Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen jo kolmekymppinen, mutta tuntuu etten ole vieläkään ihmisenä valmis
27.06.2025 |
Olen kirjoittanut tälle palstalle ennenkin. Suunnat ovat useasti vaihtuneet ja terveyskin reistailee lisää. Diagnoosejani ovat laaja-alaiset oppimisvaikeudet, Sjögrenin oireyhtymä ja autismi.
Olen suorittanut ravintola-alan sekä merkonomin koulutuksen tavallisessa ammattikoulussa ja nyt olen keikkamyyjänä, mutta tuntuu, että elämässäni ei ole vieläkään mitään suuntaa johtuen useiden työhakemusten rustailuista, ja jos edes haastateltavaksi, tuntuu etten osaa "myydä" itseäni potentiaalisille työnantajille. Tämä näkyy konkreettisesti siten, että saatan miettiä mitä vastaisin tuohon kysymykseen, hyvä kun en pitkiksi ajoiksi jää toteamaan "Mmmmmm". Varsinkin inhoan "Miksi sinut pitäisi valita?"-kysymystä. Välillä vitsillä heittänyt, että seuraavalla taidan vastata, että tarvitsen rahaa kuten joku palstalainen totesi, jos koko juttu totta edes oli. Yhdessä ryhmähaastattelussa olin vaatemyymälässä, ja siellä minusta tuntui siltä, että toinen haastateltava jyräsi minut verbaalisesti kun minä hiljaa mietiskelin vielä sanomisiani. Tuntui myös, että hän osasi myymälän puolella tehdä paremmin vaikutuksen työnantajaan kuin minä, vaikka yritin parhaani tervehtien asiakasta ja kysyen, voisinko olla avuksi. Tiedän kyllä työnhausta sen verran, että sukupuolta ja ikää ei tarvitse mainita, mitä hakukoneen avulla vinkkejä etsinyt. Silti vain tuntuu, että minnekään en kelpaa kuin keikkatyöhön ja ei minulla mitään persoonaa saati avuja (paitsi ulkoisia, vitsi sitten), millä pärjätä.
Olen kulkenut täysin erilaisen polun verrattuna muihin, lapsuudesta nuoruuteen. Ennen koulupolun aloittamista minua tutkittiin monista eri syistä, oli jopa lievää kehitysvammaa ja autismia kunnes lapsuuden diagnoosi tarkentui vaikea-asteiseksi semanttis-pragmaattiseksi dysfasiaksi autistisin piirtein. Tuplasin esikoulun ja minulle oli laadittu pidennetty oppivelvollisuus. Olin ala-asteen alkuun normaalissa ryhmässä kyläkoulussa kunnes siirryin toiseen kouluun sen tarjoaman pienryhmäopetuksen takia. Yläasteelle siirtyessä olin ison ryhmän mukana opetuksessa, enemmän tai vähemmän tarvitsin tukiopetusta, matematiikka ja lopulta fysiikka olivat yksilöllistettyjä aineita. Keskiarvo oli 7,5 päästyäni yläasteelta, ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin taatusti tippunut kärryiltä. Alkuperäinen suunnitelma oli yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta ainoastaan matematiikka yksilöllistettiin vaikka koko opetussuunnitelman yksilöllistäminen tuli taas ajankohtaiseksi viidennellä luokalla lastenpsykiatrisella poliklinikalla, jossa diagnoosit autismista, ahdistuneisuushäiriöstä ja jopa lievästä kehitysvammasta, joista jälkimmäinen kumottiin yläasteella kehitysvammapsykologin huomattua osaamisprofiilini olevan enemmän laaja-alaisten oppimisvaikeuksien, mitä nykyään heikkolahjaisuudeksi kutsutaan löydettyäni asiasta tietoa, tasoa epätasaisine kykyprofiileineen. Samanlaisia tuloksia olin saanut koulupsykologilla viisi vuotta ennen kuin keskeytin yrittämäni ammattiopinnot. En välttämättä muista kaikkia juttuja testeistä, mutta muistuu nyt viimeisimmästä tuloksista yleistiedon olleen ok ja matriisitehtävän keskitasoa, kielelliset taidot alle ikätason, työmuistissa epätasaisuutta, nopea nimeäminen taisi olla myös epätasaista jne.
Jatkan toisessa kommenttiosiossa.
Kommentit (71)
Kirjoittaminen itselle voi toimia terapiana. Ymmärräthän kuitenkin, että ei kukaan jaksa lukea noita sepustuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä AP:lle
Kailkeen ei voi itse vaikuttaa ja se on voitava hyväksyä. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tekee sen mitä itse voi oman hyvinvoinnin eteen eli ei ainakaan itse vaikeuta omaa elämää omilla valinnoilla. Jotkut esim hankkivat fomo-vauvan paikatakseen omia epävarmuuksia vaikka olisi hankaluuksia pitää itsestäänkin huolta. Se on väärin lasta kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä AP:lle
Kailkeen ei voi itse vaikuttaa ja se on voitava hyväksyä. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tekee sen mitä itse voi oman hyvinvoinnin eteen eli ei ainakaan itse vaikeuta omaa elämää omilla valinnoilla. Jotkut esim hankkivat fomo-vauvan paikatakseen omia epävarmuuksia vaikka olisi hankaluuksia pitää itsestäänkin huolta. Se on väärin lasta kohtaan.
Minä en tasankaan lapsia hanki, sillä en halua periyttää niille terveysongelmia aiheuttaen heille samanlaista paskaa. Perheessäni pari ainakin perinyt vikani jollain lailla, ei tosin autismia vaan on lukihäiriötä ja kielellistä erityisvaikeutta (joka nykyisin korvaa dysfasia-termin).
Itse myös pelkäisin, että lellisin sitä lasta johtuen siitä, ja tiedän sen olevan väärin. Toisaalta sitten olisin aika jämäkkä ikärajojen noudattamisen suhteen, mitä olen perehtynyt ikärajoihin ja siihen, miksi ne on juuri asetettu suojellakseen lapsen kehittyvää psyykettä. En haluaisi olla mikään lapsen bestis. Lukiessani mm. Pia Rendicin juttuja liittyen lapsiin ja pornoriippuvuuteen, jota kautta olen saanut painavia syitä siihen, että mahdollisuuksien mukaan tuollaista en sallisi kotonani, vaikka "kaikki muut" saisikin katsoa. Siinä voisin todeta ärähtäen, että mitä sitten, jos ne kaikki muut saa tehdä sitä ja tuota, minä pyrin parhaaseen pitäen hyvää huolta lapsesta. Jonkun mielestä tämäkin kuulostaa kukkahattuilulta, vaikka rajat ovat rakkautta. Välillä tuntuu, että itsekin olisin tarvinnut kovemmat raamit.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä AP:lle
Kailkeen ei voi itse vaikuttaa ja se on voitava hyväksyä. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tekee sen mitä itse voi oman hyvinvoinnin eteen eli ei ainakaan itse vaikeuta omaa elämää omilla valinnoilla. Jotkut esim hankkivat fomo-vauvan paikatakseen omia epävarmuuksia vaikka olisi hankaluuksia pitää itsestäänkin huolta. Se on väärin lasta kohtaan.
Minä en tasankaan lapsia hanki, sillä en halua periyttää niille terveysongelmia aiheuttaen heille samanlaista paskaa. Perheessäni pari ainakin perinyt vikani jollain lailla, ei tosin autismia vaan on lukihäiriötä ja kielellistä erityisvaikeutta (joka nykyisin korvaa dysfasia-termin).
Itse myös pelkäisin, että lellisin sitä lasta johtuen siitä, ja tiedän sen olevan väärin. Toisaalta sitten olisin aika jämäkkä ikärajojen noudattamisen suhteen, mitä olen perehtynyt ikärajoihin ja siih
Jäi keskeneräiseksi. Kannattaa vaan multitaskata puhelin kourassa ja aamupalaa syöden. Niin, johtuen juurikin siitä, että koin lapsena itseni paikkakunnan ainoaksi köyhäksi, joka valitti kuinka serkut pääsi matkustamaan. Jos itselläni olisi rahaa, minä itsekseni matkustelisin Islannissa tai Japanissa.
Tuntuu vaan, että köyhäksi minulla on niin erilaiset kiinnostuksen kohteet verrattuna äitiin. En kiinnostunut tekemään niitä stereotyyppisiä "maalaisjuttuja" kuten käsitöitä tai liikkumaan luonnossa, tietokoneesta ja pelaamisesta taas tykkäsin. Yläasteella niin haaveilin pääseväni teatteriharrastukseen, millaista ei tosin löytynyt yläastelaisille paikkakunnalta. Haaveilin jopa tekeväni omia fanidubbauksia nähtyäni Youtubesta sellaisia jonkun tekemänä suomen kielellä, mutta eipä perheelläni olisi koskaan ollut resursseja tukea minua kiinnostavia asioita eikä sellaista olisi ymmärretty. Tosin ääni ei ehkä riittäisi, voisi puhuminen käydä kipeäksi.
Jotenkin näin aikuisena ajattelen, että ehkä tuo näytteleminen tavalla tai toisella oli minulle pakenemista todellisuudesta, halua olla joku muu kuin minä itse, aivan sama kuka. Sarjoja katsoessakin saatan eläytyä ajatellen, että nyt voin olla joku muu.
- AP
Olen jo kuusikymppinen enkä ole vieläkään ihmisenä valmis. En tule koskaan olemaan. Sitä kutsutaan elämiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä AP:lle
Kailkeen ei voi itse vaikuttaa ja se on voitava hyväksyä. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tekee sen mitä itse voi oman hyvinvoinnin eteen eli ei ainakaan itse vaikeuta omaa elämää omilla valinnoilla. Jotkut esim hankkivat fomo-vauvan paikatakseen omia epävarmuuksia vaikka olisi hankaluuksia pitää itsestäänkin huolta. Se on väärin lasta kohtaan.
Minulla on myös helvetinmoinen fiksaatio työhön. Voi varmaan johtua juurikin siitä, kun ei lapsena koskaan saanut nähdä äidin tuovan leipää pöytään lukuun ottamatta jotain työllistymispalveluiden lyhyitä jaksoja yksittäisissä paikoissa. Itse jos saisin päättää, niin olisin uranainen, jota ei äitielämä houkuta sen raskauden takia. Minulla on vain ollut erilaiset ihanteet. Töissä jaksoin paremmin, mitä tulee ravintola-alaan extratyöntekijänä. Nykyään voi tosin olla niin, että nykyään en pystyisi tekemään 10-12 tunnin työpäiviä, jollaisia tuli satunnaisesti tehtyä, Sjögrenin tuoman väsymyksen takia, ja ravintola-alalla minulla alkoi myös koskea päähän herkemmin kassalla ollessa ja erilaiset siivousaineetkin alkoivat aiheuttamaan päänsärkyä
Äiti kävi jopa ammatinvalintapsykologilla, johon totesin että minäkin haluan ammatinvalintapsykologille. Olin varmaan silloin 15- tai 16-vuotias todetessani tämän. No itse asiassa olen käynyt ammatinvalintapsykologilla viisi vuotta sitten, josta läväytettiin logistiikkaa (varastonhoitaja) ja datanomia. Olin molempia kohtaan ensin skeptinen ajatellessani, että logistiikka-ala edellyttää ajokorttia ja tuskin sellaista saan kuivien silmien takia, minkä arvioin olevan vaikea-asteista kun nykyisin tullut polttavaa tunnetta silmiin kuivumisen lisäksi kassatyöskentelyn jäljiltä. Datanomista taas totesin, että ne ovat matikkaneroja kunnes ammatinvalintapsykologi oikaisi käsityksiäni ja kertoi koodareista. Datanomin tutkintopapereista olen ymmärtänyt, että ne sopivat lähinnä vessapaperiksi eli työllisyys ei ole ideaali, enkä ole luonteeltani mitenkään kilpailuhenkinen, jolla erottautua.
Varastonhoitajana voinkin sitten tuskailla pölyn keskellä ja tukehtua siihen. On nimittäin kokeiltu keikkatyötä yli puoli vuotta sitten varastolla verkkokauppatilauksia pakatessa, missä tuli koko ajan vastaan liikkuvia kappaleita kirkkaine valoineen, jolloin silmät altistuivat. Ihan kuin valot läpäisisi silmiäni herkemmin. Hankaluuksia tuli vastaan verkkokauppatilauksia pakatessa, varsinkin mittauslaitteen kanssa kun en heti ensimmäisellä kerralla saanut sillä laitteella oikeita mittasuhteita per/paketti. Siihen työtoveri totesikin, että olen liian pieni vedoten kehonrakenteeseeni, mikä tuleekin tielle. Tai sitten kerta kaikkiaan minulla on hahmottamisessakin jotain vikaa.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä AP:lle
Kailkeen ei voi itse vaikuttaa ja se on voitava hyväksyä. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tekee sen mitä itse voi oman hyvinvoinnin eteen eli ei ainakaan itse vaikeuta omaa elämää omilla valinnoilla. Jotkut esim hankkivat fomo-vauvan paikatakseen omia epävarmuuksia vaikka olisi hankaluuksia pitää itsestäänkin huolta. Se on väärin lasta kohtaan.
Minulla on myös helvetinmoinen fiksaatio työhön. Voi varmaan johtua juurikin siitä, kun ei lapsena koskaan saanut nähdä äidin tuovan leipää pöytään lukuun ottamatta jotain työllistymispalveluiden lyhyitä jaksoja yksittäisissä paikoissa. Itse jos saisin päättää, niin olisin uranainen, jota ei äitielämä houkuta sen raskauden takia. Minulla on vain ollut erilaiset ihanteet. Töissä jaksoin paremmin, mitä tulee ravintola-alaan extratyöntekijänä. Nykyään voi tosin olla niin, että nykyään en p
Olen nyt ollut tekemisissä Ohjaamon kanssa, mihin otin yhteyttä ennen kuin täytin 30 vuotta. Minua jäi pitkään askarruttamaan kuraattorin sanat hänen vinkatessa lääketeknikon koulutuksesta hänen oivaltaessa minun olevan tarkka. Skeptisenä ensin totesin, että eikös siinä tarvita lääkematematiikkaa, enkä halua aiheuttaa muille ongelmia. Kuraattori oikaisi näitä käsityksiä hieman. Kun nuo kuraattorin sanat jäi pitkäksi aikaa mieleeni, niin googletin itse kyseiseen ammattiin liittyvästä työnkuvasta ja matematiikasta. Netin kautta sain oikaistua käsityksiä, ettei lääkealalla matematiikka, fysiikka ja kemia ole niin suuressa roolissa kuin kuvitellaan, vaan enemmänkin tietotekniset taidot ja perusmatematiikka ovat tärkeitä, ja minuunhan voi luottaa, että osaan antaa asiakkaalle takaisin oikean summan rahaa. Itse asiassa heti huomaan, että tässähän on väärä summaa rahaa, äkkiä oikea summa rahaa käteen. Ehkä matematiikan osalta pärjäisin kohtuullisesti, kun osaan sentään laskea montako kappaletta tiettyä tuotetta on jäljellä ja paljonko rahaa annan takaisin, mutta terveysvaatimuksissa jäi mietityttämään heikentynyt näkökyky, vaikkei minulla ole näkövammaa, vaikka mutu-tuntumalta on tullut todettua, että tarvitsen ihan oikeasti kohta lukusuurennuslasin tai suojalasit kun pienellä präntättyjen numeroiden hahmottaminen on vaikeaa. Jo urheiluliikkeessä silmiini sattui lähentäessäni silmiäni kenkien sisäpuolelle asti nähdäkseni kengän koon kunnolla, kun olin etsimässä hajanaisesti jätetyille kengille oikeaa paria koon perusteella.
Odottaa nyt vielä sitä pääsyä silmätautien poliklinikalle, niin katsotaan mitä siellä sanotaan näöstäni. Optikon eilinen arvio oli, että lähinäössäni on havaittavissa poikkeamaa. Kysyinkin jopa, että olisiko jotkut lähilasit harkitsemisen arvoinen hankinta kaupan kassana toimiessa, vai palveleeko ne enemmän toimistotyöntekijää. Katsotaan nyt, muutenkin tässä aika rationaalisesti suhtaudun silmävikaani ja oppimisvaikeuksiini, etten halua kenenkään joutua korjaamaan sotkujani niiden takia.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin... Minä olen 68 vee ja aivan valmis aloittamaan kummittelun.
Olen samanikäinen mutta en todellakaan ole valmis, mutta en ihan vielä halua kummmittelemaankaan. Miten edes elämä voisi olla valmis, loppu se on sitten joskus.
Vierailija kirjoitti:
Olen jo kuusikymppinen enkä ole vieläkään ihmisenä valmis. En tule koskaan olemaan. Sitä kutsutaan elämiseksi.
Osaisinpa minäkin elää, mennä ja kokea, mutta ei minulla koskaan ole ollut kykyä saati halua siihen. Ajatuksen tasolla korkeintaan oli, mutta ei intoa toimia. En halunnut rippikouluun, sillä pelkäsin ettei samaa koulua käyneet ikätoverit olisi yrittäneet tulla edes hetken toimeen kanssani, mihin taas itse pyrkinyt jopa vihamiesten kanssa "Minähän en tuon kanssa halua olla missään tekemisissä!"-kitinöiden sijaan. Olin niin kivenkovaksi ateistiksi julistautunut silloin, etten halunnut rippikouluun. Prometheus-leiristä sen sijaan olisin ollut kiinnostunut, mutten sinnekään loppujen lopuksi päätynyt. Ehkä hyvä niin, luulen että en olisi mitenkään osannut omatoimisesti ottaa muihin ihmisiin kontaktia enkä olisi uskaltanut keksiä puheen aihetta mistään. Se on yksi syy, miksi olen vältellyt muiden ihmisten kohtaamista.
En nyt ihan sentään kaikesta jättäytynyt pois koululaisena, en luokkaretkistä Linnanmäelle shoppailuineen tai yhdeksännen luokan yökoulusta leffailtoineen ja ravintolassa lounasteluineen. Yläasteella piti kerran keksiä hätävalhe välttääkseen yhtä retkeä jonnekin korpeen, sillä se olisi tarkoittanut ryhmässä toimimista, mihin koin olevani liian ujo.
Vihasin ja pelkäsin sosiaalisia tilanteita niin paljon yläastelaisena. Pelkäsin jopa käydä kaupassa yksin, vielä ammattikouluaikana pelotti käydä kaupassa ja liikkua kylällä yksin kohdatessani yläasteen pahimman päänaukojan, jolle olisin halunnut hankkia lähestymiskiellon ihan vain nöyryyttääkseni häntä, mutta ehkä olisi ollut hankala toteutettavaksi. Aina kun kuulinkin sen sanan päästyäni koulusta kotiin lukittauduin vain neljän seinän sisälle tietokoneen äärelle. Siksi kinusin äidiltä monta kertaa lupaa kaupungille muuttoon saadakseni liikkua rauhassa ja uskaltaakseni käydä kaupassa.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sorry nyt ap, mutta olet mielestäni liikaa kietoutunut ns. sairauksiesi ympärille. Tyrmäät jot etukäteen monet omat suunnitelmasi, koska "en kuitenkaan pysty koska sairaus x jne.
Hyötyisit varmaan terapiasta ja kehottaisin myös suuntaamaan ajatuksesi itsesi ulkopuolelle enenevässä määrin, seuraa vaikka maailman tapahtumia, päivänpolitiikkaa ja mitä vaan muuta kun sitä että kieriskelet omassa kuvitellussa huonoudessasi. Kyllä meitä vajavaisia ihmisiä (kuten kaikki olemme enemmän tai vähemmän täydellisiä) on työelämässä, vaikka töiden jälkeenkin särkee päätä, väsyttää ja ja jalkoihin sattuu. Kyllä elämässä joutuu päivittäin poistumaan omalta mukavuusalueeltaan, se nyt vain kuuluu tähän elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin... Minä olen 68 vee ja aivan valmis aloittamaan kummittelun.
Olen samanikäinen mutta en todellakaan ole valmis, mutta en ihan vielä halua kummmittelemaankaan. Miten edes elämä voisi olla valmis, loppu se on sitten joskus.
Kun Suomen tilanne näyttää näin synkältä, niin minä toivon olevani jo taivaassa yli 70-vuotiaana, varsinkin jos menen hyvin huonoon kuntoon ja minusta tulee vihannes. Toivon mukaan eutanasia olisi silloin laillinen, ellei sitten kaiken maailmat hihhulit ole vielä argumentoimassa tunnepohjaisesti kaiken elämän olevan arvokasta, lässynlässyn. En halua vanhainkotiin, vankilaan voisin mennä siellä terveyspalveluiden yms. pelatessa hyvin, heh heh.
Jo nytkin olen fyysisesti huonossa kunnossa, kun en ole jaksanut harrastaa liikuntaa, kun kehoni on joutunut koko ajan kuormitustilaan merkonomiopinnoissa jatkuvien diaesitysten tuijottamisen takia sekä toisessa työharjoittelupaikassa useiden sinivaloa suodattavien näyttöjen keskellä, jolloin silmät ovat kuivuneet ja jumiutuneet, päähän koskenut ja koulun päättyessä olen kävellyt pääkivuissani haparoiden ajatellen, että pääsisipä nukkumaan. Ihan kuin olisin zombiutunut.
Myös istuminen hankalaa, kun pöytien ja tuolien mittasuhteet eivät ole ideaalit niiden ollessa liian matalia, jolloin pitää niska kenossa jopa syödä, näin kävi koulussa. Minulle silloin syöminen oli työlästä, kun pelkäsin ruoan jäävän kurkkuun ja tämän takia piti hampain tunnustella, että ruoka pilkkoutui. En kaivannut silloin ketään juttuseuraksi, ruokailun aikana puhuminen on minulle vaikeaa. Tämä on niin inhottavaa juurikin koulussa, kun siinä voi myöhästyä tunnilta vaivalloisen syömisen takia. Mutta en voi syödä nopeastikaan, muuten voi tulla refluksioireet ja ruoka jäädä kurkkuun.
Sama juttu on käynyt työelämässäkin viime aikoina lyhyiden taukojen takia, vuokratyöfirmoilla on eri käytännöt. Kun vastaan perheenjäsenen yrityksestä välillä itse, niin se on todella kivaa pitää ruokatauko kassalla seisoessa, ja kun yhtäkkiä joku asiakas pyytää apua ja itse tunnustelee hampailla että ruoka taatusti pilkkoutuu, jopa käden laittanut näissä tilanteissa kurkun kohdalle tunnustellakseen, että ruoka kulkeutuu ruokatorvesta vatsaan. Välillä tuntunut, että saisin paniikkikohtauksen tuossa tilanteessa. Tarvitsen varmaan kohta syömiseenkin avustajan. Olisikin sellainen työympäristö, jossa saisi olla rauhassa ja pitää ruokataukonsa rauhassa. Olen nykyään syömisen suhteenkin niin ahdistunut, vaikken pode syömishäiriötä vaan pidän huolen siitä, että ruokavaliossani on proteiineja, kasviksia, luonnollisia rasvoja ja prosessoimattomia tuotteita.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sorry nyt ap, mutta olet mielestäni liikaa kietoutunut ns. sairauksiesi ympärille. Tyrmäät jot etukäteen monet omat suunnitelmasi, koska "en kuitenkaan pysty koska sairaus x jne.
Hyötyisit varmaan terapiasta ja kehottaisin myös suuntaamaan ajatuksesi itsesi ulkopuolelle enenevässä määrin, seuraa vaikka maailman tapahtumia, päivänpolitiikkaa ja mitä vaan muuta kun sitä että kieriskelet omassa kuvitellussa huonoudessasi. Kyllä meitä vajavaisia ihmisiä (kuten kaikki olemme enemmän tai vähemmän täydellisiä) on työelämässä, vaikka töiden jälkeenkin särkee päätä, väsyttää ja ja jalkoihin sattuu. Kyllä elämässä joutuu päivittäin poistumaan omalta mukavuusalueeltaan, se nyt vain kuuluu tähän elämään.
Minun on ollut kerta kaikkiaan vaikeaa uskaltaa tehdä ja kokea mitään. Usko omiin kykyihin on ollut niin alhainen. Äidiltänikin saanut monesti kuulla tyrmäyksiä. Isältä taas en niinkään kuullut ja välillä jopa jotain puhuin hänelle politiikasta ja näkökannoistani tiettyihin asioihin, vaikka isä oli tuhonnut aivosolunsa alkoholilla eikä sitäkään olisi jaksanut kuunnella ja toistaa moneen kertaa, ihan kuin olisi toistanut jollekin dementoituneelle ihmiselle. No tuskinpa joku aivosolujaan alkoholilla tuhoava osasi arvioida oppimisvaikeuksista ihmistä toisin äiti tai vaikka minä sen suhteen, mihin pystyn ja mihin taas en. Olisin kaivannut miehen mallia, mihin näköjään samaistuin enemmän lapsena.
En tee mitään muuta kuin kuuntelen tietokoneelta musiikkia, lumoudun joidenkin artistien kappaleisiin tai naureskelen mustalle huumorille ja satiirille. Selaan keskustelupalstoja löytäessäni sieltä järkevimmät puheen aiheet kuin oikeasta elämästä. En saa mitään iloa mistään teekutsujen leikkimisestä ja lastenkutsuista perheen kesken, saati muiden small talkista.
Välillä selaan työpaikkailmoituksia netistä ja jos jonkun kiinnostavan työpaikkailmoituksen löydän, niin mietin, että miksi juuri minut pitäisi valita tähän työtehtävään. Vihaan sitä kysymystä. Tekisi mieli joskus vitsillä vastatakin, että tarvitsen rahaa elättääkseni itseni, mutta en kyllä tohdi sellaista kirjoittaa tai sanoa. Muistan kun kirjoitin Facebookiin työnhakuilmoituksen, niin siitä sain kritiikkiä (toki saa antaa risuja ja ruusuja, jos olen itsekin jotain poikkeavaa havainnut tai muu huomaa, niin olen luvannut parantaa tapani), että miten sen voisi tiivistää. Tuntuu, että koko työhakemusten kirjoittaminen on minulle aivotyötä, joko menee analysoivaksi tai sitten hiljaa ajattelen itseksi "Mmm, miksiköhän minut pitäisi valita. No kirjoitetaan, että olen järjestelmällinen ja se näkyy asiassa x ja y jne.". Olisikin työpaikan saaminen niin helppoa menemällä paikan päälle kysymään.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Sorry nyt ap, mutta olet mielestäni liikaa kietoutunut ns. sairauksiesi ympärille. Tyrmäät jot etukäteen monet omat suunnitelmasi, koska "en kuitenkaan pysty koska sairaus x jne.
Hyötyisit varmaan terapiasta ja kehottaisin myös suuntaamaan ajatuksesi itsesi ulkopuolelle enenevässä määrin, seuraa vaikka maailman tapahtumia, päivänpolitiikkaa ja mitä vaan muuta kun sitä että kieriskelet omassa kuvitellussa huonoudessasi. Kyllä meitä vajavaisia ihmisiä (kuten kaikki olemme enemmän tai vähemmän täydellisiä) on työelämässä, vaikka töiden jälkeenkin särkee päätä, väsyttää ja ja jalkoihin sattuu. Kyllä elämässä joutuu päivittäin poistumaan omalta mukavuusalueeltaan, se nyt vain kuuluu tähän elämään.
Olet oikeassa, hyötyisin taatusti terapiasta. No se onkin työn takana oleva suoritus, jos edes psykiatrille pääsee. Oli vaikeaa uskoa itsestään, että uskalsin edes soittaa terveyskeskukseen päästääkseni juttelemaan mielenterveyasioista. Kävin noin neljä tai viisi kertaa sairaanhoitajan vastaanotolla mukana kotona kirjoitetut omiin tuomitseviin ajatuksiin liittyviin, mielihyvävarastoon jne. joita tein Mielenterveystalo-sivustolla.
Puhuin traumaperäisen stressihäiriön mahdollisuudesta ja jopa kehtasin kyseenalaistaa todetessani, että mitä jos olen todellisuudessa traumatisoitunut, mikä voi näyttäytyä muiden silmissä heikkolahjaisuudelta. Tietysti sairaanhoitaja ei ole oikea henkilö tätä arvioimaan, vaan oikea osoite olisi psykiatri, jos sille edes ensin pääsisin. Enpä ole tunnetusti kova ihminen vääntämään kenenkään kanssa kättä, vaan olen liian ujo ja pelokas. Välillä käy kateeksi niitä ihmisiä, jotka uskaltavat haistattaa vaikka v**ut, vaikka näen sellaisen käytöksen liian röyhkeänä kun itse liikaa vaan nöyristelen ja vaikenen, vaikka hiljaa sisäisesti ajattelen toista. Olen liian nössö.
Sairaanhoitaja mainitsi, että kuntoutuspsykoterapia maksaa ja tuumin, että taatusti maksaa hunajata. Hän silti kehoitti minua tutkimaan Kelan sivuston asiaan liittyen, ja niin minä teinkin. Kävin viikko sitten mielenterveystyöstä vastaavan diakoniatyöntekijän luona, kun tuntui että ahdistaa niin helvetisti oma köyhyys, työrajoitteisuus, työn kuormittavuus silmäoireiden ja pääkipujen sekä sen tuoman väsymyksen takia yms. En voi oikeasti ymmärtää, mitä maagista minä oikein teen, kun näyttäydyin kyseiselle diakoniatyöntekijälle fiksuna, syvällisenä ja kypsänä nuorena, ja tätä samaa kuulin vuosi sitten kuraattorin luona. En koskaan ole muista kuullut opettajien, vanhempien tai minua tutkineiden henkilöiden suusta lukuun ottamatta sairaanhoitajaa, jota olen viimeksi tapaillut ja joka totesi minun ulosannin analyyttiseksi ja loogiseksi. No, se diakoniatyöntekijä totesi tuohon traumaperäiseen stressihäiriöön, että ehkä se on mahdollista ja hän kehui, miten eri näkökulmista toin asioita esiin.
Kun minua askarrutti se psykoterapian hinta, niin hän sanoi siihen, että sehän on julkisen puolen tarjoamaa ja maksaa korkeintaan saman verran mitä terveydenhuollon käynti. Tästähän huokaisin helpotuksesta todeten, että taidanpa vielä Kelalta tiedustella noita omavastuu- ja korvausasioita ennen kuin soitan terveyskeskukseen. Se nyt jää nähtäväksi, miten käy asian.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sorry nyt ap, mutta olet mielestäni liikaa kietoutunut ns. sairauksiesi ympärille. Tyrmäät jot etukäteen monet omat suunnitelmasi, koska "en kuitenkaan pysty koska sairaus x jne.
Hyötyisit varmaan terapiasta ja kehottaisin myös suuntaamaan ajatuksesi itsesi ulkopuolelle enenevässä määrin, seuraa vaikka maailman tapahtumia, päivänpolitiikkaa ja mitä vaan muuta kun sitä että kieriskelet omassa kuvitellussa huonoudessasi. Kyllä meitä vajavaisia ihmisiä (kuten kaikki olemme enemmän tai vähemmän täydellisiä) on työelämässä, vaikka töiden jälkeenkin särkee päätä, väsyttää ja ja jalkoihin sattuu. Kyllä elämässä joutuu päivittäin poistumaan omalta mukavuusalueeltaan, se nyt vain kuuluu tähän elämään.
Olet oikeassa, hyötyisin taatusti terapiasta. No se onkin työn takana oleva suoritus, jos edes psykiatrille pääsee. Oli vaikeaa u
Minulle olikin eilen päivällä yritetty soittaa tähän asiaan liittyen, mutta jäi vastaamatta ollessani paikassa, jossa ei kuule puhelimen soittoa helposti. OmaKantaa tutkiessa huomasinkin mitä asia koskee ja luin sen: ei psykoterapiaa koskien oman autismin ja heikkolahjaisuuden hyväksymistä, vaan suosituksena sopeutumisvalmennuskurssi. Voi hyvänen aika, minä olen todennutkin itselleni ja myös joillekin muille, että jos olisin vain autistinen, niin teoriassa minulla voisi rahkeita olla mihin vaan, mutta kun on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, niin se soppaa vasta sekoittaakin.
Ja toive psykoterapeutille pääsemisestä johtuu siitä, että haluaisin tuoda toisenlaisia näkökulmia, mikä voisi selittää heikkolahjaisuuteni tai mahdollisen traumaperäisen stressihäiriön, joista jälkimmäisestä ei ole koskaan edes puhuttu ollessani lapsi enkä tullut itse aiemmin sitä ajatelleeksi. En ehkä sitten osannut esittää asiaani oikein, kun en tunnetusti puhenaisia ole enkä tykkää oikein puhetilanteista. No, otanpa ensi viikolla asian uudelleen puheeksi takaisinsoiton myötä ja varmistan ymmärsittekö nyt mistä puhuin. Harmi, kun en osaa vaatia ja pitää puolia. Vain surkutella osaan tilannettani tiedostaen kyvyttömyyteni.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Sorry nyt ap, mutta olet mielestäni liikaa kietoutunut ns. sairauksiesi ympärille. Tyrmäät jot etukäteen monet omat suunnitelmasi, koska "en kuitenkaan pysty koska sairaus x jne.
Hyötyisit varmaan terapiasta ja kehottaisin myös suuntaamaan ajatuksesi itsesi ulkopuolelle enenevässä määrin, seuraa vaikka maailman tapahtumia, päivänpolitiikkaa ja mitä vaan muuta kun sitä että kieriskelet omassa kuvitellussa huonoudessasi. Kyllä meitä vajavaisia ihmisiä (kuten kaikki olemme enemmän tai vähemmän täydellisiä) on työelämässä, vaikka töiden jälkeenkin särkee päätä, väsyttää ja ja jalkoihin sattuu. Kyllä elämässä joutuu päivittäin poistumaan omalta mukavuusalueeltaan, se nyt vain kuuluu tähän elämään.
Tietenkin on olemassa, mutta minulla on diagnosoitu reumaperäinen SJÖGRENIN OIREYHTYMÄ. Jo työympäristössä ollessa liian kirkkaat valot ja kirkas kassanäyttö melun keskellä provosoivat oireita niin, että loppuillasta pullonpalautuskuittien yhteisumma heittelee sentin tarkkuudella ja keskittyminen on vaikeaa, kun kesken laskemisen tuleekin asiakkaita ja pitää aloittaa laskeminen uusiksi. Tuntuu, että ajatuskin katkeaa helposti, kun tietää heräävänsä seuraavana aamuna pääkivuissa. Nämä oireet ovat aina läsnä. Asiakaspalvelutyössä toimiminen on minulle niin kuormittavaa toisin kuin 8-10 vuotta sitten.
Tähän Sjögrenin oireyhtymään voi liittyä kognitiivisia vaikeuksia ja epäilen niitä tulleen vuosien varrella. Olen jopa perheenjäsenen yritykselle mennessä ollut niin väsynyt, että kaikki meni hitaasti ja kävelin haparoiden, meinasin nukahtaa jopa vessassa käydessä. Joskus on ollut ihan outoja sekoilujakin tuuramisien jälkeen pääkipujen ja silmäoireiden lisäksi: muistikatkoksia, jolloin jäin miettimään mihin nyt jäinkään. Kerran oli niin kova pääkipu, että olin ärtynyt ja unohtelin asioita, jolloin saunassa tutun seurana totesin että älä nyt puhu minulle mitään. Ihan selvästi nuo on aivosumun oireita.
Kaipaan niin rauhallista työympäristöä, jossa voisi edetä rauhallisesti eikä tarvitsisi melun keskellä korottaa ääntä niin, että suu kuivuu, kurkkua alkaa kutiamaan ja puhuminenkin vaikeutuu. Myös silmäni kaipaavat lepoa, kassatyössä ei millään voi pitää lepoa näytöistä ja seurauksena silmissä on polttavaa tunnetta, kuivuutta, kutinaa, roskan tunnetta ja muuta herkkyyttä, jopa näytöllä näkemäni asiat muuttuvat välillä epätarkoiksi.
Olen tutkinut ammattitutkintoja miettiessäni, että onko minulla mitään rahkeita opiskella sellaista. Sain merkonomiksi opiskellessa hyvän arvosanan markkinointiviestinnästä ja sisällöntuotannosta, ja tämän kun Ohjaamon työntekijä huomasi, hän mietti voisiko siitä kehkeytyä työ ja opiskella ammattitutkinto. No, markkinointikin on niin laaja käsite. Puhelinmyyjäksi en ryhtyisi kokemusten takia, ja niitä hommia tehdessä puhuminen kävi koville ja jopa rintaa koski. Enkä haluaisi kuunnella tunnista toiseen haistattelijoita, vaikka heillekin kohteliaasti toivotti hyvät päivän jatkot. Jotain hyvää siitäkin työstä oppi 18-vuotiaana: oppi tottumaan haistatteleviin tai muuten suutaan soittaviin ihmisiin.
Jos matematiikan taitoni olisivat sitä tasoa, että osaisin budjetointilaskuja hyvin niin todennäköisesti minäkin komeroituisin johonkin toimistoon ilman jatkuvia ihmiskontakteja tehden jotain tarkkuutta vaativaa työtä. Olisin jossakin taustalla puhumisen käydessä niin ahdistavaksi. Olen väsynyt ihmisten kanssa olemiseen, mitä en vain tuo muille ilmi.
- AP
Miten niin jo? Alle 30v ei ole aikuinen. Ihminen on aivoistaan fyysisestikin keskenkasvuinen alle 30-vuotiaana.
https://www.menshealth.com/health/a26868313/when-does-your-brain-fully-mature/
En minä ole ainakaan valmis 49-vuotiaana. Elän päivän kerrallaan. Sitä se elämä on: on uskallettava elää ilman turhia selityksiä. Mielestäni elämän suuri tehtävä on oppia rakastamaan lähimmäisiään ja myös itseään keskeneräisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin... Minä olen 68 vee ja aivan valmis aloittamaan kummittelun.
Olen samanikäinen mutta en todellakaan ole valmis, mutta en ihan vielä halua kummmittelemaankaan. Miten edes elämä voisi olla valmis, loppu se on sitten joskus.
Kun Suomen tilanne näyttää näin synkältä, niin minä toivon olevani jo taivaassa yli 70-vuotiaana, varsinkin jos menen hyvin huonoon kuntoon ja minusta tulee vihannes. Toivon mukaan eutanasia olisi silloin laillinen, ellei sitten kaiken maailmat hihhulit ole vielä argumentoimassa tunnepohjaisesti kaiken elämän olevan arvokasta, lässynlässyn. En halua vanhainkotiin, vankilaan voisin mennä siellä terveyspalveluiden yms. pelatessa hyvin, heh heh.
Jo nytkin olen fyysisesti huonossa kunnossa, kun en ole jaksanut harrastaa liikuntaa, kun kehon
Mitä jos sinä ap ihan vaan relaisit niin elämä voisi vaikka olla kivaa. Liika analysointi asioista ei ole hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin... Minä olen 68 vee ja aivan valmis aloittamaan kummittelun.
Olen samanikäinen mutta en todellakaan ole valmis, mutta en ihan vielä halua kummmittelemaankaan. Miten edes elämä voisi olla valmis, loppu se on sitten joskus.
Kun Suomen tilanne näyttää näin synkältä, niin minä toivon olevani jo taivaassa yli 70-vuotiaana, varsinkin jos menen hyvin huonoon kuntoon ja minusta tulee vihannes. Toivon mukaan eutanasia olisi silloin laillinen, ellei sitten kaiken maailmat hihhulit ole vielä argumentoimassa tunnepohjaisesti kaiken elämän olevan arvokasta, lässynlässyn. En halua vanhainkotiin, vankilaan voisin mennä siellä terveyspalveluiden yms. pelatessa hyvin, heh heh.
Jo nytkin olen fyysisesti huonossa kunnossa
Mitä jos sinä ap ihan vaan relaisit niin elämä voisi vaikka olla kivaa. Liika analysointi asioista ei ole hyväksi.
Osaisinkin. Tykkään olla vaan muiden hemmoteltavana, viimeksi kävin kuormittavan työviikon päätteeksi kasvohoidossa, kun olin saanut lahjakortin suosikkiekokosmetologille. Kivaa olisi olla vain muiden hemmoteltavana, jos saisin päättää. Kotona asuessakin sitä kuvittelisi elävänsä kuin jossain hotellissa, en edes omaa huonetta halunnut siivota.
Tuo mukavuudenhaluisuus on ollut pahimpia syntejäni ja olen helposti vältellyt monia asioita pienestä pitäen. Muistan kun yläastelaisena taksin jättäessä minut tienvarteen ja loppumatka oli kuljettava itse, niin yksikseni tuskailin kotiin kävellessä kuolevani lyhyeen kävelymatkaan, jolloin sain äidin hakemaan minut. Kun koulussa oli itsenäisyyspäivätanssit, joita varten harjoittelimme, keksin hätävalheen välttääkseni tanssimista väittäen liikunnanopettajalle kokevani vastenmielisyyttä poikia kohtaan. Lintsasin jopa silloisilta tanssiaispäiviltä kahdeksannelta luokalta alkaen, sillä en halunnut kohdata minua vihaavia ikätovereita kuunnellen heidän yökkäysreaktioita.
Voisinpa käydä peruskoulun uudelleen, varsinkin yläasteen. Tunnen olevani niin jäljessä yläasteen jutuista niistä ajoista ollessa yli 10 vuotta. Muistan pitäneeni yhteiskuntaopista ja ruotsista, joissa olin kasin tasoinen. Tosin nekin vain opettelin muistaakseni, ja vihasin sitä jankkaamista kokeisiin lukiessa. Tosin minua kiinnostaa oikeasti yhteiskunnalliset asiat löytäessäni itseni usein tiettyjä asioita kritisoivista keskusteluista, joihin tuonut oman näkökantani kuten esim. tämän palstan trans- ja pornokeskusteluihin. Yläasteella totesin englannin kielestä, etten osaa ja pyysin pienryhmäopetusta, jota sainkin. Kansalaisopistolla tuokin on osoittautunut päinvastaiseksi opettajan kehutessa minun olevan hyvä käännöskorttien kanssa, tosin soveltaminen on toinen juttu vai olisiko se sitten se suomalainen-mentaliteetti, ettemme uskalla hirveämmin englantia puhua. Sitä japanin kielen opiskelua olen miettiä, voinko koskaan oppia sitä. Pintapuolisesti tutustunut vaan ja jotain hiraganoja tunnistan kuvista. Siinä miettii, että voinko minä tuon oppia, kun olen saanut aivan muuta elämässäni kuulla.
- AP
Alue: Aihe vapaa
Kiinnostuin vaan niin kapeasti asioista ravintola-alaa opiskellessa. Valinnaisia valitessakin oli vaikeaa pitäessäni monia vaihtoehtoja vastenmielisinä lukuun ottamatta kahvilapalveluja. Kahvilapalvelut-valinnaisen jaksoin suorittaa innolla, kun sitten taas palvelu- ja jakelukeittiön toiminnot meni melkein plörinäksi antaessani työpaikkaohjaajalle aivan vääränläisen kuvan itsestäni: hänen arvion mukaan pärjäisin sellaisessa työympäristössä, jossa olisi muita ihmisiä, kunnes sanoin suoraan että pärjäsin aivan loistavasti kahvilassa ollessa ja olin kerran jopa noin tunnin yksin, jolloin tein näyttösuunnitelmaan kuuluvan kääretortun, pidin huolen tarjoiltavan lounaan riittävyydestä ja asiakastilojen siisteydestä palvellen asiakkaita.
Minua vain ei kiinnostanut palvelutalon keittiöllä toimiminen, ja käteni vapisi sielläkin annostellessani ruokia asiakkaille, minkä työpaikkaohjaaja huomasi. Työpaikkaohjaajan sanoja lainaten "leikkinäyttö" tuli suoritettua ottaen huomioon miten pieni paikka se oli, yhden ihmisen pyörittämä keittiö. En tehnyt tilauksia, enkä olisi edes uskaltanutkaan. Tunsin oloni paapotuksi työpaikkaohjaajan laittaessa keittiön tasolle valmiiksi salaattiainekset, joista tein salaatin lounaalle. Olin kuitenkin silloin niin epävarma tekemään itsenäisiä päätöksiä, etten olisi uskaltanut ottaa mitä vaan. Nykyisin ajattelisin, että otan sitä missä päiväys lähenee ja jos jossain on tänään, niin hävikkiä välttääkseen jotain keksisin äkkiä. Annoinkin keittiön työpaikkaohjaajalle itsestäni kuvan ujona ja arkana, jolla hieman keskittymisvaikeuksia.
Tiedä sitten, oliko ne keskittymisvaikeudet seurausta diagnosoimattomasta masennuksesta. En samanlaista vastarintaa osoittanut keskeytyneiksi jääneissä nuorisonohjaajan opinnoissa tai valmiiksi saatetuissa merkonomin opinnoissa, mitä silloin ravintola-alaa opiskellessa osoitin, varsinkin à la carte-harjoittelua kohtaan sanomalla opettajille, etten halua siihen "painajaiseen".
- AP