Lue keskustelun säännöt.
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (886)
Epäilen että tämä on provo. Siihen viittaa mm. se, että ap ei kerro mitään siitä, miten oma mies suhtautuu häneen, ts. onko mieskin vain tavan vuoksi yhdessä vai ottaisiko mies eron hyvinkin raskaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vaihtaminen aina tuo pelkkää onnea ja autuutta. Mutta ei sitäkään tosiaan pidä ohittaa, että joskus kannattaa. Voi ollakin askel johonkin parempaan. Mutta tuossa aloittajan tapauksessa nyt täytyisi ensin ainakin selvittää mitä on työkaverin mielessä ja onko ajatellut edes suhdetta.
Eron pitää olla itselle niin selvää, että vaikka ei olisi mitään ihastusta uuteen ihmiseen eikä uutta valmiina niin on miettinyt sen tarkkaan, että ero ja yksinolo on parempi ratkaisu kuin olla yhdessä entisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Anteeksi, mutta eivät nuo voi olla enää varsinaisesti ihastuksen tunteita vaan enemmän päähänpinttymä tai jokin pakkomielle tai ajatus, johon on vuosien aikana tottunut. Ei voi olla ihastunut aktiivisesti ja aidosti henkilöön, jonka on tavannut viimeksi 30 vuotta sitten.
Tällaisen ihmisen aivot ovat muokkautuneet vuosikymmenten aikana mukana raahattavan pelastusrenkaan ympärille. Ihastus on pitkälti myös hänen itsensä rakentama fantasia, joka unohtaa, että toinen on elänyt omaa elämäänsä kaikki nämä vuosikymmenet.
Myönnän, että tuntuisi vähän kauhealta ja jopa pelottavalta, jos joku tuttava 90-luvulta kertoisi ajatelleensa ja kaivanneensa minua 30 vuotta. Tuntuu, että hänellä ei ole silloin tilaa minulle ihmisenä ja sille, kuka olen nykyään, vaan hän on jymähtänyt johonkin teiniunelmaan nuoruusajoilta. Onhan se toki hienoa, jos kaksi ihmistä löytää toisensa uudelleen kymmenien vuosien jälkeen, mutta tuolloin täytyy kuitenkin oikeasti löytää toinen uudelleen, nykyisenlaisena ja kypsempänä, arpineen ja historioineen, jolloin kyseessä on kyllä monella tavalla eri ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopulta kaikki on jokaisen kanssa samaa. Alkusoidinmenot satua ja mielenhäiriö.
Ei pidä paikkaansa. Jos ei puhuta pelkästä rakastumisesta niin kyllä joidenkin kanssa arkielämäkin on erilaista. Joku ihminen saattaa tuoda pahimmat piirteet esiin ja toisen kanssa on vain luontevampaa eikä hankauksia synny niin paljon. Jonkun kanssa on kärhämää enemmän, toisen kanssa on yhteisymmärrystä enemmän. Alkusoidinmenot saattavat mennä hiukan ohi, mutta silti säilyy huomaavaisuus toisiaan kohtaan ja yhdesääolemisen ilo. Myös läheisyys seksielämä jatkuu hyvänä kun on toisilleen sopivat kumppanit.
Ne voivat kyllä väljähtyä ja kärsiä myös ihmisten omasta syystä, jos vaikka kuten ap:n tapauksessa alkaa havittelemaan tuoretta suhdetta eikä osaa arvostaa sitä mitä on. Tietenkään suhde ei ole samanlainen kenen tahansa kanssa, joku on täydellinen mätch, toinen todella huono. Mutta ap:n tapauksessa on kaikki ainekset olla olan miehen kanssa onnellisessa suhteessa, kunhan vain itse näkee sen arvon ja lakkaa haaveilemasta muista muka paremmista. Toveruutta on, rakkautta on, läheisyyttä on, seksiä on, mutta uutuudenviehätys puuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Ei vaihtaminen aina tuo pelkkää onnea ja autuutta. Mutta ei sitäkään tosiaan pidä ohittaa, että joskus kannattaa. Voi ollakin askel johonkin parempaan. Mutta tuossa aloittajan tapauksessa nyt täytyisi ensin ainakin selvittää mitä on työkaverin mielessä ja onko ajatellut edes suhdetta.
Eron pitää olla itselle niin selvää, että vaikka ei olisi mitään ihastusta uuteen ihmiseen eikä uutta valmiina niin on miettinyt sen tarkkaan, että ero ja yksinolo on parempi ratkaisu kuin olla yhdessä entisessä.
Ero on hyvä ratkaisu, jos suhde on huono. Ap:n suhde on hyvä ja ainut ongelma ap:n kehossa vallitseva kemiallinen sekaannustila, taika, joka raukeaa sillä sekunnilla jos käy ilmi, että työkaveri onkin vaikka kuumassa lemmensuhteessa miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valoja päälle nyt. Se mikä syttyy nopeasti myös sammuukin nopeasti. Hitaasti hyvä rakentuu eli ystävyyteen pohjautuva rakkaussuhde on paras.
Jos heti alussa haluaa vain ystävyyttä jonkun kanssa, todennäköisesti ei myöhemminkään halua enempää.
Et puhu samasta asiasta kuin minä. Ystävä ja ystävyyteen pohjautuva parisuhde, jossa on rakkautta ja yhteinen luottamus ovat kaksi aivan eri asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Olet vaalinut mielessäsi kuvaa ihmisestä, jonka tunsit 1990-luvulla. Kolmekymmentä vuotta sitten. Hän on nyt 30 vuotta vanhempi ja elänyt 30 vuotta sen jälkeen. Hän ei ole enää samanlainen kuin silloin.
Oma tulkintani tällaisista kymmenien vuosien takaisten ihmisten perään haikailu
Tähän huomauttaisin, että en ole aina ajatellut sitä henkilöä kovinkaan aktiivisesti. Monta vuotta kului sillä tavalla, että yritin olla ajattelematta häntä ollenkaan, koska se tuntui pahalta. Jossain vaiheessa jopa rupesin uskomaan, etten enää ole ihastunut häneen. Tavallaan se oli kyllä hyvä, koska uskalsin ottaa häneen ensimmäisen kerran yhteyttä vasta sitten, kun luulin päässeeni hänestä yli. Sitten kun tajusin, että en olekaan, uskalsin ottaa häneen uudestaan yhteyttä, koska olin aiemminkin ottanut yhteyttä ja hän oli ollut tosi ystävällinen silloin. Muuten kynnys olisi ollut huomattavasti korkeampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen eronnut vain liitosta, jossa oli valehtelua, alkavaa väkivaltaa, eikä kotitöitä jaettu tasa-arvoisesti. En voi siis ap:tä auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Anteeksi, mutta eivät nuo voi olla enää varsinaisesti ihastuksen tunteita vaan enemmän päähänpinttymä tai jokin pakkomielle tai ajatus, johon on vuosien aikana tottunut. Ei voi olla ihastunut aktiivisesti ja aidosti henkilöön, jonka on tavannut viimeksi
Sairasta pikemminkin
Tulee ihan tämä juttu mieleen. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010156381.html
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät ole syy pysyä yhdessä väljähtyneessä tai tunteettomassa liitossa. Väkivalta ehdoton eron paikka!
Jos haluaa erota, kannattaa erota alakouluikäisvaiheessa, ei varhaisteini-ikäisten kanssa. Ei näitä lähellä aikuisikäisiä tule kuitenkaan paapoa, vaikka heillä oma kehitys kesken. Mutta - tärkeintä se, miten ero hoidetaan. Minulla mies petti pariinkin kertaan, viimeisellä totesin, että antaa olla. Kun näin älyttömän suurisydäminen olen (sarkasmia), olemme samassa pöydässä istuneet lastemme hääjuhlissa, ex-miehen äidin hautajaisissa (ihana ihminen), lastenlasten nimiäisissä sekä mukana exän nyksä. Ei tuo minua kauheasti koske, että muutaman tunnin on samassa huoneessa. Voin vain todeta mielessäni, että huhhahheijaa, onneksi petit. Olen onnellinen näin. Ja yhteiset nuoremme tykkäväät, että näin sulosti yhdessä ollaan :-)
Voi kun kaikki eronneet olisivat kuin sinä! Sanon tämän täysin tosissani:D Suurelta osalta eronneita aikuisia puuttuu kyllä suhteellisuudentaju aivan täysin, ihanaa että poikkeuksiakin löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerranhan täällä vaan eletään,joten anna mennä eli tee niinkuin sydän sanoo
Itse erosin 11 vuoden suhteesta, koska rakastuin nykyiseen. Se oli paras päätös ikinä
Nyt yhdessä 15v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valoja päälle nyt. Se mikä syttyy nopeasti myös sammuukin nopeasti. Hitaasti hyvä rakentuu eli ystävyyteen pohjautuva rakkaussuhde on paras.
Jos heti alussa haluaa vain ystävyyttä jonkun kanssa, todennäköisesti ei myöhemminkään halua enempää.
Tuskin ajatus oli, että haluaa vain ystävyyttä. Rakkaussuhteesta kuitenkin puhuttiin.
Nämähän eivät poissulje toisiaan, eli parasta on jos on rakastunut ystäväänsä, joka jakaa samoja arvoja ja tulevaisuuden toiveita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Ei näin. Puolison valinta ei ole sama kuin työpaikan kanssa. Suhteessa täytyy olla ihastuminen ja rakastuminen. Se ei saa olla laskelmoitu liiketoimi, joka päättyy 100% varmuudella eroon.
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti olisi rikkonut perheen ollessani 16-vuotias, koska piti päästä panemaan työkaveria, vaikka kotona kaikki oli erinomaisesti, en olisi antanut sitä ikinä anteeksi.
Mun äiti lähti, kun olin kaksivuotias. Nyt yli viisikymppisenä olen vihdoin tajunnut, miten koko elämäni perustukset menivät siitä tempusta raiteiltaan. Mutsi toki oli onnellinen uudessa liitossaan, ja minäkin pääsin pari vuotta sitten Kelan kuntoutusterapiaan. Yhden onni voi siis olla toisen romahdus.
Työpaikalla se fiilis on erilainen kuin arjessa kotona, eli ei kannata liikaa innostua. Oletteko viettäneet aikaa yhdessä arjessa? Se saattaa muuttaa kaiken, kun huomaa ettei se työkaveri sen erikoisempi olekaan.
Monesti perheelliset erot tuntuu minusta aika itsekkäiltä, kun niistä kuulee. Ei siinä perhettä tai lapsia ajatella. Näin on ainakin silloin, kun ulkopuolisen perään lähtee ja perheensä hajottaa. Alkoholismi, väkivalta tms muu vakava asia eroon minusta oikeuttaakin, mutta jos ei puolisossa isompaa vikaa ole ja kurkitaan vain aidan takaa vihreämpää nurmikkoa, niin minusta se on kohtuutonta omaa liittoa ja perhettä kohtaan. Lapset kärsivät erosta aina. Näin on myös tutkimuksissa todettu. Jokainen meistä on itse lapset päättänyt tehdä ja perheen perustaa. Avioliittoon luvataan, kunnes kuolema meidät erottaa.
Sanahelinää, sitäkö se vain onkin, kun vieras alkaa houkuttaa ja himot vievät järjen?
Vierailija kirjoitti:
Kerranhan täällä vaan eletään,joten anna mennä eli tee niinkuin sydän sanoo
Itse erosin 11 vuoden suhteesta, koska rakastuin nykyiseen. Se oli paras päätös ikinä
Nyt yhdessä 15v.
"Tee kuten sydän sanoo" on minusta äärimmäisen huono yleisohje. Sydän on pelottavan usein väärässä, ja sen mukaan kun tempoilee niin helposti tulee rumaa jälkeä.
Mutta tätähän tämä nykyhedonismi on: elä itsekkäästi vain itsellesi, unohda kaikki muut. Jos haarovälissä kutittaa, niin anna mennä jo vällyjen väliin, kyllä lapset sen ymmärtää että hyvä isä jätettiin!
Neuvoisin toimimaan tässä tilanteessa sillä tavalla kuin toivoisit puolisosi toimivan sinua kohtaan. Silläkin riskillä, että puolisosi ei olisi vastaavassa tilanteessa yhtä jalo. Ensimmäinen päätettävä asia on se, että haluatko pysyä liitossasi vai et. Jos et, sitten eroat ja opettelet ensin elämään yksin. Kun tilanne on sopiva, alat deittailla muita. Todella huono idea vaihtaa lennossa ja vielä niin, että epäröit päätöstäsi. Alkuhuuma katoaa nopeasti. Ja et voi sanoa, että rakastaisit oikeasti. Eihän teillä ole ollut flirttiä kummempaa.
Oma kokemukseni lennossa vaihtaneista on se, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Joka kerta.
Ei pidä paikkaansa. Jos ei puhuta pelkästä rakastumisesta niin kyllä joidenkin kanssa arkielämäkin on erilaista. Joku ihminen saattaa tuoda pahimmat piirteet esiin ja toisen kanssa on vain luontevampaa eikä hankauksia synny niin paljon. Jonkun kanssa on kärhämää enemmän, toisen kanssa on yhteisymmärrystä enemmän. Alkusoidinmenot saattavat mennä hiukan ohi, mutta silti säilyy huomaavaisuus toisiaan kohtaan ja yhdesääolemisen ilo. Myös läheisyys seksielämä jatkuu hyvänä kun on toisilleen sopivat kumppanit.