Onko lastenne isovanhemmilla suosikkilastenlapsia?

Meidän lapsi varmasti omille vanhemmilleni ja miehen puolelta voisi ajatella, että miehen veljen tyttö. Mutta ei ne asiat aivan niin yksinkertaisia sinänsä ole. Meidän puolelta lapsen serkku asuu toisessa maassa ja isovanhemmat näkee siis pari kertaa vuodessa häntä. Minä taas käytän lasta minun puolen isovanhemmilla vähintään kerran viikossa, että tutustuvat kunnolla. Miehen puolella taas serkun vanhemmat nuoria ja ovat tarvinneet paljon enemmän apua, joten varmasti sen takia tullut sieltä serkku läheisemmäksi. 

Joissain tapauksissa myös tosiaan siis vanhemmat voi noihin lasten ja isovanhempien väleihin vaikuttaa. Ei toki kaikissa.  

Vierailija kirjoitti:

Eikö tämä ole ihan normaalia? Minä olin lapsena paljon paljon läheisempi ukkini kanssa kuin toisen puolen mummin. Meillä vaan synkkasi paremmin. Mummilassa en ikinä ollut yötä, mutta ukin luona vietin kesäisin aikaa. Mummilla oli sitten omat suosikkinsa. Jos niitä lapsenlapsia on paljon, niin miten voi olettaa, että sieltä ei ihan henkilökemioidenkin perusteella löytyisi suosikkia.

Voihan niitä suosikkeja olla, mutta kysymys kuuluukin, miksi se pitää näyttää niin, että kenellekään ei jää epäselvyyttä? Kyllä isovanhempien olettaisi itsekin tietävän, miltä se näyttää, jos esimerkiksi yhden sisaruksen perhe on koko ajan ihan kaikessa etusijalla, ja toisen perheen kanssa ei edes haluta viettää aikaa? Nämä ovat ihan valintakysymyksiä. 

Mun vanhempien lempilapsenlapsi on A-veljeni nuorempi tytär; siinä määrin, että B-veljen vanhin tytär (ollessaan noin 5-v.) luuli, että mummolassa asuvat mummo, vaari ja tämä serkku. Ja muutenkin tämän A-veljen lapset ovat aina parempia kuin mun ja B-veljen lapset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, ettei seuraa toivota ei liity välttämättä millään niihin kenen seuraa ei toivota vaan kertoo enemmän niistä ketkä eivät seuraa toivo. Ihmiset tulevat yleensä parhaiten juttuun kaltaistensa kanssa. 

Tämä on totta. Mielelläänhän sitä on iloisten, kohteliaiden ja muita huomioonottavien kanssa. Ne kirkuvat riitapukarit ei ole kenellekään hyvää seuraa.

Ei kylläkään mene aina näin. Meidän lapsista edesmennyt mieheni äiti sanoi tyttäriemme ollessa pieniä "teidän lapset ovat niin kilttejä", kun vertasi heitä tyttärensä poikiin. Tyttäremme saivat käytöksestään hyvää palautetta sekä päiväkodista että koulusta. Anoppini teki kuitenkin minulle miniälle selväksi ollessani raskaana jo seuraavan asian: "En tule hoitamaan teidän lapsia, koska sinulla on ystäviä jotka hoitavat, tyttärelläni ei ole". Ja näin se meni, paitsi että ihan itse hoidimme lapsemme (oma äitini ei voinut sairautensa vuoksi auttaa lasten hoidossa).  Anoppi kylläkin puhui ja esitti ulospäin aivan jotain muuta, siis että kuinka hän hoitaa lapsiamme. 

Ensimmäisen kerran anoppini pyysi mökille nuorinta tytärtämme hänen ollessa 14-vuotias. Tyttäremme ei lähtenyt mummon luokse mökille, koska mummo oli hänelle todellisuudessa melko vieras ihminen.  Vanhinta tytärtämme ei pyydetty edes sitä yhtä kertaa mökille. Ennen kuolemaansa anoppi kuitenkin sanoi vanhimmalle tyttärelleni, kuinka hän on lapsenlapsista anopilleni kaikkein rakkain. Tyttäremme ei ollut näistä sanoista yhtään iloinen, vaan päinvastoin oli hyvin järkyttynyt: ihmetteli kuinka mummo voi nimetä yhden lapsenlapsista kaikkein  rakkaimmaksi.

Nyt olen itse kolmen lapsenlapsen mummu ja en voisi ikipäivänä kuvitella kohtelevani lapsenlapsiani epäoikeudenmukaisesti ja pitäväni toisia parempina kuin toisia.  Kaikki lapsenlapseni ovat erilaisia persoonia ja ihanuudessaan yhtä rakkaita. Kaikkia lapsenlapsia  hoidetaan ja rakastetaan tasapuolisesti puolisoni kanssa.

Mun vanhemmat kohtelee lapsenlapsia tasaveroisesti, toki iän huomioiden. Nuorin lapsenlapsista on 4 vee ja vanhin 16 vee ja asiat jo tuonkin takia erilaiset. Mut kaikilla läheiset välit.

Mut miehen vanhemmat ovat eniten tekemisissä meidän esikoisen kanssa, joka on juuri tuo 16 vee. Hän on aivan selkeä suosikki ja tajunnut itse sen aikaa sitten. Ollaan aiheesta keskusteltu ja suosikin asema häiritsee suosikkia itseäänkin. Meidän kuopuksen kanssa miehen vanhemmat on jonkin verran tekemisissä ja miehen veljen lasten kanssa eivät juurikaan. Jännintä asiassa on, että anoppi aikanaan painosti lapsiaan hankkimaan lapsia ja nyt suhtautuu suht välinpitämättömästi suurimpaan osaan lapsenlapsiaan.

Jotain syystä lasten mummo ei koskaan pitänyt meidän tyttöä lapsenlapsenaan, vaikka oli ihan tavallinen lapsi, mutta poikamme oli hänelle tärkeä. Olihan hän poika ja nimetty isoisänsä, eli lasten isän isän, mukaan.  Lasten isä ei osallistunut perhe-elämään kun lapset oli pieniä ja kuoli näiden ollessa koululaisia. Tuolloin mummon suosikki oli edelleen poikani ja tytärtä kohtaan käyttäytyi kuin häntä ei olisi ollut olemassa. Oikeastaan mummo sai koko sen suvun toimimaan samalla tavalla, poika oli odotettu vieras esimerkiksi isänsä serkun perheessä, tytärtä taas ei koskaan haluttu mukaan mihinkään ja kaikin tavoin ilmaistiin hänelle että hän ei ole tervetullut. Totta kai sitten välit etääntyi jo tästäkin syystä, halusin suojella lapsia näiden käytökseltä.

Lasten isän kuoleman jälkeen vaihdoin lapsille oman sukunimeni, koska se halusin että meillä kaikilla on sama sukunimi, ja en muutenkaan halunnut pitää lapsilla tämän toisen suvun sukunimeä. Nykyisen mieheni tapasin lasten ollessa noin 10v ja hänestä on tullut heille isä, hän on myös adoptoinut lapset. Tästähän biologisen isän suku, varsinkin mummo, tietty suuttui ja sen jälkeen ei olla oltu tekemisissä. Lapset on jo teinejä, eivätkä itsekään halua olla.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmillani on. Haluisin oppia olemaan välittämättä. Mutta joka kerta kun mietin asia, alkaa itkettää. Tiedän, että hän ei ole koskaan minusta erityisemmin pitänyt ja nyt aikuistuttuammekin viettää oma-aloitteisesti aikaa sisarusteni kanssa. Sivulauseista huomaan, että ovat käyneet kahvilla, syömässä, tapahtumissa jne. Minä ja nykyään myös perheeni jää aina ilman kutsua. En tiedä mitä voisin tehdä toisin. 

Olisiko puolisollasi kivempi perhe?

Jos on, tavatkaa heitä enemmän ja tehkää mukavia asioita heidän kanssaan. Sellaiset, joista koituu vain mielipahaa, voi jättää marginaaliin.

Vastauksissa on jotenkin sama kaava, että aina hirviölapset ovat ne suosikit vaikuttaa, että halutaan nähdä huonoja puolia suosiossa olevissa lapsissa. 

 

Omalla mummolla oli muut lapsenlapset tasa-arvoisia, mutta minä ja veljeni olemme saaneet esim. pienemmät lahjat ja paljon moitteita. Yksi syy, että mummo ei pitänyt äidistäni ja toinen, että veljeni on erityislapsi, jolla oli huonoa käytöstä ja paljon vaikeuksia. Minä päädyin tähän samaan huonomaineiseen nippuun, vaikka olin yhtä kiltti kuin serkut. Kun olin jo aikuinen, minulle keksittiin jopa aivan täysin epätosia elämänhallintaongelmia, joita sitten mummo paheksui. Minuun kohdistui muutenkin eri standardi, koska olen ainoa, jolla on lapsia. 

 

Omilla vanhemmilla on kaksi lastenlasta (minun) ja vaikuttaa, että kummatkin ovat yhtä tärkeitä. Samoin eksän vanhempien osalta on näin. 

 

Bonuslasten isovanhemmilla on nähdäkseni kyllä suosikit olemassa useista lapsenlapsistaan, mutta ei mitään räikeää ja esim. lahjat hoituvat aina tasan. Tämä on minusta ihan inhimillistä - ovathan lapsetkin omia henkilöitään ja henkilökemia vaikuttaa ihmissuhteeseen. 

Lasten isoäiti on sanonut suoraan monta kertaa, kuka lapsenlapsista on hänelle rakkain.

Näkyi se meidän perheessä muutoinkin. Tämä lempilapsi sai aina esim. parempia lahjoja kuin muut.

Veljelläni on kaksi tyttöä, siskollani kaksi poikaa.

Olen ollut hämmästynyt, kun on käynyt niin, että pojat ovat varsinkin isälleni todella tärkeitä, paljon tärkeämpiä ja läheisempiä kuin tytöt. En olisi ikinä ajatellut, että isäni olisi tällainen eikä meidän perheessä mielestäni ole ollut mitään erityisen tiukkoja sukupuolirajoja. Niin vain kävi, että isälleni on ollut selvästi todella mieluista ja tärkeää, kun sukuun tuli nyt poikalapsia ja heidän kanssaan hän tekee vaikka mitä ja ostaa ja järjestää kaikkea, tytöille ei oikeastaan yhtään mitään. Se on jotenkin ihan silmiin pistävää ja tiedän, että varsinkin näiden tyttölasten äiti on todella pahoittanut mielensä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapset eivät ole varmasti muiden mielestä kovinkaan söpöjä tai klassisen kauniita. Ovat ihan tavallisia perus pulliaisia, ohuet hiukset ja maantien harmaita. Siskon lapset ovat kuin nukkeja. Korkkiruuvikiharat, oliivi iho, isot silmät, pitkät ripset, täyteläiset huulet, siroja. Ihan valtavan kauniita ja niin söpöjä, että tosiaan on vaikea irrottaa katsetta. Tulee silti paha mieli kun seuraa mummin touhuja. Näistä lapsista räpsitään kuvia, laitetaan perheryhmään ja omille kavereille, ihastellaan hiuksia jne. Meidän lapsi kerran kotona sanoi 6-vuotiaana, että minäkin haluisin olla kaunis niin sitten mummi ottaisi minustakin kuvia. Sydän särkyi. 

Olen mummi, joka ottaa kuvia vain tyttärensä lapsista. Pojan lapsia on kielletty kuvaamasta ja luonnollisesti tottelen, ei k

"Miksi lapselle pitää valehdella? Jos toiset lapsetlapset on kuvankauniita, niin ei tavallisille pallinaamoille pidä väittää, että he ovat yhtä sieviä. Maailma ei ole tasapuolinen, joten kerro lapsillesi, että kympin keskiarvo todistuksessa on arvokkaampi kuin nätti naama."

Kauneus on katsojan silmässä. Eikä lapsen tarvitse korvata kympin keskiarvolla yhtään mitään.

Ei niistä klassisista kiharaisista enkeleistä kaikki tykkää. Esim. mun isä oli kauniiksi sanottu ruskeasilmä, jolta perin omat silmäni. Oma miesihanteeni on vaalea ja reilu seitsemän veljeksen pellavapää-tyyppi - miellyttää kauneudessa paljon enemmän.

Isäni luonne oli tietenkin tärkein tekijä siinä, etten nähnyt hänen komeuttaan lainkaan samalla tavalla kuin aivan liian monet naiset hänen elämässään. 

Vierailija kirjoitti:

On. Ja näkyy se. Mutta eihän tuolle mitään voi. 

Tämä. Minkäpä näille tekee. Meillä kyllä isovanhemmat pyrkii kohtelemaan tasapuolisesti (esim. lahjojen suhteen), mutta ajallisesti ja muuten resurssit menee tyttären lapsille, ei pojan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapset eivät ole varmasti muiden mielestä kovinkaan söpöjä tai klassisen kauniita. Ovat ihan tavallisia perus pulliaisia, ohuet hiukset ja maantien harmaita. Siskon lapset ovat kuin nukkeja. Korkkiruuvikiharat, oliivi iho, isot silmät, pitkät ripset, täyteläiset huulet, siroja. Ihan valtavan kauniita ja niin söpöjä, että tosiaan on vaikea irrottaa katsetta. Tulee silti paha mieli kun seuraa mummin touhuja. Näistä lapsista räpsitään kuvia, laitetaan perheryhmään ja omille kavereille, ihastellaan hiuksia jne. Meidän lapsi kerran kotona sanoi 6-vuotiaana, että minäkin haluisin olla kaunis niin sitten mummi ottaisi minustakin kuvia. Sydän särkyi. 

Olen mummi, joka ottaa kuvia vain tyttärensä lapsista. Pojan lapsia on kielletty kuvaamasta ja luonnollisesti tottelen, ei käy edes mielessä näyttää ystäville heistä kuvia. Ottaahan se mumminkin luonnolle, kun pojantyttö

Mikset sano? Mä kyllä sanoisin, että mielelläni ottaisin kuvia sinusta, mutta äitisi/isäsi on sitä mieltä ettei se ole hyvä idea.

Kun olin itse lapsi, toinen mummo sanoi aina ihan suoraan, että siskoni on hänen lempilapsenlapsi, kaunis, kiltti ja rauhallinen tyttö kun oli. Itse olin tytöksi melko poikamainen adhd-tyyppi jo silloin, jolle mummi aina sanoi, että ottaisit mallia tuosta siskostasi.

Kun pääsimme ripille, mummi osti minulle hopeisen kaulakorun pienellä riipuksella, siskolleni taas kultaisen, jossa oli isoin risti mitä kylän kultasepän liikkeestä löytyi. En silti jotenkin ole osannut sellaisesta ottaa nokkiini, saati katkeroitua. Tiesin myös, että oma äitinikin tykkäsi enemmän siskostani, mutta hän oli liian fiksu näyttääkseen sitä mitenkään suoraan. Isälleni olin puolestani se, johon hän samaistui ja kehui aina kovasti ja oli minusta selvästi ylpeä.

Meillä on mieheni kanssa vain yksi lapsi, ainoa lapsenlapsi suvuissamme, joten hänen ei tarvitse kokea isovanhempien puolelta vertailua ja epäreilua kohtelua. 

No pyydä vaikka vanhemmilta koulukuva ja  pidä lompakossa. näytä lapselle että tottakai mummulla on sinustakin kuva. Luultavasti vanhemmat eivät halua että lapsen kuva jaetaan/näkyy somessa. Maalaisjärki käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapset eivät ole varmasti muiden mielestä kovinkaan söpöjä tai klassisen kauniita. Ovat ihan tavallisia perus pulliaisia, ohuet hiukset ja maantien harmaita. Siskon lapset ovat kuin nukkeja. Korkkiruuvikiharat, oliivi iho, isot silmät, pitkät ripset, täyteläiset huulet, siroja. Ihan valtavan kauniita ja niin söpöjä, että tosiaan on vaikea irrottaa katsetta. Tulee silti paha mieli kun seuraa mummin touhuja. Näistä lapsista räpsitään kuvia, laitetaan perheryhmään ja omille kavereille, ihastellaan hiuksia jne. Meidän lapsi kerran kotona sanoi 6-vuotiaana, että minäkin haluisin olla kaunis niin sitten mummi ottaisi minustakin kuvia. Sydän särkyi. 

Olen mummi, joka ottaa kuvia vain tyttärensä lapsista. Pojan lapsia on kielletty kuvaamasta ja luonnollisesti tottelen, ei käy edes mielessä näyttää ystäville heistä kuvia. Ottaahan se mumminkin luonnolle, kun pojantyttö sanoo, että sulla ei mummi ole puhelimessa yhtään kuvaa minusta. En sano, että on kielletty kuvaamasta, vaikka mieli tekisi.

Ymmärrän, jos olet sellainen face-mummo, joka levittelee niitä lasten kuvia sinne tänne tuonne.

Varmasti omaksi iloksi ja näytettäväksi saisit ottaa. Et jaettavaksi. (Tiedoksi: vaikka kuinka jakelisit, ei kukaan ole kiinnostunut. Korkeintaan jotkut pedot. Siksi sua on kielletty.)

Jos lapset ovat isompia, pyydä toki saada päiväkodin/koulun kuvat. Ihan painettuina. Meillä on ne kaikki seinällä vaihtuvana vuosinäyttelynä. :D

Juu ja ei.

Äitini suosi pitkään isosiskoani ja hänen lapsiaan. Isosiskoni on karismaattinen, urallaan menestynyt ja saanut todella paljon tukea (taloudellista ja muuta) sekä alaikäisenä että nuorena aikuisena sekä vanhemmiltamme että muilta sukulaisiltamme.

Sisko kävi kuitenkin hyvin ylpeäksi ja itsekkääksi ja alkoi myös seurustelemaan aika häijyn miehen kanssa. Ovat yhdessä tehneet aika paljon kaikkea ikävää muille ihmisille.

Tämän seurauksena suosion vaakakuppi on äidilläni kallistunut enemmän minua kohti. 

Puolisoni on mummilleen vanhin lapsenlapsi. Meidän lapsemme ovat myös ensimmäiset mummille syntyneet lastenlastenlapset. Pisteemme olivat pitkään hyvin korkealla, kunnes mentyämme naimisiin mieheni ottikin minun sukunimeni. Ei voi isomummi enää ylpeillä ympäriinsä "X:n" suvusta meistä puhuessaan. Ei halua edes muistaa mikä meidän sukunimemme on, vaikka olemme olleet puolison kanssa lähes 15v yhdessä. Nykyään hehkuttaa puheissaan jostain toisesta miespuolisesta lapsenlapsestaan, jolla on hienolta kuulostava tutkijatitteli.

Eksäni vanhemmilla on suosikki lapsi, heidän esikoisensa, ja tämän esikoinen on lastenlapsista suosikki, vaikka ei edes heidän ensimmäinen lastenlapsensa. Oikein mukavia tyyppejä sekä tämä aikuinen lapsi että suosikkilastenlapsi, ei siinä. Mutta keskimmäisestään ex-appivanhempani ovat aina puhuneet pahasti, kun on ollut vähän erilainen, vaikka lopputulema sekä esikoisen että keskimmäisen elämässä on ollut sama: insinöörin ammatti, omakotitalo ja ydinperhe Espoossa. Keskimmäisellä vaan meni omien polkujen kautta, ja muutenkin päätöksiä tehnyt oman mielen mukaan. Esikoisen esikoisesta isovanhemmat ovat aina puhuneet suorastaan palvoen. En edes halua tietää, millaista omasta perheestäni puhuttiin heidän toimesta, kun varsin hyvin pärjännyttä keskimmäistään ja hänen kasvatustyyliään aina arvostelivat selän takana. Tämä heidän keskimmäisessä perheineen on mulle näyttäytyneet myös aivan mukavina ihmisinä. Ex-appivanhempani sen sijaan ovat selkeitä narsisteja ja omalta osaltaan aiheuttivat myös ex-kumppanini ja mun eron sekä hänelle monia vaikeuksia elämässä. Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta. Tunnistavat itsensä tästä jos lukevat mutta ei haittaa.