois - tiukkaa tekee niille vahvoillekin, heikommilla hajoaa pakka. Ei ole kestävä kehityssuuntaus. Toisaalta helppoa ratkaisua ei ole näkyvissä. Yritykset on nyt niin ahtaalla etteivät meinaa nykyisistäkään kustannuksista selvitä ja palkkojen sivukulut syö Suomessa suuren siivun. 

Mä toivon pääseväni myös. En vaan pysty enää työelämään. Olin ennen lastentarhanopettaja, ja lakia rikottiin jatkuvasti. Välillä olin koko päivän yksin jopa  15 pienen lapsen kanssa, tätä jatkui putkeen jopa kaksi viikkoa. Öisin näin painajaisia siitä että joku lapsi katoaa, tai unohdan heistä jonkun ulos yksin. Olin sairaslomalla ja palasin töihin. Muutaman kuukauden kuluttua olin niin kuormittunut että en muistanut päivän päätteeksi enää oman ryhmän lasten enkä vanhojen työkavereiden nimiä. Vanhemmat tulivat kysymään Liisaa ja mietin päässäni kuka helvetti se on. Itkin kun pääsin kotiin. Kotiin vaihtaa alaa. En pystynyt enää töihin, stressi lamaannuttaa minut täysin enkä kykene enää muistamaan asioita. Lisäksi kumartelujen ja nostojen jäljiltä selkärangassani on pahaa kulumaa ja molemmat polvet on pitäneet leikata, kummastakaan ei enää hyvää tule. 

 

mietin usein miten eri tavalla elämäni olisi mennyt jos olisin saanut apua jo silloin 20 vuotiaana kun valitin jatkuvasti terveydenhuollossa polvi ja selkäkivuista, niitä ei edes tutkittu. Tai jos varhaiskasvatuksessa olisi ollut riittävästi työntekijöitä? Olisin varmasti vieläkin töissä, sillä rakastin lapsia ja työtäni. Nyt olen 40 ja rikottu eikä mitään mahdollisuuksia työllistyä. Kelan kanssa taistelu vie loputkin voimat, kun toimeentulosta tapellaan kuukausi ja kuitti kerrallaan.