Lue keskustelun säännöt.
Vanhusten yksinäisyys tappaa. Miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Linkki
20.07.2025 |
https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/8694755
Tuossa kerrotaan lääkäristä, joka päivysti juhannuksena 2000-luvun alussa ja 3 iäkästä naista oli kokenut itsensä niin yksinäiseksi, eträ olivat yrittäneet tap paa itsensä. Konkretisoitui, että ovat juhlapäivänä yksin eikä kenenkään tärkeän kanssa.
Suomalaisten itsekeskeisyys on aivan kauheaa mielestäni.
Eikö tänne saa perhekeskeisyyttä muuta kuin pakolla? (Saisihan sen, jos lakiin palautettaisiin 60-luvulla poistettu vaatimus, että lapset hoitavat vanhempansa.)
Onko muiden kulttuurien yhteisöllisyys pakosta vai halusta.
Väitän, että eroamiset ja yksilökeskeisyys ovat myös nuorten pahoinvoinnin juurisyy.
Kommentit (1145)
Vierailija kirjoitti:
Olen asunut aikuisikäni yksin ja haluan viettää vanhuuden yksin. Perhe-elämä ei vaan kaikille maistu. Ystäviä on ja lemmikkejä. En halua lähisukua päsmäröimään. Monesti menee itsenäisyys ja oma päätäntävalta jos suku tulee liian lähelle.
Tätä ketjua kun lukee, niin joo hyvä päätös!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä tuosta aloituksen uutisesta. Mun vanhemmat eivät koskaan viettäneet juhlapäiviä omien vanhempiensa kanssa. En sijaan halusivat, että heidän lapsensa ja lapsenlapsensa viettävät ne heidän kanssaan. Ainakin osa lähisuvusta, jotta eivät joutuisi olemaan kahdestaankaan. Tosi harvoin muutenkaan kävivät vanhempiaan tapaamassa, muutaman kerran vuodessa. Ymmärrän kyllä, että yksinäisyys korostuu just juhlapäivinä, mutta pitäisikö nuorempien sitten jättää juhannukset mökeillä tai festareilla väliin ja istua kaupungissa kerrostaloasunnossa vanhuksen seurana? Mä olen järjestänyt vuosikymmenten aikana niin monet kymmenet kekkerit lähisuvulle, että olen pelkästään helpottunut, kun saan olla juhlapyhinä yksin. Sukujouluja vielä vietetään niin kauan, kun isä elää, mutta sen jälkeen mun ja siskoni kohdalla suku tältä osin hajoaa. Mun siskoni jaksaa edelleenkin järjestää, puuhata ja häärätä, mutta mä en jaksa mennä edes valmiiseen ruokapöytään. Omat lapseni ovat jo luoneet omia perinteitään eivätkä ole kaikkin kekkereihin osallistuneet enää sitten pandemian alettua ja mun mielestä se on ihan hyvä vaan. 2 vuotta sitten hävitin olohuoneesta 12-hengen ruokapöydänkin eli ei enää meillä mitään kekkereitä.
Noilla artikkelin vanhuksilla toki on voinut olla tilanne, ettei heillä ole yhtään ketään. Ettei kukaan soita tai käy kylässä koskaan muulloinkaan kuin juhlapäivinä. Mutta jos joku käy, niin ei kai sen tarvitse olla just juhannus, kun käy?
Vierailija kirjoitti:
Samasta yksinäisyydestä kärsii myös nuorempiakin kuin vanhuksia. Tämä lyhentää tulevaa elinikää. Lisäksi laskee työkykyä ja elämänlaatua kokonaisuudessaan.
Ei lakiin voida ottaa tuollaisia velvoitteita ilman, että on mahdollista hakea siitä vapautusta. Aikuisetkin saavat antaa lapsensa sijoitukseen, jos eivät kykene hoitamaan tai ovat sopimattomia tehtävään tai lapsi on hallitsematon.
Jokainen on velvollinen itse luomaan itselleen sosiaaliset verkostot eikä voi jäädä odottamaan, että joku muu sen tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. On ilkeää yrittää syyllistää muita omasta yksinäisyydestä ja pahasta olosta. Se on itsekeskeisyyttä puhtaimmillaan. Aidosti ihaniin ihmisiin pidetään kyllä yhteyttä.
Katso peiliin ja mieti oletko mukava ihminen? Onko seurassasi kiva olla?
Ilmeisesti olen ihana ihminen, kun lapseni pitävät niin paljon yhteyttä. Vauvan synnyttyä tapaamme vahintään kerran viikossa. Lisäksi pitävät akriivisesti yhteyttä anoppiini. Tosin luulen tässä tapauksessa kyseessä olevan lapsemme ja hänen vaimonsa hyvä käytös, eikä niinkään meidän muiden persoonien ihanuus.
Ihan normaalit käytöstavat ja kohteliaisuus riittää. Ja tuo, että kehut miniääsi sen sijaan että haukut häntä täällä palstalla selän taka
Kenenkään mieleen ei tule että vanhempansa unohtanut voi olla se vaikea ihminen ja nykyaikana usein sen luokkahypyn tehnyt. Hävetään sitä oppimatonta, köyhää vanhempaa.
Kun on oltu kiinnostuneita vaan omasta navasta, eikä ole ikinä autettu muita vaan vaadittu itselle, niin eipä sellaisia kaikesta valittavia vanhuksia kukaan jaksa.
Omat isovanhemmat oli onneksi reippaita ja mukavia sekä hyvää seuraa ja auttoivat aina perhettä kyetessään niin heitäkin autettiin ihan loppuun saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. On ilkeää yrittää syyllistää muita omasta yksinäisyydestä ja pahasta olosta. Se on itsekeskeisyyttä puhtaimmillaan. Aidosti ihaniin ihmisiin pidetään kyllä yhteyttä.
Katso peiliin ja mieti oletko mukava ihminen? Onko seurassasi kiva olla?
Ilmeisesti olen ihana ihminen, kun lapseni pitävät niin paljon yhteyttä. Vauvan synnyttyä tapaamme vahintään kerran viikossa. Lisäksi pitävät akriivisesti yhteyttä anoppiini. Tosin luulen tässä tapauksessa kyseessä olevan lapsemme ja hänen vaimonsa hyvä käytös, eikä niinkään meidän muiden persoonien ihanuus.
Ihan normaalit käytöstavat ja kohteliaisuus riittää. Ja tuo, että kehut miniääsi sen sijaan että haukut häntä täällä palstalla selän taka
Se haukkuminenkin voi tulla perintönä omilta vanhemmilta. Sitä eivät välttämättä itse edes tajua.
Joskus oli "tutkittu" (en tiedä, minkä tason tutkimus) mikä käsitys hankalilla työkavereilla on itsestään työkaverina. Eivät tunnista itsessään mitään vikaa tai ongelmaa. Eivät siis näe omaa käytöstään, vaikka muut yksimielisesti sen hankalana kokevat.
Siinäpä se. Hankala ihminen ei omaa mitään itsereflektointikykyä, mikä tekee juuri sen hankaluuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhuksilla on itsemääräämisoikeus ja he itse saavat päättää missä asuvat. Jos siellä omassa kodissa haluaa jumittaa, niin sitten jumittaa. Lasten ei ole pakko muuttaa sinne.
Harva siihen pystyisikään, kun työt on muualla.
Kyllä moni pystyy tekemään ainakin osan etänä.
Esim europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen omaishoiti äitiään asuen siinä miehensä kanssa aina kun voi.
Aika harvassa ovat ne työt joita pystyy tekemään edes osin etänä. Suurin osa meistä tavallisista ihmisistä on kuitenkin töissä tehtaissa, sairaaloissa, kampaamoissa tai kuljettamassa jotakin konetta tai ajoneuvoa. Kurkista joskus kuplasi ulkopuolelle todelliseen maailmaan.
Olen tehtaassa töissä, ihan siinä linjalla.
Sulla on aika suppea maailman näkemys ja tuttavapiiri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän äiti on yksinäinen mielenlaadultaan, vaikka kävisit tänään, hän jo illalla valittaa toiselle siskolle miten kukaan ei tule käymään kylässä.
Kirjoittaa kalenteriin kuka kävi kylässä ja kuka soitti. Joka päivä joku on häneen yhteydessä. Ei siis oikeasti yksinäinen.
Mutta hän vaan on valinnut asenteen, jossa jokainen yksinäinen hetki on suuren kurjuuden aihe ja kerää sympatiaa ystäviltään haukkumalla omaa perhettään.
Ja kyllä. On yritetty keksiä tekemistä, on kirkon kerhoa ja on ruokapiiriä ja on tuolijumppaa, joka päivä jotakin. Silti valittaa.
Zacharias Topelius kirjoitti sadun nimeltään Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Sadussa perheen vanhemmat soimaavat isoisää, joka vapinaltaan läikyttää ruokaansa. Lopulta vanhemmat asettavat isoisän ja syömään nurkkaan puupurtilon kanssa.
Lattialla istuu perheen nelivuotias poika ja vuoleskelee puupalikkaa. Kun vanhemmat kysyvät pojalta, mitä tämä on tekemässä, poika sanoo tekevänsä puupurtilon. Eikä purtilo tule suinkaan porsaalle, poika selittää, vaan isälle ja äidille, jotka vanhoiksi tultuaan pääsevät siitä syömään nurkkaan, kuten isoisäkin.
Pikkupoika saa sadussa vanhempansa tajuamaan kiittämättömyytensä ja kovasydämisyytensä. Seuraa anteeksipyyntö isoisältä ja lupaus kunniasijasta perheen ruokapöydässä.
Sadun lopussa muistutetaan neljännen käskyn merkityksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi, joka valittaa ja muistaa "väärin", etsii tunneyhtettä, koska kokee ettei saa sitä vanhempansa suuntaan. Sellaisella vanhemmalla on kaikki hyvin, kun "kaikki on hyvin", vaikka emotionaalisia tarpeita ei olisi täytetty lainkaan.
Vanhuksen lapsi ei ole enää lapsi vaan itsekin jo vanhuuden kynnyksellä. Pitäisi olla elämänkokemusta karttunut ja tajuta ettei itsekään ole ehkä virheetön lastensakaan kasvatuksessa, mutta vielä vaan vaatii kiiltokuvalapsuutta vanhemmiltaan.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vielä tuosta aloituksen uutisesta. Mun vanhemmat eivät koskaan viettäneet juhlapäiviä omien vanhempiensa kanssa. En sijaan halusivat, että heidän lapsensa ja lapsenlapsensa viettävät ne heidän kanssaan. Ainakin osa lähisuvusta, jotta eivät joutuisi olemaan kahdestaankaan. Tosi harvoin muutenkaan kävivät vanhempiaan tapaamassa, muutaman kerran vuodessa. Ymmärrän kyllä, että yksinäisyys korostuu just juhlapäivinä, mutta pitäisikö nuorempien sitten jättää juhannukset mökeillä tai festareilla väliin ja istua kaupungissa kerrostaloasunnossa vanhuksen seurana? Mä olen järjestänyt vuosikymmenten aikana niin monet kymmenet kekkerit lähisuvulle, että olen pelkästään helpottunut, kun saan olla juhlapyhinä yksin. Sukujouluja vielä vietetään niin kauan, kun isä elää, mutta sen jälkeen mun ja siskoni kohdalla suku tältä osin hajoaa. Mun siskoni jaksaa edelleenkin järjestää, puuhata ja häärätä, mutta mä en jaksa m
Noilla artikkelin vanhuksilla toki on voinut olla tilanne, ettei heillä ole yhtään ketään. Ettei kukaan soita tai käy kylässä koskaan muulloinkaan kuin juhlapäivinä. Mutta jos joku käy, niin ei kai sen tarvitse olla just juhannus, kun käy?
Olen 50 v, eikä minulla ole ketään, joka kävisi eikä ole lähiomaisia. Ehkä se kipu aiheesta vaan saavuttaa kriittisen pisteensä juhannuksena tai jouluna tms, vaikka riittäisi ihan sekin, että olisi niitä omaisia ja joku suostuisi käymään luona edes joitain kertoja vuodessa (ei tarvitse olla sama henkilö jokaisella kerralla).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva siihen pystyisikään, kun työt on muualla.
Kyllä moni pystyy tekemään ainakin osan etänä.
Esim europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen omaishoiti äitiään asuen siinä miehensä kanssa aina kun voi.
Ei se etätyö ole mikään ratkaisu. Se on ihan samanlaista työtä kuin työpaikalla tehtävä työkin. En pystyisi ottamaan muistisairasta omaan kotiini, vaikka teenkin töitä kotona. En voi lähteä käyttämään vanhusta vessassa tai ohjaamaan oikeaan paikkaan, jos pidän luentoa 40 hengelle teamsissa. Luennoimisen lisäksi minun pitää saada työhöni liittyviä suoritteita valmiiksi tietty määrä. Tavoitteet ovat ihan samanlaiset kuin työpaikallla tehtävässä työssä. En ehdi työni ohella hoitamaan ketään, vaan on ihan täysi työ päästä tavoitteisiin työajan sisällä ja usein joutuu tekemään ylitunteja.
Ottaako rehtori muistisairaan vanhemman työhuoneen nurkkaan istumaan tai opettaja luokan reunalle? Tai taksinkuljettaja etupenkille?
Isovanhempia on autettu vuosikausia oman jaksamisen ohella, mutta muistisairaan paikka on jossain muualla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. On ilkeää yrittää syyllistää muita omasta yksinäisyydestä ja pahasta olosta. Se on itsekeskeisyyttä puhtaimmillaan. Aidosti ihaniin ihmisiin pidetään kyllä yhteyttä.
Katso peiliin ja mieti oletko mukava ihminen? Onko seurassasi kiva olla?
Ilmeisesti olen ihana ihminen, kun lapseni pitävät niin paljon yhteyttä. Vauvan synnyttyä tapaamme vahintään kerran viikossa. Lisäksi pitävät akriivisesti yhteyttä anoppiini. Tosin luulen tässä tapauksessa kyseessä olevan lapsemme ja hänen vaimonsa hyvä käytös, eikä niinkään meidän muiden persoonien ihanuus.
Ihan normaalit käytöstavat ja kohteliaisuus riittää. Ja tuo, että kehut miniääsi sen sijaan
Tarkoitat vanhempiaan haukkuvaa keski-ikäistä joka on jämähtänyt ikilapseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samasta yksinäisyydestä kärsii myös nuorempiakin kuin vanhuksia. Tämä lyhentää tulevaa elinikää. Lisäksi laskee työkykyä ja elämänlaatua kokonaisuudessaan.
Ei lakiin voida ottaa tuollaisia velvoitteita ilman, että on mahdollista hakea siitä vapautusta. Aikuisetkin saavat antaa lapsensa sijoitukseen, jos eivät kykene hoitamaan tai ovat sopimattomia tehtävään tai lapsi on hallitsematon.
Jokainen on velvollinen itse luomaan itselleen sosiaaliset verkostot eikä voi jäädä odottamaan, että joku muu sen tekee.
Se nyt vaan ei kaikilta syystä tai toisesta onnistu. Ja jo luodut verkostot saattavat kaatua ja sen menetyksen jälkeen on niin masentunut, ettei vaan jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Meidän äiti on yksinäinen mielenlaadultaan, vaikka kävisit tänään, hän jo illalla valittaa toiselle siskolle miten kukaan ei tule käymään kylässä.
Kirjoittaa kalenteriin kuka kävi kylässä ja kuka soitti. Joka päivä joku on häneen yhteydessä. Ei siis oikeasti yksinäinen.
Mutta hän vaan on valinnut asenteen, jossa jokainen yksinäinen hetki on suuren kurjuuden aihe ja kerää sympatiaa ystäviltään haukkumalla omaa perhettään.
Ja kyllä. On yritetty keksiä tekemistä, on kirkon kerhoa ja on ruokapiiriä ja on tuolijumppaa, joka päivä jotakin. Silti valittaa.
En usko, että hän on itse valinnut tuota. Tai siis on mahdollista sekin, ettei hän ole itse valinnut tuota, mutta yksinäisyys on sotkenut hänen aivokemiansa. Opioidijärjestelmä saatta olla yliaktivoitunut, joku vanha traumareaktio aiemmasta hylätyksi tulemisesta, kohtuuttomasta yksinpärjäämisestä tms.
Vierailija kirjoitti:
Zacharias Topelius kirjoitti sadun nimeltään Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Sadussa perheen vanhemmat soimaavat isoisää, joka vapinaltaan läikyttää ruokaansa. Lopulta vanhemmat asettavat isoisän ja syömään nurkkaan puupurtilon kanssa.
Lattialla istuu perheen nelivuotias poika ja vuoleskelee puupalikkaa. Kun vanhemmat kysyvät pojalta, mitä tämä on tekemässä, poika sanoo tekevänsä puupurtilon. Eikä purtilo tule suinkaan porsaalle, poika selittää, vaan isälle ja äidille, jotka vanhoiksi tultuaan pääsevät siitä syömään nurkkaan, kuten isoisäkin.
Pikkupoika saa sadussa vanhempansa tajuamaan kiittämättömyytensä ja kovasydämisyytensä. Seuraa anteeksipyyntö isoisältä ja lupaus kunniasijasta perheen ruokapöydässä.
Sadun lopussa muistutetaan neljännen käskyn merkityksestä.
Kunnioitus ansaitaan. Ilkeää juoppoa tai tunnekylmää vanhempaa ei kenenkään tarvitse kunnioittaa.
Vierailija kirjoitti:
Kun on oltu kiinnostuneita vaan omasta navasta, eikä ole ikinä autettu muita vaan vaadittu itselle, niin eipä sellaisia kaikesta valittavia vanhuksia kukaan jaksa.
Omat isovanhemmat oli onneksi reippaita ja mukavia sekä hyvää seuraa ja auttoivat aina perhettä kyetessään niin heitäkin autettiin ihan loppuun saakka.
Siis esimerkki kaupankäynnistä. Jos annat aikuisille rahaa, hyppäät kun he käskevät, saattavat vanhuksena köydä kylässä. Mutta jos on pienipalkkaiset vanhukset kaukana, huhhei, heillä väliä kun heistä ei ole hyötynyt aikuisena
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi, joka valittaa ja muistaa "väärin", etsii tunneyhtettä, koska kokee ettei saa sitä vanhempansa suuntaan. Sellaisella vanhemmalla on kaikki hyvin, kun "kaikki on hyvin", vaikka emotionaalisia tarpeita ei olisi täytetty lainkaan.
Vanhuksen lapsi ei ole enää lapsi vaan itsekin jo vanhuuden kynnyksellä. Pitäisi olla elämänkokemusta karttunut ja tajuta ettei itsekään ole ehkä virheetön lastensakaan kasvatuksessa, mutta vielä vaan vaatii kiiltokuvalapsuutta vanhemmiltaan.
Kyseessä on kohtaamattomuus, mikä jatkuu läpi elämän. Sinä et pysty tulemaan askeltakaan kohdataksesi tunnetasolla ihmisen. Et edes tuossa vastauksessasi. Sitä sitten oireillaan vielä aikuisena. Sinä taas et oireile, koska olet "kova" ja sulkenut tunteesi.
Vierailija kirjoitti:
"Yksinäisyys kyllä masentaa, vaikka kotona olisikin puuhaa. Ihmisen hermosto tarvitsee palautumiseensa kohtaamista toisten lajitovereiden kanssa. "
Olen samaa mieltä.
Höpöhöpö. Palautumiseen tarvitaan omaa rauhaa ja yksin oloa
Lapsi, joka valittaa ja muistaa "väärin", etsii tunneyhtettä, koska kokee ettei saa sitä vanhempansa suuntaan. Sellaisella vanhemmalla on kaikki hyvin, kun "kaikki on hyvin", vaikka emotionaalisia tarpeita ei olisi täytetty lainkaan.