Olen jo kolmekymppinen, mutta tuntuu etten ole vieläkään ihmisenä valmis

Vierailija kirjoitti:

Olisi kyllä hyvä selvittää päänsäryn juurisyyt ja oikeanlaiset lasit, ja vielä nykypäivänä kun AI tulee "fiksummaksi" ja osaa jo helpoimmat koodata, mutta vielä tarvitsee koodarin tarkistamaan missä meni väärin, kun virheitä tekee.

Olisi mahtavaa jos saisit keskityttyä edes koodauksen alkeisiin liittyvän youtube-videon, jos et niin silloin se varmaan ei ole alaasi tai muut henkiset/fyysiset ongelmat estävät sen.

Harmillista että sinulla on kultakalan keskittymiskyky nykyään, voisitko asettaa rajoja kännyn katsomiselle? Olen itse nettiriippuvainen, mutta kännykkäni on vain kommunikaatiolaite ja netinjakaja, en sitä yleensä edes muista katsoa, mutta olenkin vanhenmpi ja kasvoin ilman nettiä. Silti olen täällä vauva foorumilla, koska keskustelupalstat vetävät puoleensa, kun mihinkään muuhun ei jaksa keskittyä. Minulle se aina kertoo siitä, että minulla menee huonosti ja jonkun on muututtava.

Yksinkertainen syy-seuraussuhde: Sjögrenin oireyhtymä, joka on moninainen erilaisine oireineen. Pääkipu ei ole mikään poikkeus, mikä on todennäköisesti seurausta kuivien silmien oireista tuntiessani polttavaa tunnetta silmissä, silmälihasten jumiutuessa ja silmien koko ajan kuivuessa. Silmäni ovat koko ajan rasitustilassa ruuduista, mutta silti teen sitä.



Silmätippoja käytän, niin reseptillä kuin ilman reseptillä saatavia, mutta nyt minulla ei ole rahaa niitä ostaa ja joudun kärsimään työympäristössä. Tippoja käyttäessäkin työskentely kärsii, kun monta tuntia pitää kiinnittää silmät kassanäyttöön, saa katsoa moneen kertaan ettei tullut vahingossa kahteen tai kolmeen kertaan samaa tuotetta ja altistaa nykysin valonarat silmät kirkkaalle valaistukselle. Minulla oli käynyt niin kassalla, että piippasin kahteen kertaan jotakim alkoholijuomaa. Toki myynnin aikana katsoin tuotteiden nimiä, mutta oli vaikeaa hahmottaa siinä väsymyksessä silmät kuivina ja jumissa niitä tekstejä. Kävikin niin, että maksutapahtuman jälkeen asiakkaat oivalsi että kyseinen tuote oli mennyt kahteen kertaan. Olinpa tarkka...



Kun yrittää niitä uutisia lukea, mutta ei tule mitään kun monta välilehteä auki ja puhelin laulaa, milloin lanko tai sisko kysyy pääsenkö yritykselle tuuraamaan, milloin joku viestittelee. Kymmenen vuotta sitten pystyi lukemaan ne uutisetkin, vaikka älypuhelin oli kasvanut käteen. Tosin luin sitä iltalehteä silloin tietokoneelta pääasiassa. Uskon, että niska-hartia-jumini sekä käsieni jumi johtuu tästä älypuhelimen liikakäytöstä ja uskoakseni keskittymiskyvyn heikentyminen, jopa niihin itseään kiinnostaviin asioihin. Se jos mikä saa minut tekemään monta asiaa samanaikaisesti. Sängyssä levätessäkin pyörin sängyssäni asentoa vaihtaen puhelin kourassa. Nytkin jalat jumissa, joita pyörittelen maatessa.



Uskon tulleeni nettiriippuvaiseksi siitä syystä, ettei pienellä paikkakunnalla asuessa kukaan halunnut olla kanssani ja asuin myös korvessa. En tykännyt luonnossa liikkumisesta tai liikunnasta, koska tylsää tai rankkaa. Nopean tyydytyksen lähteet ovat minulle aina olleet helpompia. Ihan omasta tahdostani olin osittain halunnut eristäytyä ujouden takia ja alkaessani jopa pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Äiti sanoi jopa kaupassa käyntiin liittyvään pelkooni, että nyt älä höpsi. 

- AP

Harvinaisen hyvinhän sinä itseäsi ilmaiset ja osaat kuvata asioita paremmin kuin moni terveeksi ja normaaliksi itseänsä luuleva. Tsemppiä, varmaan löydät vielä työn tai tehtävän, jossa viihdyt ja jossa pärjäät hyvin. Osaat kirjoittaa ja ehkä piirtääkin?

Vierailija kirjoitti:

Harvinaisen hyvinhän sinä itseäsi ilmaiset ja osaat kuvata asioita paremmin kuin moni terveeksi ja normaaliksi itseänsä luuleva. Tsemppiä, varmaan löydät vielä työn tai tehtävän, jossa viihdyt ja jossa pärjäät hyvin. Osaat kirjoittaa ja ehkä piirtääkin?

Kirjoittaessa voi mennä asiat vituralleen johtuen siitä, että älypuhelimessa ja tietokoneella kirjoitettava pieni fontti on nykyään minulle lähes vaikeaa hahmotettavaksi ja silmiin jopa sattuu, mikä johtunee hyvin todennäköisesti siitä, että näöntarkkuus vaihtelee. 

Piirtää tuskin enää osaan, kun mitään resursseja en nuorempana saanut siihen köyhän perheen lapsena. Kaikki aika vaan meni yksinhuoltajaäidillä pienen lapsikatraan kanssa, ja minä vain lukittauduin omaan huoneeseen tietokoneen äärelle milloin selaten IRC-Galleriaa tai Youtubea.

Amatöörinä tuli ladattua tietokoneeseen pelaamiseen soveltuvia emulaattoreita muutama ollessani yläastelainen, mitkä mahdollisti PS1-, NES- ja SNES-pelien pelaamisen. Fyysistä tietokoneelle soveltuvaa ohjainta kaipasin tuolloin sen tunnelman takia näppäimistön sijaan. No, kun asunut jossain korvessa eikä siellä tuollaisten "hömpötysten" päälle ole ymmärretty, niin ei tietenkään mitään tukea itseään kiinnostaviin juttuihin. Vajaavaisiksi jääneet itseäni kiinnostavat asiat niin, etten niistä enää vähääkään muista. Ja sen lisäksi siitä tietokoneen jatkuvasta käytöstä tulikin valituksia. No katsokaas kun ei siellä hemmetin korvessa minua mikään houkutellut, metsän keskellä oleminen oli silloin tylsää. Jollain lailla sitä halusi löytää netin kautta samantyyppisiä ihmisiä.

- AP

Onkohan mitenkään mahdollista, että olen jäänyt teinin tasolle. Olen tämän todennut ihan itsekin, ja arvio perustuu ollessani koululaisena täysin ulkopuolinen tyypillisistä nuorten jutuista ja ottaen huomioon, miten tärkeä vaihe nuoruus yleensä on oman paikan löytämisessä, kokemuksien hakemisessa ja kavereiden kanssa olemisessa. Olen saanut sellaisen käsityksen, että "tärkeän" vaiheen jäädessä pois seurauksena voi olla kielteisiä vaikutuksia identiteetin kehittymisessä ja myöhemmässä elämässä. Itse kipuillut oman ulkonäköni kanssa ja vasta aikuisena olen löytänyt tyylini, vaikka välillä mietin että pyrinkö liikaa nuorekkuuteen, vaikka hyväksyn vanhenemisen. Ulkoisesti olen vielä tyttömäinen, mutten sentään kotiani sisusta tai käyttäydy kuin pikku tyttö, vaikka pukeudun kuin joku nörttityttö värjättyine hiuksineen ja printtipaitoineen. En ole edes millään lailla panostanut kotini sisustamiseen, sillä en osaa asentaa pimennysverhoja ja sohvan kokoaminenkin oli minulle hepreaa, ilman edesmenneen naapurin apua olisi koko sohva taatusti räsähtänyt. Ainoastaan vaan visioinut, että ehkä joskus löydän viininpunaisena Ikean MALM-lipaston jostain käytettynä ja voisin näin ollen sisustaa sitä omannäköiseksi. 

Välillä kaipaan takaisin lapsuuteen ja nuoruuteen taloudellisen tilanteen takia: ei tarvitsisi välttämättä itse huolehtia sellaisista. En tosin niin hullu ole, että heittäytyisin ja väittäisin kaikille olevani alaikäinen, hah hah, vaikka nykyään miksi tahansa identifioituminen on mahdollista. Kyllä niitä päällimmäisiä syitä epäilyksiin teinin tasolle jäämisestä löytyy kuin se, että kotona on äiti tai isä maksamassa laskuja, pyykkäämässä ja siivoamassa. Nuorena aikuisuuden käsite on rusinat pullasta-meininkiä: K18-pelien hakkaamista, K18-elokuvien katsomista, seksiä ja biletystä, sen sijaan työpaikalla mäkättävä pomo ja lainojen lyhentäminen on niin kurjaa. Itselläni ei sentään käy niin, että jätän laskuja maksamatta, koska ei huvita, ja niitäkin maksessa monta kertaa tarkistan, että vastaanottajan nimi on kirjoitettu oikein eikä ylimääräisiä nollia tule viitenumeroon, ja Kelan etuushakemuksiakin jaksan täyttää ja ne sujuvat kuin vettä vain. Ehkä se dopamiini riittää tuollaiseen "turhan" tarkkuuteen.

Nuorempana kykyä ihastumiseen ja haaveiluun riitti, mutta koskaan en tehnyt mitään konkreettista. Viidennellä luokalla ikätoverit lähestyi poikia kädestä pitämisillä ja halaamisilla, yläasteella nuorilla oli seurustelukuvioita. Toisaalta luokittelin itseni aseksuaaliksi kuultuani ko. termistä yläasteella, uskoin sen silloin sopineen minuun kuin nenä päähän. Aikuisena seksistä ja seksuaalisuudesta nykyään ajattelen, ettei se ole mikään kavereiden kesken jaettava juttu ja katsoessani aikuisen silmin nuorten suhdekuvioita, niin totean, että ehkä oli parempi olla kokematta kaikenlaisia suhdesekoiluja ja seksikokeiluja säätöineen ja draamoineen - ei käy kateeksi. Sen sijaan taas ihailen uskovaisten avioliittoelämää ajatellessani, että he ensimmäisinä tutustuvat potentiaaliseen kumppaniinsa henkisellä tasolla tavoitteena toisen arvostukseen ja sitoutumiseen perustuva suhde. Suoraan sanoen jopa kadehdin heidän rakkauselämää, vaikka olen tällainen ateisti mutta ymmärrän myös kristillisestä näkökulmasta seksuaali- ja sukupuolimoraalin tässä pornon ja seksityön täytteisessä maailmassa.

En koskaan lähtenyt bileisiin yms. ja oma tutustuminen alkoholin kautta tapahtui maistamalla pisaran verran olutta ja siihen se jäikin. Tosin en aikuisena edes ole lähtenyt innolla baareihin ja jos jossain ravintolassa käyn, niin minulle riittää yksi alkoholipitoinen ja siinä se. Ihan tyytyväinen jopa siihen, etten pysty juomaan yhtä alkoholiannosta enempää. 

- AP

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mitenkään mahdollista, että olen jäänyt teinin tasolle. Olen tämän todennut ihan itsekin, ja arvio perustuu ollessani koululaisena täysin ulkopuolinen tyypillisistä nuorten jutuista ja ottaen huomioon, miten tärkeä vaihe nuoruus yleensä on oman paikan löytämisessä, kokemuksien hakemisessa ja kavereiden kanssa olemisessa. Olen saanut sellaisen käsityksen, että "tärkeän" vaiheen jäädessä pois seurauksena voi olla kielteisiä vaikutuksia identiteetin kehittymisessä ja myöhemmässä elämässä. Itse kipuillut oman ulkonäköni kanssa ja vasta aikuisena olen löytänyt tyylini, vaikka välillä mietin että pyrinkö liikaa nuorekkuuteen, vaikka hyväksyn vanhenemisen. Ulkoisesti olen vielä tyttömäinen, mutten sentään kotiani sisusta tai käyttäydy kuin pikku tyttö, vaikka pukeudun kuin joku nörttityttö värjättyine hiuksineen ja printtipaitoineen. En ole edes millään lailla panostanut kotini sisustamiseen, sillä en osaa asentaa pimennysverhoj

Tiedän, että ei alkoholi ja seksi ole mitään nuoruuden ainoita sisältöjä. Minä taas olisin kaivannut kavereita, joiden kanssa mennä ja tulla, mutta sitten taas en halunnut koska en olisi osannut keksiä niiden kanssa mitään puhuttavaa keskustelujen ollessa tyyliin: "Moi", "Mitäs sinä?", "Ihan jees/Ei mitään ihmeellistä" ja sen jälkeen hiljaisuus. En tosiaan osaa johdatttaa keskustelua pidemmälle. Ihan aikuisenakin voin vaan helposti vastata "Mmm" ja huomaan omasta olemuksestanikin, ettei nyt luonnistu. 

- AP

Saa nyt nähdä, miten tuon psykoterapian kanssa käy. Olen ennustaja, ja uskon että haaveeksi jää. En ole tunnetusti mikään paras puhuja ja eilen puhelua puhuessakin meinasin ääntä korottaa, vaikka hieman tiukan oloisesti oikaisin väärinkäsityksiä. Osaisinkin vaatia nyrkkiä pöytään iskien, mutta ei vaan persoona riitä. 

Minuun tosiaan oltiin taas yhteydessä asian tiimoilta, ja kun ensimmäisenä saatiin käsitys, että oman heikkolahjaisuuden ja autismin hyväksymiseen olisin ollut vailla psykoterapiaa ja näin ollen suositeltiin ennemmin sopeutumisvalmennuskurssia tai vertaistukiryhmiä. Ei ollut kyse tästä näkökulmasta, vaikka olen sairaanhoitajallekin ääneen todennut harmitellen, että olisikin vain kyse autismista tai matematiikkaan liittyvästä oppimisvaikeudesta, niin olisi teoriassa mahdollisuus mihin vaan, mutta minulla on alempi älykkyysosamääräkin, jonka karkeasti arvioin olevan 80-85 vaikkei numeroin sitä ole arvioitu pitkiin aikoihin.

Se asian todellinen laita on traumaperäisen stressihäiriön kartoitus miettiessäni vuosien takaa erään kommentoijan kirjoituksen traumaperäisen stressihäiriön ja laaja-alaisten oppimisvaikeuksien sekoittumista toisiinsa saadessani sellaista tietoa, että traumaperäiseen stressihäiriöön sairastunut ihminen voi vaikuttaa muiden silmissä heikkolahjaiselta. Minä itse uskallan tunnustaa, että olin pitänyt traumaperäistä stressihäiriötä sotilaan syndroomana, enkä muista kenenkään puhuneen ikinä nuorena traumatisoitumisesta saati muodostavan mielleyhtymää koulukiusaamiseen. 

Osasin jotenkin kertoa syitä puhelimitse, mutta en ehkä sitten oikein tarkkaan vaikka jotenkin uskalsin todeta, että no henkinen pahoinpitely, kiusaaminen ja pään aukominen yhdestä jutusta sekä sen seurauksena ujoutuminen ja eristäytyminen. En ehkä kaikkea ehtinyt saati viitsinyt listata, kun oli niin vaikea tilanne minulle. Aina tämä sama kaava, hankalista asioista avautuminen vaikeaa ja jopa pelottavaa. Todella noloa, mitähän minäkin pelkään...

Mainittakoon nyt tarkempia syitä traumaperäisen stressihäiriön kartoittaminen psykoterapeutilla eri näkökulmista: isän väkivaltaisen naisystävän käyttäytyminen minua kohtaan sekä hänen väkivalta isääni kohtaan (pelkäsin jopa menettäväni isäni liian varhain), koulukiusaaminen ja pään aukominen viidennestä luokasta yläasteelle saakka yhdestä tapauksesta, jota sitten laverreltiin kaikille, johon liittyen kuulin päänaukomista koulumatkalla ja kylällä liikkuessa. Kävi jopa niinkin hurjasti ala-asteen loppupuolella, etten saanut edes bussissa istumapaikkaa, ja tästä asiasta olin aikeissa mennä kertomaan kuraattorilla kunnes paikan päällä sanoin, että minulla nyt ei oikein mitään ollut mielessä. Kertoo ihan tarpeeksi minusta, etten osaa saati uskalla keskustella hankalista aiheista, kun jotain aina pelännyt ja arastellut syystä tai toisesta. Se syy tähän käytökseen lienee tässä: alan helposti kyynelehtiä, enkä halua näyttää tunteitani kenellekään. 

Koko traumaperäisen stressihäiriön kartoitus näkynee olevan kiinni  yhdestä pisteestä kiinni tehdessäni asiaan liittyvän kyselyn. Sain 4 pistettä, ja Omakannan tietojen mukaan pisteet 5-10 antaisivat jo osviittaa traumaperäisetä stressihäiriöstä. Jotain poikkeavaa minun käytöksessä kuitenkin on ollut ja on edelleen, mitä tulee asioiden välttelyyn, kyvyttömyyteen uskaltaa, helposti ennakkoon syntyvistä ajatuksista että minulle naurettaisiin, suututtaisiin tai syytettäisiin helposti jne. 

- AP

Ei ihminen ole koskaan "valmis". Tuo on täysin suhteellista. Siinä vaiheessa vasta pitäisikin huolestua, kun kokee olevansa valmis, koska se on pelkkää harhaa ja luovuttamista. 

Olen pitkäaikaistyötön. Saan töistä aina MT-ongelmia mutta nojatuolihistorioitsijana / kotifilosofina olo on ihan passeli. Olen aktiivinen internetpalstoilla ja koen lisääväni oman panokseni yhteiskuntaan näinkin! Jos tekisin töitä, olisin alkoholisoitunut hermoraunio.

No siitä psykoterapia-asiastakin minulle valkeni lisää tiettyjä seikkoja ennen viikonloppua: minulle pitäisi asettaa jokin mielenterveys-diagnoosi ja kriteerinä on myös, että työ- ja opiskelukyky ovat uhattuna, joista jälkimmäisestä totesin, että se on siinä ja siinä fyysisten oireiden takia ollessani jatkuvassa sinivalokylvyssä, jolloin seuraavana päivänä silmät ovat niin jumissa, pääkipu heijastuu kulmien kohdalle ja väsyttää herkemmin niin, että haluaisin nukahtaa. Siihen tuumin, että tarvitsen esteettömän, silmäystävällisen ympäristön. Olen epäillyt jopa väsymysoireyhtymää ja melatoniinin tuotannon vähentymistä.

Miten sitä vielä 24-vuotiaana jaksoikin olla ruutujen äärellä ilman, että päätä alkoi särkemään, tarvitsi räpytellä silmiä sekunnein välein, näöntarkkuus alkoi vaihtelemaan ja väsyttämään jne. Sama pätee tietokoneen äärellä olemiseen pienestä pitäen. Jo lapsuudesta alkaneesta tietokoneriippuvuudesta on minun itsekin helppo tehdä päätelmä, että olen ihan samanlainen kuin alkoholistit tai narkomaanit, jotka muuttuvat kärttyisiksi jos eivät saa viinaa tai huumeita. Minullekin tuli kärttyisyyttä koululaisena, jos en tietokoneelle päässyt. Välillä sitä miettiikin, että olisinpa päätynyt sellaiselle nettiriippuvaisten leirille, jotka ovat ihan todellisuutta Kiinassa. Tosin eipä mitään nettiriippuvuutta 2000-luvulla vielä osattu pitää osana lääketieteellistä ongelmaa, koko juttu oli ihan lapsenkengissä toisin kuin nyt - ainakin tiedon suhteen. Tämä on oikeasti ihan päihderiippuvuutta pelottavampi ja vakavampi ongelma, sillä harva pikku koululainen pääsee alkoholiin käsiksi toisin kuin nettiin. Mietinkin, voisiko nettiriippuvuus osin selittää nämä oireet: viidennellä luokalla motorinen levottomuus sekä omiin ajatuksiin uppoutuminen tunnilla ja tietysti myös ne mieliala- ja masennusoireet voi olla mahdollinen syy-seuraussuhde unohtamatta sosiaalista sulkeutuneisuutta, joka voimistui yläasteella. 

- AP

Vierailija kirjoitti:

No siitä psykoterapia-asiastakin minulle valkeni lisää tiettyjä seikkoja ennen viikonloppua: minulle pitäisi asettaa jokin mielenterveys-diagnoosi ja kriteerinä on myös, että työ- ja opiskelukyky ovat uhattuna, joista jälkimmäisestä totesin, että se on siinä ja siinä fyysisten oireiden takia ollessani jatkuvassa sinivalokylvyssä, jolloin seuraavana päivänä silmät ovat niin jumissa, pääkipu heijastuu kulmien kohdalle ja väsyttää herkemmin niin, että haluaisin nukahtaa. Siihen tuumin, että tarvitsen esteettömän, silmäystävällisen ympäristön. Olen epäillyt jopa väsymysoireyhtymää ja melatoniinin tuotannon vähentymistä.

Miten sitä vielä 24-vuotiaana jaksoikin olla ruutujen äärellä ilman, että päätä alkoi särkemään, tarvitsi räpytellä silmiä sekunnein välein, näöntarkkuus alkoi vaihtelemaan ja väsyttämään jne. Sama pätee tietokoneen äärellä olemiseen pienestä pitäen. Jo lapsuudesta alkaneesta tietokoneriippuvuu

Mielenterveys-diagnoosia ei ihme kyllä löydy tuoreimmista tiedoista, tai sitten en ole osannut tutkia OmaKantaa kunnolla. Ainoastaan viidennen luokan aikaisesta lastenpsykiatrian poliklinikan lausunnosta löytyy autismi- ja kehitysvamma-diagnoosin lisäksi ahdistuneisuushäiriö, mistä voin olla samaa mieltä muistaessani miten oireet näkyivät silloin. Jälkikäteen antaisin itselleni diagnooseiksi sosiaalisten tilanteiden pelko ja lievä masennus oirekuvien pädetessä hyvin minuun, ehkä myös sen traumaperäisen stressihäiriön jos se nyt pätee minuun yhtään oirekuvan perusteella.

Ei tässä auta kuin odottaa lääkäriin pääsyä, ja ehkä taas rohkenen soittaa sille diakoniatyöntekijälle, jolla kävin, miettiäkseen näitä asioita uudelleen. Rahasumma mahdollisesta psykoterapiasta on minulle selvinnyt, toki summat voi heitellä pienellä tarkkuudella riippuen tarjoajasta mutta lasku olisi lopulta parinumeroinen summa/per käynti. Sitä kun puhelimessa puitiin, että pystynkö varmasti maksamaan sen, kun jo aiemmin harmitellut ettei ole varaa ostaa silmätippoja lukuun ottamatta heinäkuussa saatua maksusitoumusta silmätippoihin. Kuten mielenterveystyötä tekevä diakoniatyöntekijä sanoi: summa on saman verran kuin lääkärin vastaanotolla käyminen julkisella. Siihen voi kyllä luottaa, ettei laskut päädy koskaan ulosottoon vaan olen niistä neuvotellut ja nyt saanut paljonkin neuvotella siirtäen eräpäiviä, jolloin varmaksi tietää, että maksaa voi siitä huolimatta, että olen muuttunut aremmaksi, minkä voi ahdistus (jos sen voi nyt minulle diagnoosiksi antaa, ihan oma havainto) selittää kun taas 18-vuotiaana olin heti näppäilemässä puhelinnumeroa neuvotellakseen laskun eräpäivän siirtämisestä muutamalla päivällä, vaikka vähän jännitti ensimmäinen kerta tuollaisten asioiden parissa.

- AP

Työhakemukseni menevät aina vaan roskakoriin, korkeintaan niihin vastataan "Kiitos mielenkiinnostanne ja työhakemukseen käytetystä ajastanne ja vaivastanne, valitettavasti valinta ei kohdistunut tällä kertaa sinuun". Panostin niin hyvin kuin osasin kyseiseen työhakemukseen kertoen, kuinka itse olen kotimaisen luonnonkosmetiikkamerkkien kuluttaja ja tunnen nämä tuotteet kuin omat taskuni, ja ansioluettelossani on mainintaa konkreettisista esimerkeistä työtilanteista, miten olen jonkun tietyn asian tehnyt. 

Tätä vartenhan minä olin merkonomin tutkinnon hankkinut ja tässä on tulos. Mitä minun pitää vielä tehdä saadakseni sen haluaman työpaikan? Tuntuu kuin työhaastatteluissa pitäisi puhua kuin Runeberg, ja kirjoitettujen työhakemusten kautta koitan "myydä" osaamistani. Taitanee kertoa siitä, ettei minulla ole kilpailuhenkisyyttä.

Aina vaan turhaudun, kun tiedän muiden aikuisten käyvän töissä kuten omat sisareni ja itse joka päivä avaan pankkitilin todeten, että ilmestyisipä sinne nelinumeroinen summa rahaa, niin voisin jopa joskus lelliä itseäni. Helppoa on vaan valvoa, nukkua pitkään, selata älypuhelinta aamusta yöhön, jopa ruokapöydän äärellä. Siinä ei mitään verta ja hikeä vaadita, mikä on minua pelottanut helposti. Välillä tietokoneen/puhelimen avatessa ja sulkiessa on tullut todettua, että olisipa työnteko tällaista: ei ihmiskohtaamisia, ei tarvitsisi olla äänessä, ei yli-innokkaita lapsia, ei turhia puheenaiheita, joihin vaan vastaan "mmm" tai "aha, ok". 

Niin aikoinaan haaveilin itseni työllistämisestä, omasta yrityksestä. Tämä haave tuli yli 10 vuotta sitten ravintola-alaa opiskellessa ollessani kahvilassa harjoittelussa. Haaveilin kahvilayrittäjyydestä, mutta mitään hajua ei ollut ajatuksen tasolla, mikä liikeidea. No, neljä vuotta sitten sain kirjoitettua liikeidean paperille, välillä trendeistä kuulevana otin huomioon mitkä on nyt nousussa ja näin ollen laitoin tietoon huomioitavat erityisruokavaliot. Enkä tosin tällä rajoitetulla ruokavaliolla astuisi keittiöön enää, koska se tarkoittaa että pitäisi maistaa niitä valmistamiaan ruokiaan arvioidakseen kaipaako vielä suolaa tai mausteita. Sisustustakin mietiskelin omaan tyyliin sopivaksi. Koko liiketoimintasuunnitelman heitin loppujen lopuksi roskiin jonkun kommentoijan todetessa eräässä keskustelussa yrittämisen olevan numeroiden pyörittelyä. Ja mikä naiivi typerys olinkaan 18-vuotiaana, kun kuvittelin omalla kuvitteellisella yritykselläni saavani edes ok olosuhteet. Nykyisin monia ei houkuttele yrittäjyys alv:n noustessa 25,5 prosenttiin - realiteeteista kun on kyse. 

- AP