Lue keskustelun säännöt.
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (884)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en eroaisi, vaikka meillä ei ole edes lapsia, mutta minä olenkin mukavuudenhaluinen. Arjeksi se uusikin suhde muuttuu, eikä arki uuden miehen kanssa välttämättä suju ollenkaan niin kitkattomasti kuin nykyisen.
Jos eroaisit, suosittelisin kyllä yksinoloa.
Ettekö te ymmärrä että biologisesti ottaen ei ole olemassa mitään "parisuhteita".
"Parhaimmillaan" (tästä parisuhdenäkökulmasta katsottuna), tulee ihastuminen, rakastuminen, potentiaalisia jälkeläisiä ja sitten tasaantuu ja sitten loppuu. Tämä siis niinsanotusti parhaimmillaan.
Katsokaa referenssinä vaikkapa niitä "onnistuneita" pitkiä parisuhteita. Mitä siinä on? Lähinnä kaksi ihmistä jotka ovat toistensa kavereita.
Parhaimmillaankin tuo "parisuhde" keskeytyy koska jompi kumpi pettää tai molemmat. Tulee vastaan joku vielä sopivampi.
Ja tämä kaikki on meihin biologisesti koodattua. Olemme eläimiä. Meillä on eläimelliset vaistot, joiden taustalla on se, että laji jatkuu. Ja tässä taustalla taas on vuosituhansien evoluutio ja luonnonvalinta. Kaikilla lajeilla. Myös ihmisillä.
Joten tämän ainaisen draaman ja suhdesitätätä ja tuota blaa blaan, tälläkin palstalla, sen voi lopettaa. Tässä ylhäällä olen rationaalisesti referoinut, mistä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Minulla vähän samanlainen tilanne kuin AP:lla. Lisäksi työkaveri on minua huomattavasti nuorempi.
Mutta olen tutkaillut näitä tunteita ja tullut siihen tulokseen, että ei niiden pohjalta ole pakko toimia.
Olen alkanut pettää molempia... Itseni kanssa. Lähdin töistä aikaisemmin, jotta en ollut työkaverin seurassa. Mutta en mennyt kotiin. Istuskelin itsekseni ja luin kirjaa. Taidan kaivata lähinnä itseäni ja tiettyä huoletonta puoltani. Kotona ja töissä kun on huolia.
Miksi et voinut sanoa, että haluat olla rauhassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Veikkaan, että kadut sitä, että pistät keski-iän kriisissä 20 vuoden aikana rakentamasi elämän paskaksi jonkin ihastuksen vuoksi, josta ei ole mitään takeita, että kestäiskö se edes.
Täällä puhutaan kuin AP olisi uhri tässä tilanteessa. Hän on itse päättänyt aloittaa suhteen heppoisin perustein, että kun toinen tykkää, vaikkei itse niin tykkäisi. Ja vielä perustaa perheen
Jos mies olisi näin munaton, hänet haukuttaisiin lyttyyn.
Tässä voi osua p*ska tuulettimeen. Ei tiedä miten lapset suhtautuvat (myöhäisteineillä voi olla muitakin stressinaiheita kuin äidin ihastukset ja keski-iänkriisi), ja miehellekin voi olla kova shokki, kun selviää, ettei ap ole ikinä hänestä välittänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avoimessa suhteessa saat molemmat.
Avoimia suhteita on vain 0,5%. Eli 99,5% ihmisistä haluaa elää normaalissa suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Avoimia suhteita on vain 0,5%. Eli 99,5% ihmisistä haluaa elää normaalissa suhteessa.
AP:n sydän on ollut auki joka tapauksessa.
Mistä päättelet, että tunne on molemminpuolinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä päättelet, että tunne on molemminpuolinen?
Ihastunut näkee mitä haluaa
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te ymmärrä että biologisesti ottaen ei ole olemassa mitään "parisuhteita".
"Parhaimmillaan" (tästä parisuhdenäkökulmasta katsottuna), tulee ihastuminen, rakastuminen, potentiaalisia jälkeläisiä ja sitten tasaantuu ja sitten loppuu. Tämä siis niinsanotusti parhaimmillaan.
Katsokaa referenssinä vaikkapa niitä "onnistuneita" pitkiä parisuhteita. Mitä siinä on? Lähinnä kaksi ihmistä jotka ovat toistensa kavereita.
Parhaimmillaankin tuo "parisuhde" keskeytyy koska jompi kumpi pettää tai molemmat. Tulee vastaan joku vielä sopivampi.
Ja tämä kaikki on meihin biologisesti koodattua. Olemme eläimiä. Meillä on eläimelliset vaistot, joiden taustalla on se, että laji jatkuu. Ja tässä taustalla taas on vuosituhansien evoluutio ja luonnonvalinta. Kaikilla lajeilla. Myös ihmisillä.
Joten tämän ainaisen draaman ja suhdesitätätä ja tuota blaa blaan, tälläkin palstalla, sen voi lopettaa. T
Hmm. Omat vanhemmat olleet 51 vuotta naimisissa, ja ovat kyllä kadehdittavan onnellisia yhdessä. Todelliset sielunkumppanit ja olleet toistensa tukena niin yrityksen konkurssien kuin vaikeiden sairauksien kohdatessakin. On heillä ollut riitaisat aikansakin, varsinkin ruuhkavuosissa kun oli vielä se äidin yritys ja sen vaikeudet ja lopulta konkurssi. Mutta päättivät jatkaa, ja tuntuu että jokainen vaikeuksien selättäminen yhdessä on vain vahvistanut heidän sitoutumistaan ja rakkauttaan. Joten en osaa itse nähdä ollenkaan noin pessimistisesti, että olisi vain joku tasaantuminen ja loppuminen lasten teon jälkeen. Uskon, että suhde voi syventyä ihan yhteisen elämän loppuun asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin uskon että jos on alunperin rakkautta, ei se kuole jos vaan löytää yhteyden. Tunne kun on kotona toisen lähellä ja saa rauhan <3 Aloittaja on tainnut vain aloittaa suhteen sellaisen kanssa jonka kanssa ei ole alunperinkään tätä löytänyt.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin uskon että jos on alunperin rakkautta, ei se kuole jos vaan löytää yhteyden. Tunne kun on kotona toisen lähellä ja saa rauhan <3 Aloittaja on tainnut vain aloittaa suhteen sellaisen kanssa jonka kanssa ei ole alunperinkään tätä löytänyt.
Tai sitten aloittaja on kyllä rakkautta tuntenut, ihan varmasti koska noin kauan on miehensä kanssa ollut, lapset tehnyt ja vielä kirjoittaa suhteen olevan hyvä ja turvallinen. Ei sellaista tasan ole, jos ei alunperin yhtään olisi rakkautta.
Nyt vaan se ihastuminen tuntuu niin valtavalta, ettei mikään muu tunnu miltään. Sekin kertoo jo omasta harhastaan, että aloittajan mielestä hän on nyt elämänsä ekaa kertaa ihan oikeasti rakastunut. Työkaveriin, jota ei edes tunne?? Niinpä niin. Kuulostaa siltä että mikään aloittajan kertomista tunteista, tai niiden puuttumisesta, ei ole totta.
Ei kannata hajottaa perhettä. Näet sen arvon joskus myöhemmin, kun tämä ihastus menee ohi. Kokemusta on - ja sielu rikki vieläkin.
Minäkin luulin olleeni ihastunut työkaveriin.
Sitten huomasin, että hänellä on huono ryhti ja löysä peppu. Alkoi ärsyttää mokoma mato.
Palasin maan pinnalle.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin luulin olleeni ihastunut työkaveriin.
Sitten huomasin, että hänellä on huono ryhti ja löysä peppu. Alkoi ärsyttää mokoma mato.
Palasin maan pinnalle.
Tosirakkaudelta kuulostaa!
Pidä työkaveri saavuttamattomana unelmana. Silloin hän ja suhteenne on täydellinen.
Minulla vähän samanlainen tilanne kuin AP:lla. Lisäksi työkaveri on minua huomattavasti nuorempi.
Mutta olen tutkaillut näitä tunteita ja tullut siihen tulokseen, että ei niiden pohjalta ole pakko toimia.
Olen alkanut pettää molempia... Itseni kanssa. Lähdin töistä aikaisemmin, jotta en ollut työkaverin seurassa. Mutta en mennyt kotiin. Istuskelin itsekseni ja luin kirjaa. Taidan kaivata lähinnä itseäni ja tiettyä huoletonta puoltani. Kotona ja töissä kun on huolia.