Lue keskustelun säännöt.
Muita, joilla ei nykyisin ole yhteyttä sukulaisten kanssa ja se surettaa?
20.07.2025 |
Olin lapsi 90-luvulla. Ainoana lapsena oli ihanaa, miten oli sukua ympärillä edes joskus, vaikka välimatkaa toki oli. Muistan, miten sukuloitiin mummolassa, mökillä ja vanhempieni sisarusten luona eri puolilla Suomea (sukumme on aina asunut pitkin Suomea). Oltiin koko perhe yökylässä. Nukuttiin vierashuoneessa tai lattialla patjalla. Oli hauskaa nähdä vanhempien sisarusten ja serkkujen kanssa. Tehtiin ihan tavallisia asioita: pelattiin pallopelejä ulkona, grillattiin, käytiin uimarannalla, leikittiin, laitettiin ruokaa, poimittiin mansikoita, saunottiin jne. Olisin niin toivonut omille lapsilleni samanlaista kokemusta sukulaisten kanssa.
Isovanhemmat kuolivat 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä ja 2010-luvun alussa. Yhteys sukulaisiin katkesi lähes täysin isovanhempien kuoleman myötä. Vanhempien sukupolvi ei osannut luontevasti jatkaa yhteydenpitoa, eikä enää kokoonnuttu saman katon alle. En ole nähnyt vanhempieni sisaruksia, serkuistani puhumattakaan, liki 8 vuoteen. Silloin oli viimeksi juhlat, joihin oli kutsuttu sukua. Korona-ajan alle jäi useammat lakkiaiset ja vastaavat, joihin ennen olisi kutsuttu sukua. Enää ei tule kutsuja serkkujen häihin/lasten ristiäisiin/valmistujaisiin tai vastaaviin, joihin ennen olisi tullut kutsu. Mummolat on myyty aikaa sitten ja kesämökille saapuminen ei serkkuja kiinnosta, kun mökki on askeettinen ja kaukana. Miehen suvun osalta tilanne ei ole sen parempi, olen tavannut miehen sukulaiset kerran miehen mummon hautajaisissa. Ei tule sieltäkään kyläilykutsuja, eikä tulla kylään.
Vanhempien sisarukset ovat iältään 70-80 v, eivät enää matkustele kotipaikkakuntansa ulkopuolelle, eivätkä kutsu kylään. Yksi Pohjois-Suomessa asuva täti suostuu näkemään kahvien verran, jos siellä suunnalla kuljemme. Postikortin jos laittaa jouluna, niin läheskään kaikilta ei saa vastausta. Serkkuja en ole nähnyt aikoihin, suurimmasta osasta en edes tiedä asuinpaikkakuntaa kummempaa tietoa. Olen joskus yrittänyt ottaa yhteyttä, mutta heitä ei kiinnosta yhteydenpito. Läheisimmän serkkuni kanssa olemme molemmat saaneet lapsia viimeisen vuosikymmenen aikana ja olen ehdottanut, että olisi kiva nähdä ja saada pikkuserkut saman katon alle. Eivät koskaan tule kylään, kun kysyn. Ja kun olen kysynyt, ehtisivätkö näkemään kun olemme heidän kotipaikkakunnallaan, niin koskaan ei sopinut. Enää en viitsi edes ehdottaa, kun nolottaa tulla aina torjutuksi.
Onko muillakin tällaista, että yhteys sukuun on lähes katkennut? Miten olette pärjänneet asian kanssa? Oletteko saaneet tilannetta jotenkin muutettua? Minä ja mieheni olemme ainoita lapsia, joten lapsillamme ei ole yhtään ainutta serkkua. Surettaa, kun ei ole mitään paikkaa, mihin lomilla mennä eikä sukulaisia tule kylään. Eikä ole ihmisiä, jotka haluaisivat muistella vuosikymmenten takaisia aikoja, edesmenneitä isovanhempia ja muita suvun muistoja. Harmittaa sekin, kun olemme itse yrittäneet luoda yhteyttä ja toisia ei kiinnosta kuin korkeintaan lähettää postikortti jouluna.
Ja kun joku tulee kommentoimaan, niin ollaan ihan "tavallinen" perhe, työssäkäyvät vanhemmat ja elämä kunnossa, ei ole mitään ongelmia päihteiden tai muun kanssa, mikä selittäisi etäisiä välejä sukuun.
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
2000-luvulla osa sysäsi sukulaiset pois jaloista. Moni jäi yksin.
Sukulaisuus ei velvoita. Moni ei jäänyt yksin, vaan hankki omia kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä on hyvin pitkälti samanlainen tilanne. Yritän korjata sitä kutsumalla kylään silloin tällöin. Mutta kun harvoin näkee, ei se juttelu ole enää yhtä luontevaa lapsena ja nuorena. Ymmärrän kyllä mitä kaipaat.
Olin suvun mustalammas lopetin kaiken yhteyden oton sisaruksiini kun heitä ei kiinnostanut minun tai perheeni seura, kaksoissisko sai aina raivarit kun soitti, ja haukkui milloin mistäkin. Kun täytin 50 v ketään ei kiinnostanut juhlia niitä. Lopetin silloin kaiken yhteyden oton ja estin kaksoissiskoni jottei enää soita haukkumispuheluita. En jaksanut olla suvun sylkikuppi
Vierailija kirjoitti:
'Minulla on sama juttu. Isovanhemmat oli jonkinlainen yhdysside ja heidän eläessään suku piti tiiviisti yhteyttä, heidän kuoltuaan äitini oli se joka veti suvun yhteen mutta äidin kuoltua yhteydet hiipui. Nykyään tavataan vain hautajaisissa. Ainoastaan sisartani tapaan muutaman kerran vuodessa ja sen lisäksi puhelimitse viikoittain. Suku on hajallaan ympäri maata pitkien välimatkojen päässä ja kaikilla on omat perheensä ja menonsa. Ikävä on.'
Tässä monikin detalji täsmää oman tilanteeni kanssa. Suomen sukulaiset alkoivat etääntyä jo siinä kohtaa, kun mummi ja ukki kuolivat lähes peräkkäin.
Olin vasta alakoulussa näiden surutapahtumien aikaa. Kovin vähän aikaa sain Savon isovanhemmistani nauttia, koska mummi sai äitini niin iäkkäänä synnyttäjänä.
Olen elänyt kaukana maailman turuilla, ja yhteydet Savoon ovat vähitellen hiipuneet.
(Viimeksi vietin täällä aikaa 17-vna).
Sen jälkeen ei käyntejä - kunnes tuli tämä täysin yllättävä globaalin tilant. pakottama koronaevakkojakso, jonka olen elänyt kuin Shaolinin munkki luostarissa.
Yksi serkku on pysynyt. Serkun kanssa eilen viimeksi pidempi keskustelu. Pidämme toisistamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2000-luvulla osa sysäsi sukulaiset pois jaloista. Moni jäi yksin.
Sukulaisuus ei velvoita. Moni ei jäänyt yksin, vaan hankki omia kavereita.
Kaverit on eri asia kuin suku. Kovin moni ei katkaise sukuun välejä kokonaan, mutta kavereihin välit katkeavat herkemmin. Ei tarvita kuin muutto muualle tai elämäntilanteessa isompi muutos (esim. perheellistyminen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja kokemuksia, ja kaipauksia.
Miehen suvussa on pitkäikäistä porukkaa, kellään ei vaan muka ole aikaa nähdä. Kaikilla miehen sisaruksilla samanikäiset lapset samassa maakunnassa, hyvä kun jouluisin tapaavat. Aikani kutsuin, järjestin leikkitreffejä ym. kunnes luovutin. Lapsia ajattelin, siksi yritin niin pitkään.
Omassa lapsuudessani 90-luvulla aikuiset näkivät vaivaa että esim. kesällä pari viikkoa viipynyt sukulaislapsi vietiin tekemään muun perheen kanssa normaaleja juttuja, tapaamaan sukua ym. mutta nykyaikana mitään tämmöistä ei tunneta. Yhteisöllisyys on muutenkin miinuksella...kun esikoisen kavereita vietiin puistoihin tms., kukaan ei koskaan tehnyt samaa meidän lapselle. Jos otimme yökylään, kukaan ei edes tekstaria laittanut että hei, tuokaa tänne seuraavaksi. Jopa kun vieras oli soittamalla kysynyt luvan lähteä mukaan markkinoille, vanhempansa eivät edes tarjoutuneet antamaan tälle rahaa tai maksamaan lapsensa syömisiä jälkikäteen.
Mä luulen, että tässä on muutamia syitä:
-Ennen "siedettiin" enemmän ikäviä/tylsiä/hyvin erilaisia sukulaisia/tuttuja, enää ei. Nykyisin monilla on tapana katkaista yhteydenpito, jos ei ole 100 % hauskaa ja kivaa yhdessä. Tämän varjolla moni on siivonnut sukulais- ja kaverilistojaan urakalla. Itse ajattelen, että tässä asiassa on puolensa ja puolensa. Ymmärrän, että jaksamista ei kaikelle ole, mutta tekisi hyvää joskus viettää aikaa muidenkin kuin 100 % sielunsisarten kanssa. Koskee siis muitakin kuin sukulaisia.
-90-luvulla oli ihan normaalia, että punkattiin jossain sukulaisten nurkissa vanhalla patjalla. Ei sitä muilla ollut sen kummoisempaa muillakaan. Nykyisin taas harva haluaa majoittua yötä vierassohvalla tai vanhalla patjalla. Moni valitsee mieluummin hotellin tai muuten laadukkaamman majoituspaikan. Ja osalla on myös noussut kynnys kutsua (yö)vieraita kylään kotiinsa, jos oma koti ei ole sisustuslehtimäisen upea tai hieno. Kotihäpeää esiintyy yllättävän paljon.
-Moni voisi ehkä nähdäkin sukulaisia, jos se tarkoittaisi tunnin mittaista kahvittelua ja tapaaminen olisi siinä. Mutta toiselle ei kehdata sanoa, että "voin nähdä sinua yksin tunnin, mutta en halua teidän perhettä yökylään". Ja kun monilla välimatkat ovat pitkät, niin tuollainen tunnin kahvittelun ehdottaminen voi tuntua todella töykeältä. Harva olisi valmis ajamaan vaikka pk-seudulta Kiteelle/Kiuruvedelle/Kuhmoon kahville tai ehdottamaan toiselle noin pitkän matkan kyläilyä pelkän kahvittelun takia.
-Ajatus keskustelusta sukulaisen kanssa, jota ei ole nähnyt vuosikausiin/vuosikymmeniin, voi tuntua vaivaannuttavalta. Mistä sitä puhuisi? Mitä osaa oikeastaan toisen elämästä kysyä, kun ei paljon mitään tiedä? Haluaako toinen muistella vanhoja ja jos haluaa, niin onko käsitys menneestä aivan toinen kuin omani? Alkaako toinen kaivamaan suvun menneitä ikävyyksiä? Osalle tällainen keskustelu voi tuntua suorastaan kauhistuttavalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän harmituksesi ap.
ihmettelen vain, miksi vanhempasi eivät ole sisaruksiinsa pitänyt yhteyttä. On hyvin normaalia että serkkuja tavataan mummolassa kunnes jonain päivänä mummoa ei ole. Mutta kyllä sisarussuhteet yleensä säilyvät. Miksihän ne eivät ole säilyneet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2000-luvulla osa sysäsi sukulaiset pois jaloista. Moni jäi yksin.
Sukulaisuus ei velvoita. Moni ei jäänyt yksin, vaan hankki omia kavereita.
Kaverit on eri asia kuin suku. Kovin moni ei katkaise sukuun välejä kokonaan, mutta kavereihin välit katkeavat herkemmin. Ei tarvita kuin muutto muualle tai elämäntilanteessa isompi muutos (esim. perheellistyminen).
Mitä sitten vaikka on eri asia. Yksin jäämiseen on lääke ja se on kavereiden hankkiminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän harmituksesi ap.
ihmettelen vain, miksi vanhempasi eivät ole sisaruksiinsa pitänyt yhteyttä. On hyvin normaalia että serkkuja tavataan mummolassa kunnes jonain päivänä mummoa ei ole. Mutta kyllä sisarussuhteet yleensä säilyvät. Miksihän ne eivät ole säilyneet?
Ap tässä:
Vanhemmillani on sisaruksia ja pitävät yhteyttä, mutta hyvin harvakseltaan. Voi mennä vuosikausia, että näkevät. Saattavat soitella muutaman kerran vuodessa. Joidenkin sisarusten kanssa yhteydenpito on hyvin vähäistä, eivätkä näe sisarustensa lapsiakaan. Osalla vanhempien sisaruksista alkaa olla jo ikää/terveysvaivoja niin, että matkustaminen ei ole onnistunut vuosikausiin. Asuvat siis kaikki kaukana toisistaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen, että tässä on muutamia syitä:
-Ennen "siedettiin" enemmän ikäviä/tylsiä/hyvin erilaisia sukulaisia/tuttuja, enää ei. Nykyisin monilla on tapana katkaista yhteydenpito, jos ei ole 100 % hauskaa ja kivaa yhdessä. Tämän varjolla moni on siivonnut sukulais- ja kaverilistojaan urakalla. Itse ajattelen, että tässä asiassa on puolensa ja puolensa. Ymmärrän, että jaksamista ei kaikelle ole, mutta tekisi hyvää joskus viettää aikaa muidenkin kuin 100 % sielunsisarten kanssa. Koskee siis muitakin kuin sukulaisia.
-90-luvulla oli ihan normaalia, että punkattiin jossain sukulaisten nurkissa vanhalla patjalla. Ei sitä muilla ollut sen kummoisempaa muillakaan. Nykyisin taas harva haluaa majoittua yötä vierassohvalla tai vanhalla patjalla. Moni valitsee mieluummin hotellin tai muuten laadukkaamman majoituspaikan. Ja osalla on myös noussut kynnys kutsua (yö)vieraita kylään kotiinsa, jos oma koti ei ole sisustuslehtimäisen upea tai hieno
Tässä sitä tuli jo tiivistettyä syyt siitä, miksi suurinta osaa ei kiinnosta.
Sekin vielä, että nykyisin harrastetaan paljon viime tipassa perumisia. Voi mennä hankalaksi, jos laittaakin viestin sille kylään tulevalle sukulaiselle, että ei meille voikaan tänään tulla, kun sen verran väsyttää/tuli muuta menoa. Toinen saattaa olla jo matkalla luoksesi tai tulee muuten syyllinen olo, kun toisella on majoitukset ja matka muutenkin mietittynä. Tai emmitään koko vierailua, mutta ei vain saada aiemmin kieltäydyttyä.
Itse olen törmännyt myös siihen, että joskus ihmiset eivät käsitä, että nämä viime tipan perumiset tekevät sen, että näkeminen ei onnistu ollenkaan pitkän välimatkan takia. Jos minulla eräs sukulainen peruu näkemisen väsymyksen takia, niin seuraava mahdollisuus näkemiselle on seuraavana kesänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juurikin näin se meni täälläkin, että isovanhempien/sen sukupolven kuolema lopetti kaikki tapaamiset.
Heidän sukupolvensa järjesti paljon sukujuhlia, siis ihan suvun tapaamiseen tarkoitettuja, ei häitä tms.
Kun ko. ikäpolvi vanheni aloin mm. itse järjestää kerran kesässä juhlan, jossa sukua tavattiin. Samalla juhlittiin kaikki kuluneen vuoden merkkitapahtumat.
Mutta isovanhempien kuoltua se liima jotenkin haihtui ja koko homma kuivui kasaan. Viimeisistä juhlista on nyt 7 vuotta. Mietin jo, ettei tuleviin ylppäreihin osaa kutsua enää ketään.
No, pärjäähän sitä omillaankin. Yhteisöllisyys on kuollut.
Me sovittiin hyvissä ajoin, että mennään meidän esikoisen, vauva, kanssa moikkaamaan appivanhempia 600 kilsan päähän.
Vapaat viikonloput kortilla töiden takia, mutta buukattiin sopiva hyvissä ajoin.
Appivanhemmat perui, kun oltiin jo matkalla kaikki kamat mukana, matkasänkyä myöten. He olikin lähteneet marjaan apen veljen mökille.
Oli vika kerta, kun olin missään tekemisissä heidän kanssaan. Kotiimme oltiin jo lakattu kutsumasta heitä, koska siinä oli AINA samanlaista itsekästä temppuilua joka hiivatin kerta. Ja päälle voelä kuljettiin naama norsunvitulla arvostelemassa kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan on surullista, jos on noin sukurakas. Monet eivät nykypäivänä enää ole. Itsekin koen suvun vain joukoksi ihmisiä, joiden kanssa jaan sattumalta samoja geenejä, mutta joita en oikeasti edes tunne, eikä minulla ole erityistä mielenkiintoa tutustuakaan. Ne on ihan yhtä kiinnostavia kuin joukko lähes tuntemattomia ketätahansa. Valitsen itse ihmiset, joiden kanssa olen läheinen, eikä geeneillä ole siinä mitään merkitystä.
Tämä. Valitse omat ihmiset itsellesi joiden kanssa viihdyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2000-luvulla osa sysäsi sukulaiset pois jaloista. Moni jäi yksin.
Sukulaisuus ei velvoita. Moni ei jäänyt yksin, vaan hankki omia kavereita.
Kaverit on eri asia kuin suku. Kovin moni ei katkaise sukuun välejä kokonaan, mutta kavereihin välit katkeavat herkemmin. Ei tarvita kuin muutto muualle tai elämäntilanteessa isompi muutos (esim. perheellistyminen).
Kyllä mulle ystävätt ovat aina olleet läheisimpiä. Ei ole välit katkenneet vaikka on muutettu jopa eri maahan välillä. Ystävien kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä. Sukulaisia seuraan vaan somessa.
Minäkin haluaisin nähdä sukulaisia, mutta itselläni syynä on rahatilanne. Ympäri Suomea matkaaminen on kallista, sitten siihen ostat ruuat, tuliaiset ja maksat vielä sukulaisille yöpymisestä. Ennen oli kivempaa kun vierailut olivat vastavuoroisia ja ilmaisia (paitsi matkat). Siedän hyvin erilaisia ihmisiä, joten siitä ei ole kiinni.
Jos on yksi täti tiedossa, soittele hänelle, kysele kuulumisia, poikkea kahvilla, pidä yhteyttä. Vähitellen seivitä hänen kauttaan jonkun serkun kuulumisia ja yhteystiedot. Ota yhteyttä serkkuun jne. Ole sitkeä. Ihmisillä on voinut olla ruuhkavuodet tai muuten huono tilanne, kun olet edellisen kerran tavoitellut. Jonkun mökille tai kylään voi pistäytyä päiväkäynnille joko kutsuttuna tai ilman. Itselläni on neljä sisarusta ja puolisollani samoin. Lapdilla on serkkuja yli 20. Aikoinaan teimme tietoisen päätöksen kummankin suvun kanssa, että tapaamme kerran vuodessa. On ollut hienoa. Savun vanhimpia on poistunut ja uusia jäseniä on tullut vuosien mittaan.
Minulla ei ole enää sukulaisia paljonkaan, kun kaikki ovat kuolleet. Myös äiti ja isä. Serkkuja on, mutta heihin ei ole tuillut pidettyä yhteyttä.
2000-luvulla osa sysäsi sukulaiset pois jaloista. Moni jäi yksin.