Lue keskustelun säännöt.
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (864)
Pidä työkaveri saavuttamattomana unelmana. Silloin hän ja suhteenne on täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pari kokemusta lähipiiristä - vaikka nuorin on jo 16v niin mieti josko pari vuotta jaksaisit sinnitellä sukulaisilla eron jälkeen pojan lukio lähti rankasti alamäkeen ja opiskelut jäivät siihen, vanhempien ero vaikutti niin vahvasti. Heilläkään ei ollut mitään näkyviä ongelmia suhteessa. Toisilla tutuilla lapset hylkäsivät eroa halunneen vanhemman käytännössä kokonaan.
Onko ne toisensa poissulkevia vaihtoehtoja?
Ei kannata särkeä hyvää liittoa hetken hurman vuoksi. Oikea elämä tuon ihastuksesi kanssa ei tod näk vastaa ruusunpunaisten lasien läpi luotuja fantasioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata hajottaa perhettä. Näet sen arvon joskus myöhemmin, kun tämä ihastus menee ohi. Kokemusta on - ja sielu rikki vieläkin.
Tämä. Anna ihastuksen tuntdoden laimeta. Mikään ei korvaa ydinperhettä - lasten ja tulevien lastenlasten kannalta.
Joutuisit näitä arpia kantamaan aina mukanasi.
Olen 44-vuotias lapseton nainen. Parikymppisenä mulla oli juuri tuollainen AP:n kuvailema suhde parin vuoden ajan. Eli ihan kivannäköinen mies valittu sillä perusteella, että tykkää musta, ok ihan kiva ja normaali, en halua olla yksin, ja pelkään, etten parempaakaan saa. Sitten alkoi kuitenkin ahdistaa tulevaisuus intohimottomassa suhteessa ja kaikkea yksin jäämisen pelkoa vastaan lähdin suhteesta. Ikinä mulla ei tosin ole ollut lapsihaaveita tai vauvakuumetta, mutta jos olisi ollut, olisin varmaankin jäänyt, ja nyt olisin ihan AP:n kaltaisessa tilanteessa.
Mutta mitä kävi erottuani tuosta "ihan ok"-poikaystävästä? Oli yksi todella kiihkeä ja kuuma seurustelusuhde, päättyi eroon minun aloitteesta, kun en jaksanut jatkuvaa draamaa. Oli traaginen rakkaustarina toisen miehen kanssa, mutta päättyi siihen, kun hänen alkoholisminsa paheni. Oli onnellisena alkanut suhde miehen kanssa, joka paljastui naimisissa olevaksi perheenisäksi. Oli vuosikausien hillitön ihastus mieheen, joka ei kuitenkaan halunnut sitoutua ensimmäisen avioeron jälkeen (joskin nyt lopulta päädyimme yhteen, juoni olisi voinut olla kuin kliseisestä romanttisesta elokuvasta 😃).
Asuin vuosien varrella kolmessa maassa kahdella eri mantereella ja koin niin surua, pelkoa, ahdistusta, mutta myös rakkautta, intohimoa, jännittäviä seikkailuja ja unohtumattomia kokemuksia. Kaikki tuo olisi jäänyt kokematta, jos olisin jäänyt ensimmäisen poikaystävän kanssa yhteen. Olisin silloin varmaan espoolainen perheenäiti, joka miettisi ja surisi elämätöntä elämää ja ehkä olisi ihastunut salaa työkaveriin. Mutta korostan taas, lapset ja perhe-elämä eivät olleet koskaan prioriteettilistallani. 🤷🏻
Mutta APn tilanteeseen en osaa ottaa oikein muuta kantaa, kuin toivottaa paljon tsemppiä. Oma vinkkini ehkä olisi, että kerranhan täällä vaan eletään, eikä epäonnistumista kannata etukäteen pelätä. Eihän AP tiedä, vaikka parin vuoden päästä nykyiseen mieheen iskisi viidenkympin villitys ja alkaisi sugar daddyksi jollekin parikymppiselle naiselle. Elämä on yllätyksellistä eikä päätöksiä kannata laittaa pelkästään omien pelkojen varaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuten sanottua, jos alkaisit olla tämän työkaverin kanssa, johon olet tällä hetkellä todella ihastunut, hurmiotunut tms, niin uutuuden viehätys haihtuu muutamassa kuukaudessa. Arki astuisi siihenkin suhteeseen ja tylsyys.
Parisuhteisiin jotkut ryhtyvät todella ihastuneina ja lääpällänsä. Jotkut kuten sinä, eli ei kovin ihastuneina. Kuitenkin lopputulos on sama, intohimo ja tunnepuoli on laantunut, ja arki on astunut kuvioihin. Tilalle on tullut syvä yhteys ja jopa kuten kuvailit, veljellinenkin.
Ihastuminen on silkkaa kemiaa ja se on aivoille suuri rasite, koska se voi olla hyvinkin järisyttävä kokemus. Se ei ikinä voikaan kestää kovin pitkään, keho olisi ihan hälytystilassa muutoin ja sairastuisi.
Ihastua muihin saa ja sehän on jopa ihan virkistävää pitkässä suhteissa.
Vähän kyseenalaistan tämän näkemyksen, että vaihtoehdot ovat 1) aivokemian sekoittava järisyttävä mutta lyhytaikainen ihastus 2) laantuneet tunteet, arki ja veljellinen yhteys
Tuohon väliin mahtuu paljon muutakin! Aika vaikea edes kuvitella, että "veljellisessä" suhteessa aviomieheen tekisi mieli seksiä. Omalla osalla hullu ihastusvaihe mennyt (onneksi) oli, mutta tilalla on rakkautta, intohimoa, vetovoimaa, kunnioitusta... Välillä kun katson miestä, mietin, että miten onnekas olen, kun noin komea, seksikäs, persoonallinen, älykäs, hauska, fiksu, jne. mies on elämässäni ja vieläpä rakastaa minua ja kohtelee rakkaudella. Siinä on veljelliset tunteet kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te ymmärrä että biologisesti ottaen ei ole olemassa mitään "parisuhteita".
"Parhaimmillaan" (tästä parisuhdenäkökulmasta katsottuna), tulee ihastuminen, rakastuminen, potentiaalisia jälkeläisiä ja sitten tasaantuu ja sitten loppuu. Tämä siis niinsanotusti parhaimmillaan.
Katsokaa referenssinä vaikkapa niitä "onnistuneita" pitkiä parisuhteita. Mitä siinä on? Lähinnä kaksi ihmistä jotka ovat toistensa kavereita.
Parhaimmillaankin tuo "parisuhde" keskeytyy koska jompi kumpi pettää tai molemmat. Tulee vastaan joku vielä sopivampi.
Ja tämä kaikki on meihin biologisesti koodattua. Olemme eläimiä. Meillä on eläimelliset vaistot, joiden taustalla on se, että laji jatkuu. Ja tässä taustalla taas on vuosituhansien evoluutio ja luonnonvalinta. Kaikilla lajeilla. Myös ihmisillä.
Joten tämän ainaisen draaman ja suhdesitätätä ja tuota blaa blaan, tälläkin palstalla, sen voi lopettaa. T
Olen osittain samaa mieltä, mutta eläimissäkin kyllä löytyy eliniäksi pariutuvia lajeja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän kyllä yhden onnistuneen tapauksen. Mies jätti perheensä ja lähti pitkään sinkkuna olleen harrastuskaverinsa matkaan. Ovat edelleen yhdessä, kaikki siis mennyt todella hyvin.
Mutta. Paljon tunnen näitä tapauksia joissa puoliso jätetty työkaverin tai muun ihastuksen vuoksi, eikä se uusi suhde sitten kantanutkaan. Pieni osa palasi yhteen exän kanssa, mutta suuri osa jäi pitkäksi aikaa yksin, ja jopa ne omat lapset ei halunneet enää olla tekemisissä. Ovat katuneet katkerasti.
Ja siis näitä tiedän oikeasti monta. Luuletko ap, että lastesi mielestä isän jättäminen tämän työtoverin vuoksi olisi ok? Kestätkö, jos eivät enää halua olla kanssasi tekemisissä?
Luulisi ettei 16-vuotias ole niin kiinnostunut siitä, pysyvätkö vanhemmat yhdessä vai eivät. Se on vähän eri juttu kuin jos olisi 6-vuotias.
Nimenomaan teini-ikäiseen vanhempien ero voi kolahtaa kovaa. Varsinkin silloin, jos perhe-elämä on ollut aiemmin tasapainoista ja hyvää. Tiedän itse tapauksen, jossa lukioikäisen pojan koulumenestys romahti vanhempien avioeron vuoksi (pojan äiti tämän itse minulle myönsi). Saman perheen päiväkoti-ikäisen lapsen erosta oirehtimista näin henkilökohtaisesti lapsen yökyläillessä meillä. Lapselle/teinille kyseessä ei ole 'vain' omien vanhempien eroaminen ja perheen rikkoutuminen, vaan usein viikko- viikko-systeemiin hyppääminen ja matkalaukku-elämän aloittaminen. Kuka meistä aikuisista haluaisi viikko yhdessä paikassa - viikko toisessa paikassa - elämää. Vuodesta toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 44-vuotias lapseton nainen. Parikymppisenä mulla oli juuri tuollainen AP:n kuvailema suhde parin vuoden ajan. Eli ihan kivannäköinen mies valittu sillä perusteella, että tykkää musta, ok ihan kiva ja normaali, en halua olla yksin, ja pelkään, etten parempaakaan saa. Sitten alkoi kuitenkin ahdistaa tulevaisuus intohimottomassa suhteessa ja kaikkea yksin jäämisen pelkoa vastaan lähdin suhteesta. Ikinä mulla ei tosin ole ollut lapsihaaveita tai vauvakuumetta, mutta jos olisi ollut, olisin varmaankin jäänyt, ja nyt olisin ihan AP:n kaltaisessa tilanteessa.
Mutta mitä kävi erottuani tuosta "ihan ok"-poikaystävästä? Oli yksi todella kiihkeä ja kuuma seurustelusuhde, päättyi eroon minun aloitteesta, kun en jaksanut jatkuvaa draamaa. Oli traaginen rakkaustarina toisen miehen kanssa, mutta päättyi siihen, kun hänen alkoholisminsa paheni. Oli onnellisena alkanut suhde miehen kanssa, joka paljastui naimisissa olevaksi perheenisäksi. Oli vuosikausien hi
Niin, ap:lla on lapset ja pitkäaikainen puoliso, joita sinulla ei ollut kun lähdit lyhytsuhteisiin.
Eli tilanne täysin erilainen.
Eikö tuollainen lennosta vaihtoon ole muutenkin aika vanhanaikaista? Jos kerran ajautuu siihen että ero tulee niin kuka heti haluaa edes uutta suhdetta? Kunnianhimoa voi olla myös parisuhteen kehittämisessä tai sen pitämisenä hyvänä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän lapset huomaa jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan ja ovat vaan ns toverillisessa suhteessa.
Monesti tällaisissa perheissä lapset toivovat, että vanhemmat eroaisivat.
Toverillinen suhde voi olla oikein hyvä ja toimiva, eivätkä lapset silloin todennäköisesti toivo eroa. MUTTA jos toverillisuuden alla on tyytymättömyyttä, kyllästyneisyyttä, ärtymystä ja negatiivisuutta omaa puolisoa kohtaan niin tilanne onkin ihan toinen, vaikka isoja riitoja ei kovin näkyvästi tuotaisi esiin. Lapset huomaavat enemmän kuin mitä vanhemmat kuvittelevat.
Vierailija kirjoitti:
nosto
Ei seiso
Entä jos se työkaveri ei olekaan rakastunut sinuun, vaikka flirttaileekin. Jätätkö miehesi joka tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Kuten sanottua, jos alkaisit olla tämän työkaverin kanssa, johon olet tällä hetkellä todella ihastunut, hurmiotunut tms, niin uutuuden viehätys haihtuu muutamassa kuukaudessa. Arki astuisi siihenkin suhteeseen ja tylsyys.
Parisuhteisiin jotkut ryhtyvät todella ihastuneina ja lääpällänsä. Jotkut kuten sinä, eli ei kovin ihastuneina. Kuitenkin lopputulos on sama, intohimo ja tunnepuoli on laantunut, ja arki on astunut kuvioihin. Tilalle on tullut syvä yhteys ja jopa kuten kuvailit, veljellinenkin.
Ihastuminen on silkkaa kemiaa ja se on aivoille suuri rasite, koska se voi olla hyvinkin järisyttävä kokemus. Se ei ikinä voikaan kestää kovin pitkään, keho olisi ihan hälytystilassa muutoin ja sairastuisi.
Ihastua muihin saa ja sehän on jopa ihan virkistävää pitkässä suhteissa.
Minulla on kestänyt ihastus jo kymmeniä vuosia.
Testosteroni tuli mainittua:
Toisin kuin voisi olettaa, rakastuminen laskee miehen ja nostaa naisen testosteronitasoa. Rakastuneen naisen veressä on mieshormonia jopa tuplasti niin paljon kuin normaalisti.
Olisi viisasta tutustua fysiologisiin asioihin, niin voisi tällaisessa tilanteessa ymmärtää paremmin mitä omassa kehossa tapahtuu ja sivusta huomautan, että nämä hormonit myös häipyvät kehosta ja normalisoituvat hyvin nopeasti, jos esim. ihastuksen kohde tekee jotain, joka saa ymmärtämään tilanteen typeryyden, tai ettei mahkuja ole kertakaikkiaan. Tai omassa elämässä tapahtuu jotain joka saa arvostamaan omaa puolisoa uudelleen.
Tosirakkaudelta kuulostaa!