Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (863)
Elä vaihda.Vähän aikaa tuntuu hyvältä,mutta samat "ongelmat" kohta tulee vastaan ja huomaat että alku huuma on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kokemukset, onko joku täällä lähtenyt ns. ihan hyvästä pitkästä liitosta keski-ikäisenä rakkauden perään? Siis menestyksekkäästi.. Kauhutarinoita "yksinjäämisestä kissojen kanssa loppuelämä rummona katuen ja ikävöiden" kyllä kuulee aina..
Ap
Tee niin kuin tuntuu parhaalta, mutta ei ne muiden kokemukset tässä auta yhtään. Ei ne takaa sun onnistumista tai epäonnistumista.
Älä lähde toisen matkaan ja anna hänelle vastuuta omasta onnestasi. Jos uskot siihen, että haluat kokea tajunnanräjäyttävän rakkauden -edes muutaman kuukauden ajan - lähde suhteesta. Rakenna oma elämäsi ja itsetuntosi itsenäisen elämän ympärille, koska silloin kun oikeasti rakastat itseäsi ja elämääsi, voit rakastua toiseen muutenkin kuin pelastuslauttana. Suosittelisin kuitenkin odottamaan että nuorin lapsi on muuttanut kotoa.
Itse rakastuin nykyiseen puolisooni tulisesti yli 20v sitten, mutta onko hormonit vai lapsiperhe-arki vai mikä, mutta kyllä sitä miettii että olisiko ruoho vihreämpää. Ja huomaan kyllä miettiväni että rakastuinko koskaan oikeasti. Meillä on kuitenkin onnellinen parisuhde, okt, lapset, enkä lähtisi tätä venettä keinuttamaan ihastuksen takia. Erityisesti työihastuksen, koska ainakin itse olen TODELLA erilainen töissä. Tai siis perusluonne on sama, mutta töissä olen ystävällinen ekstrovertti, kun taas kotona vakavampi introvertti.
Minulla oli 13 vuotta sitten parin vuoden vakava ihastus, ja silloin mietin vakavasti suhteesta lähtemistä (ei lapsia vielä), mutta kun suhteessa ei ole vain kahta ihmistä. Siinä on sukulaiset, ystävät ja koko elämä, etenkin kun on ollut yhdessä vuosikausia. Päätin jäädä tarpeeksi hyvään suhteeseen, ja onneksi jäin. Ihastus laantui ajan kanssa ja puolison kanssa suhde parani kun aloimme viettämään enemmän aikaa yhdessä ja aloitimme yhteisen harrastuksen.
Mieti miltä haluat elämäsi näyttävän 10 vuoden päästä ja oman itsesi kannalta. Myös lastesi, koska yhtälössä on nykyään lapset ja vaikka olisivat vanhempia, mielestäni vanhemmilla, on silti tietty vastuu heitä kohtaan. Jos en nauti miehesi seurasta, voisit antaa myös hänelle mahdollisuuden löytää oman rakkauden. Ja fakta on, että todennäköisesti hän sen löytäisi ennen sinua.
Kyllä erota saa vaikka vain huvikseen, mutta...
"..jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa.."
Et sinä mitään työkaveria *rakasta*.
Vaikka eroaisit nyt ja lähtisit etsimään vaikka salilta tai Tinderistä tai savenvalantakurssilta miestä niin et sinä häntäkään *rakastaisi* ihastumisen hormonimyrskyssä vielä. Et vaikka hän olisi samasta naapurustosta ja tietäisit tyypin. Saati että siitä tulisi hyvä parisuhde.
Mulle kävi sama, olin niin ihastunut että lejuin lähes vuoden ihan endorfiinipilvessä ja töihin oli ihana mennä koska se pienikin näkeminen oli kaiken arvoista, yhteisiä palavereja odotin kuin Karibian matkaa. Jännitin kuin nuori teini (yht'äkkiä, parin vuoden tuntemisen jälkeen). Mies oli tahollaan naimisissa ja pienten lasten isä. Kaikesta päätellen hänellä oli jotain minua kohtaan. Olin hetken ihan valmis jättämään kaiken, teinitkin ....en sitä kuitenkaan tehnyt, miehen kanssa takana 20v, hän on aina ja ainoastaan ollut minulle hyvä, kestänyt vaikeat ajat ja vieläkin halailee ja haluaa minua. Jossain vaiheessa mietin että kerron- mutta sitten päätin että taistelen itseni pois tuosta tunteesta, sille on nimityskin "limerenssi" ja jatkan miehen kanssa, katselin miedän alkuaikojen valokuvia, hääkuvia ja kiitin mielessäni siitä millaisen elämän hän on minulle tarjonnut. Lopulta se ihastus hälveni, sitä seurasi oma masennusjakso ja miehen kanssa käytiin keskustelu siitä että lähdetäänkö eri teille, lopulta keskusteltiin pitkästi ja syvemmin suhteesta ja päätettiin jatkaa yhdessä. Olen ollut elämässäni muutaman kerran näin päättömän ihastunut- kiitän maailmankaikkeutta siitä että vielä keski-iässä sain tuntea saman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on hyvä tiedostaa juuri erilaiset "minät" ja roolit eri tilanteissa. En usko, että kukaan meistä on täsmälleen samanlainen kaikissa tilanteissa. Ihastumisen huumassa näkee muutenkin asiat voittopuolisesti positiivisina toisessa. Kuten moni muukin on todennut, että arki tulee joka tapauksessa vastaan. Voin hyvin samaistua tuohon voimakkaaseen huumaan. Aikoinaan jätin tilaisuuden käyttämättä, koska olisin rikkonut avioliittomme. No, ero toteutui joka tapauksessa, muttei tästä syystä.
Uskon kyllä vahvasti siihen, että parisuhteeseen sitoutuminen on pitkäjänteistä touhua. Ja kuten nykyinen puolisoni usein sanoo: niin kauan kuin hyviä puolia on enemmän kuin huonoja, kannattaa jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Jaa-a, kysymyksesi ymmärrän.
Itse olen ajatellut, että kyky ihastua ihmisiin kertoo kyvystä nähdä toisissa hyvän ja kiehtovan, arvostettavia asioita. Niitä, joista voi ottaa mallia omaan itseen, tai joiden lämmössä lämmitellä. Useinkaan sitä ihanaa ei tarvitse omistaa ja saada omaksi parisuhteeksi. Toisaalta liitossa, jossa on huono olla, on liiankin moni meistä.
Omalla kohdalla ex lähti tuollaisen ihastuksen innoittamana. Kesti 6 kk. Jäi pienet lapset ja suhde, johon hän ei halunnut panostaa ihastuksen tavattuaan. Siinä aloite ilmeisesti oli myös siltä toiselta, joten ns. "varmaan siirtymään" hän lähti. Se oli aika kammottavaa perheelle. Rikkoi siltoja tarmokkaasti takanaan, sillä huonoa omaatuntoa ilmeisesti helpotti keksiä kamalasti syitä, miksi minä olin kammottava ja lähtö on ainoa vaihtoehto, haukkua ja ivata. Ei silti, en olisi takaisin ottanut, mutta jos päätät lähteä, tee se voitonriemun ja uuden huumasta huolimatta pu
Oi, kylläpä ilmaisit kauniisti että ihastuminen on kykyä nähdä hyvää toisessa ja sen tunteen suojissa voi lämmitellä tmv. Kiitos, useimmiten siitä tulee kuitenkin huono omatunto mutta jotain hyvääkin. Talletan tämän ajatuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hohto seksistä uuden kumppanin kanssa haihtuu n. 3 kuukaudessa.
Tää on niin totta
Naisilla. Miehet useimmiten eivät kyllästy ja saavat kuulla valitusta ettei mitään muuta ole vieläkään mielessä, vaikka toista ei enää kiinnosta.
Jos omassa puolisossa mikään ei idosti ärsytä, vaan kyse on vain suhteen arkipäiväistymisestä joka on normaalia, en eroaisi, koska se sama arki tulee uuteenkin suhteeseen, ja pelkän pintapuolisen ihastuksentunteen mukaan toimiminen on aika hasardia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 45-vuotias enkä ole havainnut mitään hormonimyllerrystä.
Nelikymppisenä tunsin suurinta seksuaalista halua koko elämässäni. Mieheni ei valitettavasti minkäänlaista. Yhdessä ollaan edelleen, vaikka olin vuosia surullinen ja vihainen. Ikä rauhoitti hormonit.
Hämmentävää tämä ihmisten pariutuminen ilman aitoja tunteita. Yllättävän paljon tullut vastaan näitä "en ollut ihastunut, edelleenkään en oikeasti rakasta, mutta mentiin naimisiin ja hankittiin lapsia". Miten sitä edes kehtaa tehdä isoja sitoumuksia jonkun kanssa, joka ei todellisuudessa kiinnosta? Sitten purnataan selän takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää tämä ihmisten pariutuminen ilman aitoja tunteita. Yllättävän paljon tullut vastaan näitä "en ollut ihastunut, edelleenkään en oikeasti rakasta, mutta mentiin naimisiin ja hankittiin lapsia". Miten sitä edes kehtaa tehdä isoja sitoumuksia jonkun kanssa, joka ei todellisuudessa kiinnosta? Sitten purnataan selän takia.
Se kertoo heikosta itsetunnosta.
Pelosta seisoa omilla jaloillaan.
Sitä itsetuntoa sitten rakennellaan toisen kautta.
Ja kunnes rakennustyö riittävän pitkällä niin hypätään lennosta seuraavaan. Puhdasta hyväksikäyttöä.
Tuollaiset ihmiset ovat oksettavia eivätkä ansaitsi tulla edes kutsutuksi ihmisiksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää tämä ihmisten pariutuminen ilman aitoja tunteita. Yllättävän paljon tullut vastaan näitä "en ollut ihastunut, edelleenkään en oikeasti rakasta, mutta mentiin naimisiin ja hankittiin lapsia". Miten sitä edes kehtaa tehdä isoja sitoumuksia jonkun kanssa, joka ei todellisuudessa kiinnosta? Sitten purnataan selän takia.
Se kertoo heikosta itsetunnosta.
Pelosta seisoa omilla jaloillaan.
Sitä itsetuntoa sitten rakennellaan toisen kautta.
Ja kunnes rakennustyö riittävän pitkällä niin hypätään lennosta seuraavaan. Puhdasta hyväksikäyttöä.
Tuollaiset ihmiset ovat oksettavia eivätkä ansaitsi tulla edes kutsutuksi ihmisiksi
Minusta se kertoo siitä että on helppo sanoa 10 tai 20 vuoden jälkeen että ei alunperin ollut edes ihastunut tai ei aidosti rakastanut puolisoaan jne, mutta aika kultaa muistot ja toisin päin ja aivan varmasti silloin vuosia sitten on ollut jonkunlaista ihastumista ja rakastumista. Jos on tällä hetkellä mielessä toinen henkilö, ja ajatukset on vahvasti siinä ihastuksen tunteessa niin toki se tuntuu paljon vahvemmalta kuin muistikuvat ihastumisesta vuosia sitten omaan puolisoon. Siis voi toki olla että aidosti ap ja muut vastaavassa tilanteessa olevat kokevatkin vahvempaa ihastumista nykyiseen ihastukseen kuin omaan mieheensä, mutta uskallan väittää että tavalla tai toisella myös niiden järkisyiden lisäksi varmaan melkeinpä jokaisessa parisuhteessa on myös ollut alkuun niitä tunteita. Vaikka siellä seassa olisikin myös ajautumista suhteeseen puolivahingossa tai hyväksynnän ja ihailun hakemista tai käytännön syitä tai mitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuule. Tuohon ei ole muilla vastausta kuin sinulla ittelläs.
Tee itselle sopiva valinta. Mieti ja tee.
Katumus ei jälkeenpäin kannata: olisipa pitänyt hypätä/ miks hitossa en jäänyt.
Sinun valintasi, ja vain sinun.
jos kumpikaan niistä miehistä ei sitten haluakaan enää olla sinun kanssasi, niin sinä olet tehnyt sen valintasi. Tai jos kumpikin vaikka haluaa olla sinun kanssasi, niin sinä teet sen valinnan.. Sinun elämäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää tämä ihmisten pariutuminen ilman aitoja tunteita. Yllättävän paljon tullut vastaan näitä "en ollut ihastunut, edelleenkään en oikeasti rakasta, mutta mentiin naimisiin ja hankittiin lapsia". Miten sitä edes kehtaa tehdä isoja sitoumuksia jonkun kanssa, joka ei todellisuudessa kiinnosta? Sitten purnataan selän takia.
Se kertoo heikosta itsetunnosta.
Pelosta seisoa omilla jaloillaan.
Sitä itsetuntoa sitten rakennellaan toisen kautta.
Ja kunnes rakennustyö riittävän pitkällä niin hypätään lennosta seuraavaan. Puhdasta hyväksikäyttöä.
Tuollaiset ihmiset ovat oksettavia eivätkä ansaitsi tulla edes kutsutuksi ihmisiksi
Minusta se kertoo siitä
No, itsensä ja toisen sumuttamistahan se toki on.
Mutta kertoo ihmisestä aika paljon.
Tietynlaisesta rajattomuudesta.ja pakenemisesta oman itsensä kohtaamiselta.
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää tämä ihmisten pariutuminen ilman aitoja tunteita. Yllättävän paljon tullut vastaan näitä "en ollut ihastunut, edelleenkään en oikeasti rakasta, mutta mentiin naimisiin ja hankittiin lapsia". Miten sitä edes kehtaa tehdä isoja sitoumuksia jonkun kanssa, joka ei todellisuudessa kiinnosta? Sitten purnataan selän takia.
Jotkut haluavat niin kovasti saada lapsia, että ovat valmiita perustamaan perheen sellaisen kanssa jota eivät rakasta. Sitä paitsi joku voi ajatella, että lapsella pitää olla äiti ja isä. Joku voi myös ajatella, ettei mitään rakastumista ole oikeasti olemassakaan tai että se menee kuitenkin ohi, joten ei haittaa vaikka kumppania ei alunperinkään rakastaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma mies mansikka, unohda tämä työkaveri ja kanavoi ihastus omaan mieheesi. Ei se vaihtamalla parane.
Onko näin mustavalkoista? Jos koskaan ei ole tuntenut kunnolla ihastumista tai rakastumista omaan mieheen, niin eikö vaihtamalla parane?
Kaikille sinkuille voisi siis sanoa, että ottakaa kuka tahansa ihan ok tyyppi, ei tarvitse oikeasti rakastua. Ei kuitenkaan parane vaikka löytäisit sen jota rakastat oikeasti?
-ohis
Äh. Hölmö yleistys.
Ei ole mitään yleistä ohjetta.
Jokainen tilanne on ainutlaatuinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää tämä ihmisten pariutuminen ilman aitoja tunteita. Yllättävän paljon tullut vastaan näitä "en ollut ihastunut, edelleenkään en oikeasti rakasta, mutta mentiin naimisiin ja hankittiin lapsia". Miten sitä edes kehtaa tehdä isoja sitoumuksia jonkun kanssa, joka ei todellisuudessa kiinnosta? Sitten purnataan selän takia.
Jotkut haluavat niin kovasti saada lapsia, että ovat valmiita perustamaan perheen sellaisen kanssa jota eivät rakasta. Sitä paitsi joku voi ajatella, että lapsella pitää olla äiti ja isä. Joku voi myös ajatella, ettei mitään rakastumista ole oikeasti olemassakaan tai että se menee kuitenkin ohi, joten ei haittaa vaikka kumppania ei alunperinkään rakastaisi.
Silloin se pitää sanoa suhteen alussa ääneen toiselle rehellisesti.
Kaikista oksettavimpia parisuhteiljoita ovat ne jotka eivät ole rehellisiä ja avoimia tunteistaan ja tarpeistaan heti suhteen alusta lähtien.
Mutta he eivät tosin kykene rakkauteen millään tavalla. Pelkkään näytelmään vuorosanoineen.
Vierailija kirjoitti:
"Näin sanotaan AINA tässä tilanteessa. Itsellä ei ole vielä ainakaan 11v mennyt ohitse joten kerrotko meille miten kauan tarvitsee vielä odotella, kun kerran niin hyvin tiedät?"
Jotain varmaan teet väärin? Tapailetko tai näetkö häntä?
Minä näin ihastukseni kohteen viimeksi 90-luvulla. Ei se mitään auta, vaikka ei nähtäisi tai ei olisi mitään kontaktia. Päinvastoin sehän vain varmistaa sen, etteivät tunteet voi muuttua, kun ei tapahdu mitään mikä voisi muuttaa ne.
Alue: Aihe vapaa
Jaa-a, kysymyksesi ymmärrän.
Itse olen ajatellut, että kyky ihastua ihmisiin kertoo kyvystä nähdä toisissa hyvän ja kiehtovan, arvostettavia asioita. Niitä, joista voi ottaa mallia omaan itseen, tai joiden lämmössä lämmitellä. Useinkaan sitä ihanaa ei tarvitse omistaa ja saada omaksi parisuhteeksi. Toisaalta liitossa, jossa on huono olla, on liiankin moni meistä.
Omalla kohdalla ex lähti tuollaisen ihastuksen innoittamana. Kesti 6 kk. Jäi pienet lapset ja suhde, johon hän ei halunnut panostaa ihastuksen tavattuaan. Siinä aloite ilmeisesti oli myös siltä toiselta, joten ns. "varmaan siirtymään" hän lähti. Se oli aika kammottavaa perheelle. Rikkoi siltoja tarmokkaasti takanaan, sillä huonoa omaatuntoa ilmeisesti helpotti keksiä kamalasti syitä, miksi minä olin kammottava ja lähtö on ainoa vaihtoehto, haukkua ja ivata. Ei silti, en olisi takaisin ottanut, mutta jos päätät lähteä, tee se voitonriemun ja uuden huumasta huolimatta puolisoasi kunnioittaen, vaikka ei sillä hetkellä tuntuisi merkitykselliseltä. Ehkä hyvä oivaltaa myös, että sen jälkeen voi joutua tajuamaan, ettei taloudellisesti olekaan niin kuninkaallinen. Jos niin käy, olisi hyvä ennalta tajuta, että kyllä, elatusmaksuvelvollisuus lapsille on ihan laissa. Ja vaikka laskea, miten aikoo pärjätä, kun puolison tuloja pottiin ei tulekaan. Omalta osaltani jätettynä toki huomasin, että olin kustantanut puolisonkin kulutusta, joten eron jälkeen kulut tippuivat, puoliso taas pirrasti rahansa vapauden huumassa ja elatusmaksujakaan ei näkynyt, kun "oli kohtuutonta". Huah. Olen hiljaa päässäni ajatellut, että vaikken lapsille ole tietysti puhunutkaan, he kyllä vaikuttavat aistivan, kuka heidän menoistaan on huolehtinut ja huolehtii, kuten minäkin erolapsena aikanani aistin. Jos siis eroat, tee se niin, että varaudut mahdolliseen elintason muutokseen realistisesti syyttämättä siitä puolisoasi tai lapsia, jos sellainen voi olla edessä.
Tapasin itse toisen pari vuotta eron jälkeen. Ihana rakastuminen, ja paljon onnellisempi. Vaihtamalla parani. Voin silti sanoa, että rakastumisen ihana huuma hiipuu silti jo nyt muutamassa vuodessa.
Käsillä on jo tässäkin uudessa rakastumisen huumassa syntyneessä suhteessa arki, jossa kumppanuus, seksi, läheisyys ja rakkaus pitää jälleen tehdä päivän valinnoilla.
Olen ajatellut, ettei huonoon suhteeseen pidä jäädä, kun se tekee onnettomaksi ja on huono. Kuitenkin näkisin, että on hyvä ottaa aikaa ja tarkastella, voiko ihastumisen tuomat havainnot ja lämmön kääntää oman parisuhteen tuoreuttamiseen ja havainnointiin: mitä kaipaan ja mitä tarvitaan kohentaa ja virkistää, jotta tähän mihin on valinnut sitoutua, saisi hehkua, jota kaipaa. Tein itse niin koettuani ihastusta ennen kuin exäni teki toisin, ja noh, todettakoon, ettei auttanut, mutta selvisi toki, että hänellä oli silloin jo se toinen ollut kierroksessa. Olen silti iloinen, etten oman ihastumiseni kanssa silloin tehnyt mitään, sillä hän on huippu ihminen, mutten olisi halunnut jakaa elämääni hänen kanssaan, ei olisi ollut yhteistä tarpeeksi, kun on tarkemmin tutustuttu ystävinä. Vetovoima oli kyllä silloinkin molemminpuolinen, mutta onnellisia olemme molemmat, että emme rikkoneet arkeamme ja perheitämme toisillamme vaan vain olimme kaukaa ihastuneita.
Rauhallista mieltä ja tarpeeksi aikaa päätöksillesi.