Riidaton parisuhde, normaalia vai outoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdet siitä, että ihminen aina haluaa päällepäsmäröidä joka asiaan ja juntata väkisin oman tahtonsa läpi.  Se on tärkeä ihmissuhdetaito antaa tilaa toiselle asioissa, mitkä eivät itselle välttämättä ole kovinkaan tärkeitä. Kompromissikyvyttömät ihmiset riitelevät.

Kun toinen joutuu tekemään kompromissin, niin silloin toinen junttaa oman tahtonsa lävitse... tietenkin voidaan sanoa, että molemmat teki kompromissin, mutta todennäköisesti toinen osasi lisätä omaan tahtoonsa neuvotteluvaran. Varsinkin silloin, jos toinen osapuoli esittää asian noin kuin sinä. Itse asiassa esitit asiasi siten, että sinä juuri vaikutat riidanhaluiselta päällepäsmäriltä, joka oman näkemyksen mukaan ei koskaan riitele.

Olen eronnut viisikymppinen mies ja nyt uudessa seurustelusuhteessa.

Exä kyllä korotti mulle ääntään ja räyhäsi, ja meni välillä asiattomasti riitaan kuulumattomiin henkilökohtaisuuksiin, mutta minä vastasin aina asiallisesti enkä lähtenyt mukaan huutoon. Ei kyllä tuntunut mukavalta, kun yhtäkkiä kesken jonkun kimpaantuneen asioidenselvittelyn vaimo yhtäkkiä sanoo, että mulla on tyhmä, lässyttävä ääni. Mihin vi##uun se nyt liittyi, kun keskusteltiin jostain ihan randomista asiasta? En edes muista mitä tuo ns riita koski, mutta muistan edelleen, että mulla on tyhmä, lässyttävä ääni. 

Nyt uudessa suhteessa ei asuta yhdessä, niin ei tarvitse olla koskaan eri mieltä tiskeistä, pyykeistä tms. Toki joskus ollaan asioista eri mieltä, mutta silloin asiat aina keskustellaan, ei riidellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdet siitä, että ihminen aina haluaa päällepäsmäröidä joka asiaan ja juntata väkisin oman tahtonsa läpi.  Se on tärkeä ihmissuhdetaito antaa tilaa toiselle asioissa, mitkä eivät itselle välttämättä ole kovinkaan tärkeitä. Kompromissikyvyttömät ihmiset riitelevät.

 

Kun toinen joutuu tekemään kompromissin, niin silloin toinen junttaa oman tahtonsa lävitse... tietenkin voidaan sanoa, että molemmat teki kompromissin, mutta todennäköisesti toinen osasi lisätä omaan tahtoonsa neuvotteluvaran. Varsinkin silloin, jos toinen osapuoli esittää asian noin kuin sinä. Itse asiassa esitit asiasi siten, että sinä juuri vaikutat riidanhaluiselta päällepäsmäriltä, joka oman näkemyksen mukaan ei koskaan riitele.

Eihän se nyt herranen aika sitä tarkoita. Kompromississa kumpikaan ei saa tahtoaan täysin läpi. Luovutusvoitto asia erikseen. Jos toinen haluaa asua kerrostalossa, toinen omakotitalossa, kompromissi on rivitalo-osake.

Ehkä ymmärrätte riitelyn eri tavalla? Joillekin jo pelkät erimielisyydet saattavat olla riitelyä. Toisille vasta se kun ääntä korotetaan tai ovet paukkuu. Voi myös olla, ettei hän halua jakaa parisuhteensa yksityisasioita (mikä on myös täysin ok), ja keksii tekosyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"...impulssikontrollissa ei ole mitään pelottavaa."

Ei vaan tuo on juuri pelottavaa. Ihminen patoaa tunteitaan ja kerää kaikkea mahdollista pohjattomaan hampaankoloonsa, kunnes napsahtaa ja lopputulos on ruma.'

Mielestäni impulssikontrolli ei tarkoita sitä ettei saisi näyttää tunteitaan vaan sitä, että ilmaiseen tunteensa hallitusti ja tunteiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni kuvitteli, että parisuhde voi olla riidaton. Hän ahdistui huutamisistani ja hermostumisistani, mutta muutamassa vuodessa selvisi miten hän lapsena pelkäsi äitiään. Hän ei uskaltanut suuttua mistään ja muutti itsensä näkymättömäksi, ettei äiti vaan saisi päähänsä huutaa hänellekin. Miehellä vei vielä muutama vuosi lisää elämää kanssani, kunnes mies uskalsi suuttua minulle. Sanoin joka huutomme päätteeksi, että rakastan häntä entistä enemmän ja miten hän saa huutaa niin paljon kuin haluaa. Lopulta mies koki olonsa turvalliseksi kanssani ja uskaltaa suuttua minulle.

En ole mikään psykologi, mutta hienoa jos joku on temperamantiltaan lehmänhermoinen, mutta se ei tee hänestä sen parempaa parisuhteessa kuin äkkipikainenkaan persoona. IHmiset kohtaavat toisensa hyvin eri tavoin ja yksilöllisesti. Niin kuin vanha sukulaiseni aina sanoi "Luoja ei kiellä suuttumasta, mutta pitkää vihaa pitämästä"

Kyllä se lehmänhermoinen juurikin on parempi parisuhteessa toiselle lehmänhermoiselle ja temperamenttituulettaja olisi _hänelle_ huonoista huonoin.

Kaikki ihmistyypit eivät sovi yhteen keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Sanoin joka huutomme päätteeksi, että rakastan häntä entistä enemmän ja miten hän saa huutaa niin paljon kuin haluaa. Lopulta mies koki olonsa turvalliseksi kanssani ja uskaltaa suuttua minulle."

Jokainen tietenkin tavallaan mutta en näe mitenkään optimaalisena sitä jos joka suuttumisesta pitää alkaa huutaa. Voi sitä tunteitaan osoittaa muutenkin kuin huutamalla toiselle. Silloin yleensä on jo kontrolli mennyt niin paljon että suusta saattaa tulla hyvinkin loukkaavia asioita.

Samaa mieltä. En osaa pitää huutelua ja riitelyä minään temperamenttiasiana, vaan sosiaalisena kyvyttömyytenä.

Sama. Siinä kohtaa kun aletaan huutaa, minulta menee vastaanottimet kiinni ja mölisijä saa jäädä huutamaan yksinään.

Aiheena oleva asia kyllä voidaan mielellään keskustella, jos hän joskus kykenee sen rauhallisesti puhumaan.

Jos mölinätyyli toistuu usein niin ihminen on minulle väärä.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni kuvitteli, että parisuhde voi olla riidaton. Hän ahdistui huutamisistani ja hermostumisistani, mutta muutamassa vuodessa selvisi miten hän lapsena pelkäsi äitiään. Hän ei uskaltanut suuttua mistään ja muutti itsensä näkymättömäksi, ettei äiti vaan saisi päähänsä huutaa hänellekin. Miehellä vei vielä muutama vuosi lisää elämää kanssani, kunnes mies uskalsi suuttua minulle. Sanoin joka huutomme päätteeksi, että rakastan häntä entistä enemmän ja miten hän saa huutaa niin paljon kuin haluaa. Lopulta mies koki olonsa turvalliseksi kanssani ja uskaltaa suuttua minulle.

En ole mikään psykologi, mutta hienoa jos joku on temperamantiltaan lehmänhermoinen, mutta se ei tee hänestä sen parempaa parisuhteessa kuin äkkipikainenkaan persoona. IHmiset kohtaavat toisensa hyvin eri tavoin ja yksilöllisesti. Niin kuin vanha sukulaiseni aina sanoi "Luoja ei kiellä suuttumasta, mutta pitkää vihaa pitämästä"

Kuulostat kamalalta kumppanilta. En kestäis tuollaisia huutajia. 

Vierailija kirjoitti:

Keskstelu on täynnä pirttihirmuja, joiden kumppani on kynnysmattona. "Ei meillä riidellä", no ei kai kun toinen tekee kaiken mitä haluat. "Puhutaan asiat sivistyneesti", eli pakotan oman mielipiteeni toiselle.

Ei vaan keskustellaan asiasta ja kumpikin kertoo mielipiteensä ja sen jälkeen tehdään kompromissi. 

Vierailija kirjoitti:

Mieheni kuvitteli, että parisuhde voi olla riidaton. Hän ahdistui huutamisistani ja hermostumisistani, mutta muutamassa vuodessa selvisi miten hän lapsena pelkäsi äitiään. Hän ei uskaltanut suuttua mistään ja muutti itsensä näkymättömäksi, ettei äiti vaan saisi päähänsä huutaa hänellekin. Miehellä vei vielä muutama vuosi lisää elämää kanssani, kunnes mies uskalsi suuttua minulle. Sanoin joka huutomme päätteeksi, että rakastan häntä entistä enemmän ja miten hän saa huutaa niin paljon kuin haluaa. Lopulta mies koki olonsa turvalliseksi kanssani ja uskaltaa suuttua minulle.

En ole mikään psykologi, mutta hienoa jos joku on temperamantiltaan lehmänhermoinen, mutta se ei tee hänestä sen parempaa parisuhteessa kuin äkkipikainenkaan persoona. IHmiset kohtaavat toisensa hyvin eri tavoin ja yksilöllisesti. Niin kuin vanha sukulaiseni aina sanoi "Luoja ei kiellä suuttumasta, mutta pitkää vihaa pitämästä"

Aivan painajaisten suhde olisi minulle tuollainen: huutoriitoja ja rakkaudentunnustuksia ADHD-vuorotahtiin. Epästabiilia sekä stressaavaa elämää.

Riitely johtuu yksinkertaisesti vähintään toisen osapuolen heikoista tunne- tai kommunikaatiotaidoista. Siinä se. Siitä ei voi päätellä muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Riitely johtuu yksinkertaisesti vähintään toisen osapuolen heikoista tunne- tai kommunikaatiotaidoista. Siinä se. Siitä ei voi päätellä muuta. 

Juuri näin. Mutta helpottavaa on, että tämän ongelman voi tunnistaa itsessään ja muuttaa toimintatapojaan. Yleensä itsereflektiota tapahtuu eron jälkeen. Näin myös itsellä. Aiemmassa suhteessani menetin hermoni usein. Nykyisessä suhteessani en sorru enää tuohon, koska olen oppinut miten käsitellä tunteita. 

""Samaa mieltä. En osaa pitää huutelua ja riitelyä minään temperamenttiasiana, vaan sosiaalisena kyvyttömyytenä."

Niin tyhmä luulo. Kuitenkin on ihan täysi tosiasia, että temperamenttia on erilaisia, ja toiset ovat kiihtyvämpiä.

Erittäinkin paljon sosiaalista kyvykkyyttä vaatii riidellä niin, että saa tunteensa tuuletetettua, ja samalla pysyä asiassa. Suomalaiset pelkäävät ääntä ja tunnetta, ja yleensä ne sitten näkyvät vain ylilyönteinä ja asiattomuutena.

Ei ole millään tavalla sosiaalisesti kyvykästä vain normin takia tukahduttaa tunteensa ja persoonansa, koska riitely on niin pelottava asia. Paljon taidokkaampaa henkisesti on osata ilmaista tunteensa ihan aidolla tasolla ja voimalla- ja silti riidellä rakentavasti. 

Teatterin vetäminen taidokkaasti kuvitellen sen olevan sivistynyttä, on juuri niin aitoa, kuin teatteri on. Yhtä aito sitten se sivistyskin.

Me ei riidellä koskaan. Ilmeisesti riideltiin suhteen ensimmäisenä vuotena kaikki riidat. Todella rajuja ja repiviä riitoja oli silloin ihan jatkuvasti. Onneksi ei luovutettu. Nykyään myös tiedämme, ettemme osaa riidellä, se lähtee aina käsistä. (Molemmilla traumatausta)

Asiat keskustellaan, ja jos joskus väsyneenä erehtyykin ärähtämään, pyydämme heti anteeksi, puolin jos toisin. 

Annamme myös toistemme olla hyvinkin vapaasti just semmosia kuin olemme. Jokaista ärsytyksen aihetta ei tarvitse ääneen sanoa, puida tai keskustella. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa, joten sormien välistä voi katsoa, ellei nyt ole parisuhteen jatkumisen kannalta oikeasti vakava asia. 

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut viisikymppinen mies ja nyt uudessa seurustelusuhteessa.

Exä kyllä korotti mulle ääntään ja räyhäsi, ja meni välillä asiattomasti riitaan kuulumattomiin henkilökohtaisuuksiin, mutta minä vastasin aina asiallisesti enkä lähtenyt mukaan huutoon. Ei kyllä tuntunut mukavalta, kun yhtäkkiä kesken jonkun kimpaantuneen asioidenselvittelyn vaimo yhtäkkiä sanoo, että mulla on tyhmä, lässyttävä ääni. Mihin vi##uun se nyt liittyi, kun keskusteltiin jostain ihan randomista asiasta? En edes muista mitä tuo ns riita koski, mutta muistan edelleen, että mulla on tyhmä, lässyttävä ääni. 

Nyt uudessa suhteessa ei asuta yhdessä, niin ei tarvitse olla koskaan eri mieltä tiskeistä, pyykeistä tms. Toki joskus ollaan asioista eri mieltä, mutta silloin asiat aina keskustellaan, ei riidellä. 

Eli ilmeisesti olette lähinnä nyxäsi asunnolla?

Sinulla on outo käsitys riidoista. Lapsen kokemus aikuisen riidellessä? 

***

Kyllä minä ainakin säikähtäisin todella jos isokokoisempi ja voimakkaampi mieheni alkaisi huutamaan ja käyttäytymään uhkaavasti.

Minulla ei ole edes lapsen kokemusta riitelystä, vanhempani olivat sopuisia ja rakastavia. Ikinä en nähnyt heidän riitelevän

Vierailija kirjoitti:

""Samaa mieltä. En osaa pitää huutelua ja riitelyä minään temperamenttiasiana, vaan sosiaalisena kyvyttömyytenä."

 

Niin tyhmä luulo. Kuitenkin on ihan täysi tosiasia, että temperamenttia on erilaisia, ja toiset ovat kiihtyvämpiä.

Erittäinkin paljon sosiaalista kyvykkyyttä vaatii riidellä niin, että saa tunteensa tuuletetettua, ja samalla pysyä asiassa. Suomalaiset pelkäävät ääntä ja tunnetta, ja yleensä ne sitten näkyvät vain ylilyönteinä ja asiattomuutena.

 

Ei ole millään tavalla sosiaalisesti kyvykästä vain normin takia tukahduttaa tunteensa ja persoonansa, koska riitely on niin pelottava asia. Paljon taidokkaampaa henkisesti on osata ilmaista tunteensa ihan aidolla tasolla ja voimalla- ja silti riidellä rakentavasti. 

Teatterin vetäminen taidokkaasti kuvitellen sen olevan sivistynyttä, on juuri niin aitoa, kuin teatteri on. Yhtä aito sitten se sivistyskin.

Mulle tuli aina todella inhottava olo, kun olin huutanut. Eli mulle sellainen tuuletus ei vain toiminut. En ymmärrä, että sun kirjoituksen perusteella sä oikein nautit riitelystä. Mutta niin me olemme erilaisia🤷

t. Huutamisen lopettanut

Vierailija kirjoitti:

""Samaa mieltä. En osaa pitää huutelua ja riitelyä minään temperamenttiasiana, vaan sosiaalisena kyvyttömyytenä."

 

Niin tyhmä luulo. Kuitenkin on ihan täysi tosiasia, että temperamenttia on erilaisia, ja toiset ovat kiihtyvämpiä.

Erittäinkin paljon sosiaalista kyvykkyyttä vaatii riidellä niin, että saa tunteensa tuuletetettua, ja samalla pysyä asiassa. Suomalaiset pelkäävät ääntä ja tunnetta, ja yleensä ne sitten näkyvät vain ylilyönteinä ja asiattomuutena.

 

Ei ole millään tavalla sosiaalisesti kyvykästä vain normin takia tukahduttaa tunteensa ja persoonansa, koska riitely on niin pelottava asia. Paljon taidokkaampaa henkisesti on osata ilmaista tunteensa ihan aidolla tasolla ja voimalla- ja silti riidellä rakentavasti. 

Teatterin vetäminen taidokkaasti kuvitellen sen olevan sivistynyttä, on juuri niin aitoa, kuin teatteri on. Yhtä aito sitten se sivistyskin.

Temperamentti ei ole validi syy käyttäytyä epäsosiaalisesti ihan riippumatta siitä millainen se temperamentti on. Jos kiivas temperamenttinen huutaa ja rauhallisen temperamentin omaava vetäytyy ja tukahduttaa tunteensa, siinä on vastakkain kaksi sosiaalisesti kyvytöntä ihmistä. Sosiaalista kyvykkyyttä on nimenomaa se, että osaa käsitellä suhteen erimielisyyksiä tai väärinkäsityksiä ilman, että antautuu oman temperamenttinsa mukaisesti tunteidensa vietäväksi.

Se, että asioista kykenee keskustelemaan rauhallisesti ja järkevästi, toista kunnioittaen, ei ole mitään tunteiden tukahduttamista. Rauhallisessa ja järkevässä, toista kunnioittavassa keskustelussa on tilaa näyttää tunteensa puolin ja toisin ja mitään riitelyä ei tarvia, koska kumpikin kunnioittaa toistensa tunnekokemuksia.

"Mulle tuli aina todella inhottava olo, kun olin huutanut. Eli mulle sellainen tuuletus ei vain toiminut. En ymmärrä, että sun kirjoituksen perusteella sä oikein nautit riitelystä. Mutta niin me olemme erilaisia🤷

t. Huutamisen lopettanut"

Enhän sanonut mitään nauttimisesta. En nauti. Tarvittaessa riitelen. Todellisuudessa hyvin harvoin. Raivoamista ja huutamista olen harrastanut  viimeksi teininä, mutta jos on tilanne sellainen,ääni voi kohota, ja kyllä ihan kiihdyn. Silti kontrollissa.  Kuten sanoin, tuulettaminen onkin taitolaji, jos on kuohahteleva temperamentti. Eli ei siis lainkaan osoitus mistään sosiaalisesta ja tunnetason kehittymättömyydestä, kuten niin mielellään leimataan.

Vierailija kirjoitti:

"Mulle tuli aina todella inhottava olo, kun olin huutanut. Eli mulle sellainen tuuletus ei vain toiminut. En ymmärrä, että sun kirjoituksen perusteella sä oikein nautit riitelystä. Mutta niin me olemme erilaisia🤷

 

t. Huutamisen lopettanut"

Enhän sanonut mitään nauttimisesta. En nauti. Tarvittaessa riitelen. Todellisuudessa hyvin harvoin. Raivoamista ja huutamista olen harrastanut  viimeksi teininä, mutta jos on tilanne sellainen,ääni voi kohota, ja kyllä ihan kiihdyn. Silti kontrollissa.  Kuten sanoin, tuulettaminen onkin taitolaji, jos on kuohahteleva temperamentti. Eli ei siis lainkaan osoitus mistään sosiaalisesta ja tunnetason kehittymättömyydestä, kuten niin mielellään leimataan.

 

 

 

 

Miksii tarvitsee riidellä ja silloin tuulettaa sille toiselle?