Lue keskustelun säännöt.
Muita, joilla ei nykyisin ole yhteyttä sukulaisten kanssa ja se surettaa?
20.07.2025 |
Olin lapsi 90-luvulla. Ainoana lapsena oli ihanaa, miten oli sukua ympärillä edes joskus, vaikka välimatkaa toki oli. Muistan, miten sukuloitiin mummolassa, mökillä ja vanhempieni sisarusten luona eri puolilla Suomea (sukumme on aina asunut pitkin Suomea). Oltiin koko perhe yökylässä. Nukuttiin vierashuoneessa tai lattialla patjalla. Oli hauskaa nähdä vanhempien sisarusten ja serkkujen kanssa. Tehtiin ihan tavallisia asioita: pelattiin pallopelejä ulkona, grillattiin, käytiin uimarannalla, leikittiin, laitettiin ruokaa, poimittiin mansikoita, saunottiin jne. Olisin niin toivonut omille lapsilleni samanlaista kokemusta sukulaisten kanssa.
Isovanhemmat kuolivat 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä ja 2010-luvun alussa. Yhteys sukulaisiin katkesi lähes täysin isovanhempien kuoleman myötä. Vanhempien sukupolvi ei osannut luontevasti jatkaa yhteydenpitoa, eikä enää kokoonnuttu saman katon alle. En ole nähnyt vanhempieni sisaruksia, serkuistani puhumattakaan, liki 8 vuoteen. Silloin oli viimeksi juhlat, joihin oli kutsuttu sukua. Korona-ajan alle jäi useammat lakkiaiset ja vastaavat, joihin ennen olisi kutsuttu sukua. Enää ei tule kutsuja serkkujen häihin/lasten ristiäisiin/valmistujaisiin tai vastaaviin, joihin ennen olisi tullut kutsu. Mummolat on myyty aikaa sitten ja kesämökille saapuminen ei serkkuja kiinnosta, kun mökki on askeettinen ja kaukana. Miehen suvun osalta tilanne ei ole sen parempi, olen tavannut miehen sukulaiset kerran miehen mummon hautajaisissa. Ei tule sieltäkään kyläilykutsuja, eikä tulla kylään.
Vanhempien sisarukset ovat iältään 70-80 v, eivät enää matkustele kotipaikkakuntansa ulkopuolelle, eivätkä kutsu kylään. Yksi Pohjois-Suomessa asuva täti suostuu näkemään kahvien verran, jos siellä suunnalla kuljemme. Postikortin jos laittaa jouluna, niin läheskään kaikilta ei saa vastausta. Serkkuja en ole nähnyt aikoihin, suurimmasta osasta en edes tiedä asuinpaikkakuntaa kummempaa tietoa. Olen joskus yrittänyt ottaa yhteyttä, mutta heitä ei kiinnosta yhteydenpito. Läheisimmän serkkuni kanssa olemme molemmat saaneet lapsia viimeisen vuosikymmenen aikana ja olen ehdottanut, että olisi kiva nähdä ja saada pikkuserkut saman katon alle. Eivät koskaan tule kylään, kun kysyn. Ja kun olen kysynyt, ehtisivätkö näkemään kun olemme heidän kotipaikkakunnallaan, niin koskaan ei sopinut. Enää en viitsi edes ehdottaa, kun nolottaa tulla aina torjutuksi.
Onko muillakin tällaista, että yhteys sukuun on lähes katkennut? Miten olette pärjänneet asian kanssa? Oletteko saaneet tilannetta jotenkin muutettua? Minä ja mieheni olemme ainoita lapsia, joten lapsillamme ei ole yhtään ainutta serkkua. Surettaa, kun ei ole mitään paikkaa, mihin lomilla mennä eikä sukulaisia tule kylään. Eikä ole ihmisiä, jotka haluaisivat muistella vuosikymmenten takaisia aikoja, edesmenneitä isovanhempia ja muita suvun muistoja. Harmittaa sekin, kun olemme itse yrittäneet luoda yhteyttä ja toisia ei kiinnosta kuin korkeintaan lähettää postikortti jouluna.
Ja kun joku tulee kommentoimaan, niin ollaan ihan "tavallinen" perhe, työssäkäyvät vanhemmat ja elämä kunnossa, ei ole mitään ongelmia päihteiden tai muun kanssa, mikä selittäisi etäisiä välejä sukuun.
Kommentit (105)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani haaste on ollut siinä, että olin itse valmis reissaamaan muiden luo kauaskin, mutta he eivät halunneet koskaan tulla vastavuoroisesti kylään.
Ehkä mulla on outo kaveri/sukulaispiiri, mutta eivät todellakaan tule yöksi. Tätä on ollut vaikea ymmärtää, kun mulla on siisti koti pk-seudulla, saisi lainaksi lakanat, pyyhkeet ja muut, ruokahuoltokin onnistuu.
Nykyihmiset eivät mielellään majaile, yövy, toisten kodeissa. Me ainakin aina olemme varanneet hotellin tai muun majapaikan läheltä kun olemme sukuloineet ja vaikka tilaa olisi ja pyydettykin yöpymään. Vinkkinä: ala tekemään sukuselvitystä, se voi olla mielenkiintoinen harrastus.
Vierailija kirjoitti:
Suku on pahin.
Sitten olet paha itsekin, jos olet kenellekään sukua!928
Sen ymmärrän, että kaikki eivät ole sukurakkaita. Mutta onhan se sääli, jos yhteys sukuun katkeaa kokonaan. Jos mieli muuttuu joskus vuosikymmenten päästä, ei enää suvun vanhimmat ole muistelemassa yhteisiä sukujouluja tai juhannuksia vuosikymmenten takaa. Samalla häviää tärkeitä tietoja. Jokaiselle tekisi esimerkiksi hyvää tietää sukunsa sairauksista ja muista. Nämä tiedot voivat olla hyvinkin tärkeitä tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä koin totaalisen suvun ulkopuolelle jäämisen, kun kutsuin sukulaisia väitöstilaisuuteeni. Yksikään ei tullut eikä yksikään lähettänyt edes onnittelukorttia. Joihinkin hautajaisiin olisin ollut tervetullut, mutta en yhteenkään mukavaan perhejuhlaan kuten ristiäisiin tai häihin. Edes se serkku, jonka kanssa olin läheinen vielä nuorena aikuisena, ei ole välittänyt pitää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
On tosiaan jotenkin kuihtuneet välit olleet sukulaisiin jo pitkään. Nykyään ei oikein tunnuta pitävän kehenkään yhteyttä, kun halutaan tehdä omia asioita oloissaan. Osaan jopa sisaruksistakin saa tehdä hartiavoimin töitä, että säilyy edes jonkinlainen yhteydenpito. Kateutta ja kyräilyä tuntuu olevan niin paljon nykyisin, ja aivan tyhjästä.
Sama juttu. Olkoot paskat, en jaksa enää olla se, joka edes yrittää pitää yhteyttä yllä. Alamne sisarukset jo ikääntyä ja olen huomannut sisaruksissani saman piirteen kuin monissa ystävissäni, että iän lisääntyessä kärttyisyys ja herkkänahkaisuus sekä kateus lisääntyy ja kanssakäymisissä saa jo jokaisen kanssa varoa sanomisiaan ettei tule väärin ymmärrretyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tosiaan jotenkin kuihtuneet välit olleet sukulaisiin jo pitkään. Nykyään ei oikein tunnuta pitävän kehenkään yhteyttä, kun halutaan tehdä omia asioita oloissaan. Osaan jopa sisaruksistakin saa tehdä hartiavoimin töitä, että säilyy edes jonkinlainen yhteydenpito. Kateutta ja kyräilyä tuntuu olevan niin paljon nykyisin, ja aivan tyhjästä.
Sama juttu. Olkoot paskat, en jaksa enää olla se, joka edes yrittää pitää yhteyttä yllä. Alamne sisarukset jo ikääntyä ja olen huomannut sisaruksissani saman piirteen kuin monissa ystävissäni, että iän lisääntyessä kärttyisyys ja herkkänahkaisuus sekä kateus lisääntyy ja kanssakäymisissä saa jo jokaisen kanssa varoa sanomisiaan ettei tule väärin ymmärrretyksi.
Tämä. Itsellänikin on iäkkäämpi sukulainen, joka on eristäytynyt kotiinsa, nurisee kaikesta ja muistelee oikein katkerana köyhää lapsuutta sodan jälkeen, kun vanhemmilta ei saanut tarpeeksi huomiota. Itse sitten on ollut omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen kylmä äiti, ei huvita edes lapsenlapsia nähdä. Ei tietenkään näe omassa käytöksessään mitään vikaa tai muuttumisen tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa kerrotaan, että apn perhe meni sukulaisille kylään, mutta ei sellaista, että hänen perheensä olisi vastavuoroisesti majoittanut ja kestinnyt sukulaisia. "Oltiin koko perhe yökylässä."
Jos tuota miettii aikuisen näkökulmasta, niin huomaa helposti, että vastavuoroisuus puuttuu. Omat vanhempani väsyivät siihen, että koko suku tuli puoliväkisin mökille passattavaksi ja kestittäväksi joko vuorotellen tai yhtäaikaa. Olihan se lapsena ihan mukavaa, mutta heille hyvin raskasta enkä ole jatkanut perinnettä. Suoraan sanoen osa sukulaisista on lokkeja, jotka ovat opettaneet lokkeilun jälkikasvulleenkin. Väkisin kylään tunkeminen on sellainen tapa, että itse laitoin sille täyden stopin, vaikka nuorempana olin jatkanut perinnettä, että kyläilemään voi tulla koko perheen voimin.
Monesti näissä välirikoissa on kyse vastavuoroisuuden puutteesta. Kun tullaan ison perheen kanssa kylään, joku maksaa laskut, siivoaa ja passaa
Tulin vihaiseksi jo luettuani tämän. Miten ihmiset kehtaavat?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tosiaan jotenkin kuihtuneet välit olleet sukulaisiin jo pitkään. Nykyään ei oikein tunnuta pitävän kehenkään yhteyttä, kun halutaan tehdä omia asioita oloissaan. Osaan jopa sisaruksistakin saa tehdä hartiavoimin töitä, että säilyy edes jonkinlainen yhteydenpito. Kateutta ja kyräilyä tuntuu olevan niin paljon nykyisin, ja aivan tyhjästä.
Sama juttu. Olkoot paskat, en jaksa enää olla se, joka edes yrittää pitää yhteyttä yllä. Alamne sisarukset jo ikääntyä ja olen huomannut sisaruksissani saman piirteen kuin monissa ystävissäni, että iän lisääntyessä kärttyisyys ja herkkänahkaisuus sekä kateus lisääntyy ja kanssakäymisissä saa jo jokaisen kanssa varoa sanomisiaan ettei tule väärin ymmärrretyksi.
Itselläni ei ole sisaruksia, mutta luulisin, että tuo ei ole mikään uusi asia, vaan vanhemmiten ei enää jaksa niitä juttuja, jotka ovat toisessa aina häirinneet. Itsekin olen siivonnut pois elämästäni ne ihmiset, joista ei oikeasti edes pidä ja joissa on aina ollut häiritseviä piirteitä. Tuo tapahtui jo nelikymppisenä. Sukulaisten kanssa oletetaan, että kestää enemmän kaikkea häiritsevää, joten ehkä se sitten tapahtuu vanhemmiten, että ottaa heihinkin etäisyyttä. Jäljellä olevan ajan haluaa käyttää ihmisiin, joista oikeasti pitää?
Oman äitini biologinen äiti hylkäsi hänet ollessaan vain vuoden ikäinen. Äitini asui ensin isovanhempiensa kanssa ja lopulta hänen biologinen isänsä otti hänet huolehtiakseen. Äitini on tavannut biologista äitiään vasta aikuisiällä muutaman kerran. Itsekin muistan yhden kerran kun olen hänet nähnyt. Nykyään olen alkanut kiinnostumaan yhä enemmän juuristani. Otin yhteyttä biologiseen isoäitiini, eli äitini äitiin, mutta hän ei koskaan vastannut yhteydenottooni. Vaikka äitini isän puolella on paljon läheistä sukua, välillä ajatuksiini hiipii, etten kuuluisi siihen sukuun. En oikein osaa tätä sen enempää selittää.
Jouduin ottamaan riskin, että biologinen isoäitini ei halua tavata ja ilmeisesti juuri näin sitten kävi. Eteenpäin vain. Olen ollut todella herkällä mielellä , enkä voi käsittää sitä aikaa, että oman lapsen hylkääminen on ollut normaalia. En usko, että se on kevyt taakka kantaa. Vastauksia tuskin enää saan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 91: "Itselläni ei ole sisaruksia, mutta luulisin, että tuo ei ole mikään uusi asia, vaan vanhemmiten ei enää jaksa niitä juttuja, jotka ovat toisessa aina häirinneet. Itsekin olen siivonnut pois elämästäni ne ihmiset, joista ei oikeasti edes pidä ja joissa on aina ollut häiritseviä piirteitä. Tuo tapahtui jo nelikymppisenä. Sukulaisten kanssa oletetaan, että kestää enemmän kaikkea häiritsevää, joten ehkä se sitten tapahtuu vanhemmiten, että ottaa heihinkin etäisyyttä. Jäljellä olevan ajan haluaa käyttää ihmisiin, joista oikeasti pitää?"
Uskoisin, että monilla miellyttämisenhalu vähenee iän myötä. Ei jakseta enää esittää, että joo, oot tosi ihana, jos todellisuudessa mieluummin ei edes tapaisi koko ihmistä. Mistä tulikin mieleen, että työelämässä joudutaan sietämään kaikenlaista porukkaa, vaikka hampaita kiristellen, joten vaikuttaisiko asiaan jotenkin se, että kun työelämä on ohi, niin se on helpotus eikä haluta sitten muutenkaan enää sietää ja esittää?
No mun täti päästi tahallaan mun edesmenneen koiran irti. Suojelivat hyväksikäyttänyttä äitiäni. Joten ei harmita yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä koin totaalisen suvun ulkopuolelle jäämisen, kun kutsuin sukulaisia väitöstilaisuuteeni. Yksikään ei tullut eikä yksikään lähettänyt edes onnittelukorttia. Joihinkin hautajaisiin olisin ollut tervetullut, mutta en yhteenkään mukavaan perhejuhlaan kuten ristiäisiin tai häihin. Edes se serkku, jonka kanssa olin läheinen vielä nuorena aikuisena, ei ole välittänyt pitää yhteyttä.
Se ulkopuolella jättäminen onkin eräs syy, miksi sukulaiset eivät enää kiinnosta. Minulla oli vähän samankaltainen tilanne; ei oltu yhtään kiinnostuneita ja jätettiin huomiotta. Olisiko sitten noteerattu niin vähäpätöiseksi vai oliko kateutta. Kyllähän ne sukulaiset paasasivat omista asioistaan ihan kyllästymiseen asti ja pitivät omia tapojaan ehdottomasti oikeina. Meille jankattiin, että miten te sillä lailla teette ja teidän olisi kannattanut tehdä niin ja niin jne. Ikävä maku jäi myös, kun jotkut vanhat sukulaiset syyttelivät ja kaivoivat esille hampaan koloon jääneitä asioita.
Itse olen se, joka on jättänyt yhteydenpidon sukuun, kun en ole oikein koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Parin serkun kanssa olin lapsena suht läheinen, mutta nykyään eletään niin eri elämiä, ettei oikein nappaa väkisin pitää suhdetta yllä. Toisen vanhemman puolelle on aina ollut etäiset välit ja vanhemman kuoltua en ole ollut missään tekemisissä siihen suuntaan.
Eli en osaa oikein samaistua paitsi niihin sukulaisiin, jotka eivät pidä yhteyttä. Sukulaisiaan ei voi valita, eikä sukulaisuus tarkoita, että ihmisillä olisi mitään muuta yhteistä kuin se veriside. Monet ovat nykyään niin kiireisiä ja kuormittuneita, että kaikki sellainen, mikä ottaa enemmän kuin antaa, karsitaan elämästä pois, myös ihmissuhteet.
Itse koin tänä kesänä jotain pientä katkeruutta omaa sukuani kohtaan. Tiedän, että jokainen kutsuu häihin juuri ne ketkä haluaa, mutta eräs sukulaiseni jätti vain minut ja minun sisarukset kutsumatta häihinsä. Äitini oli kutsuttu ja myös äitini sisarukset lapsineen. Tämä sai jotenkin tuntemaan , että en kuuluisi sukuun. Vaikea selittää, mutta olipa kiva jutella kun kaikki vain kehui miten hienot häät oli ollut. Jep jep
Oma mummoni hoki aina, että meidän suvun täytyy pitää yhtä siksi, että meidän suku on niin pieni. Kaikennäköistä on sattunut ja tapahtunut sivun kesken sen jälkeen kun mummo sairastui Alzheimeriin... Nyt onkin sitten suku riidoissa.
Meillä on aika tiivis ja läheinen suku, mutta on myös tiettyjä juttuja mitkä minua etäännyttää.
Meidän suvussa on sinänsä ihan hyvä fiilis, mutta myös sellaisia ns salaisuuksia mistä ei voi ääneen puhua (vanhoja asioita) ... Näistä hyvin varoen voi puhua joidenkin kanssa. Itse olen n. 30 vuotias ja kauheasti on alkanut kiinnostaa oman suvun asiat. Nyt olisi vielä viimeiset hetket kuultavana , kun uskaltaisi kaiken kysyä
Nro 76: "Noin 30 henkeä eli ei siinä ihan kaikki sukulaiset ole. Osaa ei ole kiinnostanut, niin ei olla sitten lopulta enää kutsuttu. Me itse maksetaan,mutta tuliaisia ( syötävää, kahvia, viiniä yms) tulee kyllä. Tarjoilu pidetään yksinkertaisena , mutta riittävänä. Kaukaa tulevia majoitetaan, suurin osa ajaa kotiin/ mökilleen pitkähkönkin matkan. Kyllä tälle tilausta näyttää olevan. Pysyy jonkinlaiset yhteydet ja joitakin nähdään vain tämän kerran kesässä. On tämä vähän rasite, mutta on toisaalta tuonut vastavuoroisuutta pitkän ajan kuluessa. Eikä nyt sen takia järjestetä, vaan siksi että mukavia tilaisuuksia ovat kuitenkin olleet!"
Tuollainen kuulostaa ihan kivalta, kun porukkaa on kuitenkin vain noin vähän. Mä en olisi voinut tuollaista nuorempana edes harkita, koska tosiaan mulla serkkujakin jo 38 ja kaikilla heistä vähintään 2 lasta. Ja puolisot päälle. Eli yli 150 olisi pitänyt kutsua ihan vain serkkuja perheineen. Siihen sitten tädit ja sedät päälle. Olisiko kaikki tulleet, tuskin, mutta kutsua olisi pitänyt ja myös varautua siihen, että hups, niitä tuleekin nyt yli 100. Mulla ei olisi myöskään lasten asuessa vielä kotona ollut edes tilaa majoittaa yövieraita. Yksi ylimääräinen nuorisoisängyn patja löytyi, kun lasten kaverit jäi joskus yökylään, mutta aikuisia tai perheitä ei olisi onnistunut majoittaa.
Kun järjestin 50v synttärini, vieraita kävi 42 ja hekin porrastetusti niin, että kaikki eivät tulleet samaan aikaan. Olin myös lainannut ison määrän jakkaroita, jotta kaikki sentään pääsisivät istumaan johonkin eikä tarvitsisi koko aikaa seisoa. Pyrin kans pitämään tarjottavat valmistuksen näkökulmasta simppelinä, mutta koska oli jo lokakuun puoliväli ja ulkolämpötila lähellä jääkaapin lämpötilaa, niin esim juomat yms pystyi säilyttämään parvekkeella.
Mun lähisuvun (vanhempani, siskoni , siskoni lapset perheineen, mun lapset perheineen) kanssa oli vuosikymmeniä tapana viettää yhdessä niin joulut kuin monet muutkin vuotuiset juhlapäivät. Alussa olikin aika helppoa, mutta kun lapset alkoivat pariutua, niin porukan koko kasvoi. Monenlaiset allergiat ja muut erikoisruokavaliot piti ottaa huomioon tarjottavissa ja kyllähän tollasessa tavallisessa 1980-luvun keittiössä on omat haasteensa kokkailla yhtään isommalle porukalle. Eikä meitä edes ollut kuin 14. Pandemia sitten katkaisi perinteen, kun kukaan ei halunnut ottaa riskiä, että tartuttaisi viruksen yli 90-vuotiaisiin vanhuksiin. En kuitenkaan kaipaa enää noita aikoja. Ei mulla ole enää niin isoa ruokapöytääkään olohuoneessa. Nyt on enää 6 hengen ruokapöytä ja sen isompaa porukkaa en enää kutsu.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/