Lue keskustelun säännöt.
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (862)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Oletko ihan neurotyypillinen? Ei mt ongelmia tai persoonallisuushäiriöitä? Tuo kuulostaa lähinnä oudolle pakkomielteelle.
Ei ole ainakaan diagnooseja. Enkä ymmärrä, mitä pakkomielteistä on siinä, että vain on ihastunut johonkuhun, jos asiaan ei edes liity mitään sen kummempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vieläkö täällä jauhetaan tätä paskaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Ehkä kuitenkin poikkeustapaus. Ajatelkaa taaksepäin elämänne ihastuksia. Kuinka moni niistä ei ole mennyt ohitse?
Minulla on yksi rakastuminen joka on kestänyt kymmeniä vuosia, ja lisäksi yksi ihastus, joka on kestänyt lähes yhtä kauan. Muut ovat menneet ohi, mutta ei niitä kovin monta ole edes ollut.
Anna huuman viedä. Kerranhan tässä vaan eletään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Ehkä kuitenkin poikkeustapaus. Ajatelkaa taaksepäin elämänne ihastuksia. Kuinka moni niistä ei ole mennyt ohitse?
Kaksi viidestä ei ole mennyt ohitse.
Ihastumiset menevät ohitse, rakastumiset eivät.
Voin sanoa että sitä katuu enemmän kun laittaa sen oman elämänsä paskaksi. Mulla oli eroon kunnollinen oikea syy ja kadun silti. Se tuki ja turva mitä pitkä liitto tarjoaa, et saa sitä koskaan enää takaisin. Tai saat sen uuden ihmisen kanssa 20v päästä. Jaksatko odottaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö täällä jauhetaan tätä paskaa?
Sinä sen sanoit. Sivusta
Vierailija kirjoitti:
Anna huuman viedä. Kerranhan tässä vaan eletään.
🤦🤦🤦
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työpaikat ovat kyllä vaarallisia, siellä raadetaan yhdessä voittojen ja häviöiden kautta väsyksiin suuri osa elämästä... välillä tuntuu kuin kotona on vain viikonloppu aikaa, ja monella ei edes sitä. Ei ihme että näitä työpaikka ihastumisia tapahtuu, mutta en luottaisi tämmöiseen henkilöön taitaa hakea vain uutta toveria, jolta saa enemmän yhteisiä kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa että sitä katuu enemmän kun laittaa sen oman elämänsä paskaksi. Mulla oli eroon kunnollinen oikea syy ja kadun silti. Se tuki ja turva mitä pitkä liitto tarjoaa, et saa sitä koskaan enää takaisin. Tai saat sen uuden ihmisen kanssa 20v päästä. Jaksatko odottaa?
Jos en aluksi saa liitossani tukea ja turvaa, niin en todellakaan ajattele, että tulen saamaan sitä 20 vuoden päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa että sitä katuu enemmän kun laittaa sen oman elämänsä paskaksi. Mulla oli eroon kunnollinen oikea syy ja kadun silti. Se tuki ja turva mitä pitkä liitto tarjoaa, et saa sitä koskaan enää takaisin. Tai saat sen uuden ihmisen kanssa 20v päästä. Jaksatko odottaa?
Jos en aluksi saa liitossani tukea ja turvaa, niin en todellakaan ajattele, että tulen saamaan sitä 20 vuoden päästä.
Aloittaja saa liitossaan tukea ja turvaa. Liitto on hänen mielestään hyvä. Ketjussa on kyse hänen tilanteestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti olisi rikkonut perheen ollessani 16-vuotias, koska piti päästä panemaan työkaveria, vaikka kotona kaikki oli erinomaisesti, en olisi antanut sitä ikinä anteeksi.
Minulla ei henkilökohtaista kokemusta ole, mutta nyt sivusta joudun seuraamaan vastaavaa tapausta. Tässä erossa isot, jo täysi-ikäiset lapset ovat katkaisseet välit täysin äitiinsä joka viritellyt uuden suhteen ja elämän itselleen valmiiksi ennen kuin kertoi perheelleen mitään ja haki avioeroa vasta sitten. En usko että lapset antavat anteeksi koskaan(?)/ läheiset välit tuskin palaavat koskaan ennalleen. Epäilen tuleeko hän näkemään vielä edes syntymätöntä lapsenlastaan. Nyt äiti tältä osin todella poissa tolaltaan kun lapset eivät hyväksy uutta suhdetta.
Mieti tarkkaan mikä on elämässäsi täskeysjärjestyksessä tärkeintä.
Jos eroon päädyt niin hoida se asiallisesti. Ensin kerr
Lapsille asia ei kuulu mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin sanoa että sitä katuu enemmän kun laittaa sen oman elämänsä paskaksi. Mulla oli eroon kunnollinen oikea syy ja kadun silti. Se tuki ja turva mitä pitkä liitto tarjoaa, et saa sitä koskaan enää takaisin. Tai saat sen uuden ihmisen kanssa 20v päästä. Jaksatko odottaa?
Jos en aluksi saa liitossani tukea ja turvaa, niin en todellakaan ajattele, että tulen saamaan sitä 20 vuoden päästä.
Aloittaja saa liitossaan tukea ja turvaa. Liitto on hänen mielestään hyvä. Ketjussa on kyse hänen tilanteestaan.
Jokaisessa yksittäisessä kommentissa ei ole kyse aloittajan tilanteesta.
Äitini kysyi minulta, kun olin 20-vuotias, mitä mieltä olet, jos minä ja isäsi eroamme?
Se oli väärin kysytty, sillä eihän 20-vuotias tiedä elämästä vielä mitään, ja vielä vähemmän osaa ennustaa ja sanoa mitään viisautta siinä iässä !
Sanoin (väärin!): "Sehän on teidän asianne, tehkää, miten parhaaksi näette."
He erosivat. Kaikki mitä olivat hyvin rakentaneet avioliitossaan ja perheenä alkoi hajosi ja alkoi hajoamaan. Hajoaminen jatkui koko heidän loppuelämänsä.
Olisi pitänyt sanoa (oikein!): "Katsokaa, mitä olette saaneet hyvää, pitävää ja toimivaa aikaan 30 vuodessa yhdessä. En hyväksy eroanne, ellette ensin ota LISÄAIKAA VÄHINTÄÄN 2 VUOTTA. Jos 2 vuoden jälkeen ette huomaa avioliittonne saavutuksia ja hyvää ja pysyvästi ehjää parisuhteessanne ja perheessämme, niin erotkaa. Mutta harras toivomukseni on - Huomataan ehjä perhe, ehjät muistot ja suuremmoinen rakentamisen aika. Onni on ehjää ja syvää, jos pysytte yhdessä ja alatte katsomaan toisianne silmiiin ja kasvoihin ja puhumaan ja antamaan anteeksi ja kulkemaan yhdessä ehjän perheen ja ehjän parisuhteenne hyväksi ja puolesta. Avoimesti, toiveenne toisillenne avaten. Suuret ja pienet asiat arvokkaaksi. Vain teillä on yhteinen historia. Vain te voitte tietää ja havahtua saavutuksiinne ja yrittää nähdä HYVÄ.
Rikkomisen tilalle yhteinen rohkea katsanto ja ihmisen itsensä ja sen toisen, puolisosi kanssa tekeminen.
t: Kokenut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Oletko ihan neurotyypillinen? Ei mt ongelmia tai persoonallisuushäiriöitä? Tuo kuulostaa lähinnä oudolle pakkomielteelle.
Ei ole ainakaan diagnooseja. Enkä ymmärrä, mitä pakkomielteistä on siinä, että va
No mutta jos on 90-luvulta ollut ihastunut johonkin, eikä tämä ole oma puoliso, niin eihän se nyt ihan tavalliselta tai normaalilta saati mukavalta kuulosta.
Mikä jäi kesken? Ajattelussa, tunteissa, suhteessa, asiassa, elämässä, kehityksessäsi?
Vierailija kirjoitti:
Anna huuman viedä. Kerranhan tässä vaan eletään.
Ootko tosissasi? Viiden minuutin huuma ja loppuelämän katumus, joo todella kannattavaa ;)
Vierailija kirjoitti:
Äitini kysyi minulta, kun olin 20-vuotias, mitä mieltä olet, jos minä ja isäsi eroamme?
Se oli väärin kysytty, sillä eihän 20-vuotias tiedä elämästä vielä mitään, ja vielä vähemmän osaa ennustaa ja sanoa mitään viisautta siinä iässä !
Sanoin (väärin!): "Sehän on teidän asianne, tehkää, miten parhaaksi näette."
He erosivat. Kaikki mitä olivat hyvin rakentaneet avioliitossaan ja perheenä alkoi hajosi ja alkoi hajoamaan. Hajoaminen jatkui koko heidän loppuelämänsä.
Olisi pitänyt sanoa (oikein!): "Katsokaa, mitä olette saaneet hyvää, pitävää ja toimivaa aikaan 30 vuodessa yhdessä. En hyväksy eroanne, ellette ensin ota LISÄAIKAA VÄHINTÄÄN 2 VUOTTA. Jos 2 vuoden jälkeen ette huomaa avioliittonne saavutuksia ja hyvää ja pysyvästi ehjää parisuhteessanne ja perheessämme, niin erotkaa. Mutta harras toivomukseni on - Huomataan ehjä perhe, ehjät muistot ja suuremmoinen rakentamisen aika. Onn
Ihanasti kirjoitettu <3
Näinhän se on, ellei kyseessä narsisti tai väkivalta ym, niin aina pitäisi olla rauhallista miettimisaikaa ennen eroa. Mieli voi muuttua. Yllättävän moni katuu eroaan tutkimusten mukaan, mutta siitä ei hirveästi puhuta koska se tuntuu nololta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Anteeksi, mutta eivät nuo voi olla enää varsinaisesti ihastuksen tunteita vaan enemmän päähänpinttymä tai jokin pakkomielle tai ajatus, johon on vuosien aikana tottunut. Ei voi olla ihastunut aktiivisesti ja aidosti henkilöön, jonka on tavannut viimeksi 30 vuotta sitten.
Aloittajahan sanoo suhteen olevan hyvä. Lue mitä hän on kirjoittanut.