Onko lastenne isovanhemmilla suosikkilastenlapsia?

Vierailija kirjoitti:

Älkää salliko eriarvoista kohtelua. Tässä on myös vastuu sillä suositulla. Ei tarvi tunkea sitä suosikkia koko kesäksi mummulaan ja joka viikonloppu. Jättäkää tilaa myös muille! Itsellä kokemusta tästä että otetaan kaikki ilo irti suosikkina olemisesta ja pilataan lopulta kaikkien välit.

Tämä! Aina pitää änkeä paikalle ja lopputulema on se, ettei muut voi, viitsi tai kehtaa enää mennä. Minä ajattelen isovanhempien jaksamista ja ylipäätään ihan turha enää mennä siinä kohtaa kun toiset majailee siellä jo kolmatta päivää taas kerran putkeen ja kaikilla jo oman ajan ja tilan tarvetta. Ei kukaan jaksa meidän lasten kanssa enää siinä vaiheessa viettää aikaa tai antaa heille huomiota.  Mutta kun ei siellä ole koskaan sopiva aikaa käydä. Joko ovat omilla menoillaan tai serkut linnoittautuneet mummilaan. Jos joskus löytyy päivä etteivät siellä jo valmiiksi ole, pöllähtävät vähintään kesken vierailun paikalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Meidän lapset on olleet niitä rasittavia, meluisia ja häiriöksi. Aina vitsailtu miten korvat soi ja huh huh kun on hälinää. Vitsit ei vaan enää yhtään naurata, vaan tuntuvat todella pahalta. Siskon lapset ovat vielä meluisampia, kiljuvat, rikkovat tahallaan tavaroita, nirsoilevat, puhuvat rumia, aiheuttavat jatkuvasti vahtimisen tarvetta. Silti heitä kutsutaan vuodessa yli 10x yökylään tai muuten vaan käymään, osallistutaan harrastuskuljetuksiin ja hoidetaan jos ovat sairaana. Meidän lapset ovat max yhden kerran vuodessa yökylässä, aina ei sitäkään. Eikä meitä koskaan kukaan tunnu kaipaavankaan paikalle. 

Minä katkaisisin välit kokonaan.

Olen miettinyt tätäkin, kun nykyään miltei joka kerta kurkkua kuristaa ja autossa saa pidätellä itkua kun lähdemme kotiin. Mutta en silti henno viedä lapsilta kokonaan isovanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älkää salliko eriarvoista kohtelua. Tässä on myös vastuu sillä suositulla. Ei tarvi tunkea sitä suosikkia koko kesäksi mummulaan ja joka viikonloppu. Jättäkää tilaa myös muille! Itsellä kokemusta tästä että otetaan kaikki ilo irti suosikkina olemisesta ja pilataan lopulta kaikkien välit.

Tämä! Aina pitää änkeä paikalle ja lopputulema on se, ettei muut voi, viitsi tai kehtaa enää mennä. Minä ajattelen isovanhempien jaksamista ja ylipäätään ihan turha enää mennä siinä kohtaa kun toiset majailee siellä jo kolmatta päivää taas kerran putkeen ja kaikilla jo oman ajan ja tilan tarvetta. Ei kukaan jaksa meidän lasten kanssa enää siinä vaiheessa viettää aikaa tai antaa heille huomiota.  Mutta kun ei siellä ole koskaan sopiva aikaa käydä. Joko ovat omilla menoillaan tai serkut linnoittautuneet mummilaan. Jos joskus löytyy päivä etteivät siellä jo valmiiksi

Meillä suosikin vanhemmat ovat niin kieroja että soittavat jopa videopuhelua mummulaan jos tietävät että ollaan kylässä omien kanssa. Kertoo vanhempien huonosta itsetunnosta. Myös sisarusten väleistä.Tosin fiksu mummu sanoisi, että nyt ei sovi soitella.

Meidän lapset eivät ole varmasti muiden mielestä kovinkaan söpöjä tai klassisen kauniita. Ovat ihan tavallisia perus pulliaisia, ohuet hiukset ja maantien harmaita. Siskon lapset ovat kuin nukkeja. Korkkiruuvikiharat, oliivi iho, isot silmät, pitkät ripset, täyteläiset huulet, siroja. Ihan valtavan kauniita ja niin söpöjä, että tosiaan on vaikea irrottaa katsetta. Tulee silti paha mieli kun seuraa mummin touhuja. Näistä lapsista räpsitään kuvia, laitetaan perheryhmään ja omille kavereille, ihastellaan hiuksia jne. Meidän lapsi kerran kotona sanoi 6-vuotiaana, että minäkin haluisin olla kaunis niin sitten mummi ottaisi minustakin kuvia. Sydän särkyi. 

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapsilta ei siedetty oikein mitään, ei saa sanoa sitä tätä ja tuota, ei saa leikkiä, ei saa liikkua. Lasten serkku saa kiroilla ja haukkua muita, ja mummu vieressä ihastelee, että miten hauskaa. Kutsuu serkkuja ihmeellisiksi rakkaiksi lapsiksi, ihmelapsiksi, jumalan lahjoiksi. Meidän lapset puhelimella = aivomätä aivosyöpä ja sääli. Serkut puhelimella = Voi miten söpöä, ihana lapsi. 

Mun lasten toinen mummo sanoi lasteni kuullen lasteni serkkuja "oikeiksi lapsenlapsiksi". Että onko suosikkeja vai ei... 

Meillä miehen äiti sanoi yhdelle kaikkien lastemme heipatessa ovella, että sinä se olet semmoinen mamman kultapoika ja suosikkipoika. Joo ei olla yty sen jälkeen.

Mun tytär oli ja on eräille isänsä sukulaisille nobody.

No ilmeisesti on. Äitini puhui siskostaan että kuinka rakkaita lapsenlapset ovatkaan hänelle. Ja varsinkin se ensimmäinen lapsenlapsi tietenkin. Eli ensimmäinen on kai sitten äidillenikin tärkein...oletan? Ja ei ole minun lapsi se.

Todellakin on. Suosikkilapsen lapset ovat suosikkilapsenlapsia. Näkyy kaikessa, lahjoissa, hyysäämisessä, jutuissa, huomioimisessa jne. Sen kanssa on vain elettävä. 

Vierailija kirjoitti:

HÄHHHÄÄÄ! Tajuatko että tuo sinun mielisairautesi on tuhonnut ainutkertaisen elämäsi? Tajuatko: Tuhonnut! Sinun elämäsi on tuo ripulipaskan osa, muilla on upeita elämiä. HÄHHHÄÄÄ!

Joku iso ongelma sinulla tuntuu olevan!

Vierailija kirjoitti:

On heillä suosikit ja niin oli minunkin toisen puolen isovanhemmilla. Lopulta jäi hyvin yleiselle tasolle kanssakäyminen heidän kanssaan. En muista koskaan varsinaisesti kunnolla keskustelleen esim. mummini kanssa. Vain pinnallista kuulumisten vaihtoa(tyyliin mitäs nyt sitten opiskelen, olenko jossain töissä jne) muutama minuutti ja sitten jatkoivat aikuisten juttuja. Ja tämä jatkui siis aina siihen asti, että hän kuoli ollessani 32v. Serkkuni kanssa sen sijaan puhuivat kuulemma ihan kaikesta mahdollisesta. Synttärilahjat olivat ihan eri kaliberia. Hänellä on paljon mummin antamia vanhoja kuvia, tietää mummin elämästä ja lapsuudesta paljon asioita, sai elämänohjeita jne. Tuolloin siihen vain jotenkin tottui ja alistui, että toiset on näemmä tärkeämpiä kuin toiset. Nyt aikuisena kun sama toistuu omien lasteni kohdalla, tunnen surun nousevan pintaan. Miksen minä ja nyt minun lapsetkaan tunnu olevan kovinkaan tärkeitä niille, joiden olettaisi olevan lähei

Tuo on hyvä kysymys. Mikä teissä on sellaista, että ette ole toivottua seuraa?

Se, ettei seuraa toivota ei liity välttämättä millään niihin kenen seuraa ei toivota vaan kertoo enemmän niistä ketkä eivät seuraa toivo. Ihmiset tulevat yleensä parhaiten juttuun kaltaistensa kanssa. 

Äidilläni on ja se on meidän nuorin. 

Tuo meidän lasten välillä jäätävää eripuraa, kun pikku prinsessa saa kaiken mitä mummolta älyää pyytää. Muita lapsenlapsia ei ota yökylään, vain kuopuksen. < näille asioille on nyt tehty stoppi, mutta eihän tämä kaikkea ratkaise. Lapsi esim kilpailee, niin kivasti mummo istuu katsomossa joka ikisessä kisassa. Pitkän matkan päähänkin matkustaa. Muiden lastenlasten elämässä ei näy, etenkään harrastuksessa.

Myös siis veljen muksut jää kakkoseksi. Jos tytär ei ole paikalla, niin mummo puhuu kuulemma tautto tuosta ihanasta. Vain hänen kuviaan on mummolassa esillä ja sivelee ohimennen kuvaan poskea tai välillä ihan liikuttuu sen ihanuuden edessä.

Sisko on vielä lapseton. Tässä sanoi, että hänkin toisinaan ärtyy niistä äidin jutuista. HÄNKIN on jäänyt kakkoseksi lapsenlapselle! ;D Uskaltaako lapsia edes yrittää, jos äiti hylkii heitäkin...?

Tytär taas toisinaan on ihan kujalla, että miksi serkut ja sisarukset ovat niin outoja hänelle. Tässä on ollut todella vaikeata ottaa kiinni ja miten tuoda lapsille esille tämä mummon epäreiluus. Äidille ollaan monesti yksin ja erikseen puhuttu. Hänellä ei ole mitään velvollisuutta kuunnella sellaisia puheita.

Joululahjoja antaa kaikille. Kaikki saa hänen kutomansa villasukat. Niissä on kaikkia vähän ajateltu kuvioissa ja väreissä. Aikuiset myös saa sukkansa. Lapset saa sukat nameilla täytettynä. Tytär saa namisukat ja jonkun parin sadan lahjan lisäksi.

Puhe ei tosiaan auta, niin pakkohan se on kohta laittaa välit poikki edes hetkeksi. En mä halua tätä eri puraa selvitellä aina. Sisarkateus on muutenkin rankkaa, niin vielä yksi hämmentää sitä soppaa ja reilulla kädellä.

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapset eivät ole varmasti muiden mielestä kovinkaan söpöjä tai klassisen kauniita. Ovat ihan tavallisia perus pulliaisia, ohuet hiukset ja maantien harmaita. Siskon lapset ovat kuin nukkeja. Korkkiruuvikiharat, oliivi iho, isot silmät, pitkät ripset, täyteläiset huulet, siroja. Ihan valtavan kauniita ja niin söpöjä, että tosiaan on vaikea irrottaa katsetta. Tulee silti paha mieli kun seuraa mummin touhuja. Näistä lapsista räpsitään kuvia, laitetaan perheryhmään ja omille kavereille, ihastellaan hiuksia jne. Meidän lapsi kerran kotona sanoi 6-vuotiaana, että minäkin haluisin olla kaunis niin sitten mummi ottaisi minustakin kuvia. Sydän särkyi. 

Olen mummi, joka ottaa kuvia vain tyttärensä lapsista. Pojan lapsia on kielletty kuvaamasta ja luonnollisesti tottelen, ei käy edes mielessä näyttää ystäville heistä kuvia. Ottaahan se mumminkin luonnolle, kun pojantyttö sanoo, että sulla ei mummi ole puhelimessa yhtään kuvaa minusta. En sano, että on kielletty kuvaamasta, vaikka mieli tekisi.

Meillä yksi meidän lapsista on mummon suosikki ja se näkyy. Ostetaan kalliit lahjat yhdelle, annetaan rahaa, kylässä jutellaan  vain yhdelle jne. Räikeää ja näkyvää. Kun puhe ei menny perille, vähennettiin minimiin kyläilyt. Mummo sitten viesteilee ym tuolle yhdelle. Onneksi toinen mummo on kaikille kiva ja lapsilla hyvät välit häneen. 

Vierailija kirjoitti:

Se, ettei seuraa toivota ei liity välttämättä millään niihin kenen seuraa ei toivota vaan kertoo enemmän niistä ketkä eivät seuraa toivo. Ihmiset tulevat yleensä parhaiten juttuun kaltaistensa kanssa. 

Tämä on totta. Mielelläänhän sitä on iloisten, kohteliaiden ja muita huomioonottavien kanssa. Ne kirkuvat riitapukarit ei ole kenellekään hyvää seuraa.

Minun isovanhempani eivät olleet kiinnostuneita kenestäkään lapsenlapsestaan. Eivät halunneet kylään, eovätkä itsekään kyläilleet. Eivät tulleet synttäreille. Eivät juurikaan pitäneet yhteyttä, ehkä josķus tuli joulukortti postissa. 

Sitten vanhuksina, nyt yli 80-vuotiaina marisevat ja itkeskelevät kun aikuistuneet lapsenlapset eivät ole missään tekemisissä. Ensin eivät itse ole halunneet pitää mitään yhteyttä vuosiin ja yhtäkkiä olisikin pitänyt laukata heillä kylässä. Eivät suostu hahmottamaan omaa osuuttaan siihen, miten tilanne on muotoutunut.  

Vierailija kirjoitti:

Minun isovanhempani eivät olleet kiinnostuneita kenestäkään lapsenlapsestaan. Eivät halunneet kylään, eovätkä itsekään kyläilleet. Eivät tulleet synttäreille. Eivät juurikaan pitäneet yhteyttä, ehkä josķus tuli joulukortti postissa. 

Sitten vanhuksina, nyt yli 80-vuotiaina marisevat ja itkeskelevät kun aikuistuneet lapsenlapset eivät ole missään tekemisissä. Ensin eivät itse ole halunneet pitää mitään yhteyttä vuosiin ja yhtäkkiä olisikin pitänyt laukata heillä kylässä. Eivät suostu hahmottamaan omaa osuuttaan siihen, miten tilanne on muotoutunut.  

 

Mietin aina, miten hyvin ihmiset tietävät, mitä heiltä vaaditaan, vaikka ei vuosikymmeniin olla yhteydessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On heillä suosikit ja niin oli minunkin toisen puolen isovanhemmilla. Lopulta jäi hyvin yleiselle tasolle kanssakäyminen heidän kanssaan. En muista koskaan varsinaisesti kunnolla keskustelleen esim. mummini kanssa. Vain pinnallista kuulumisten vaihtoa(tyyliin mitäs nyt sitten opiskelen, olenko jossain töissä jne) muutama minuutti ja sitten jatkoivat aikuisten juttuja. Ja tämä jatkui siis aina siihen asti, että hän kuoli ollessani 32v. Serkkuni kanssa sen sijaan puhuivat kuulemma ihan kaikesta mahdollisesta. Synttärilahjat olivat ihan eri kaliberia. Hänellä on paljon mummin antamia vanhoja kuvia, tietää mummin elämästä ja lapsuudesta paljon asioita, sai elämänohjeita jne. Tuolloin siihen vain jotenkin tottui ja alistui, että toiset on näemmä tärkeämpiä kuin toiset. Nyt aikuisena kun sama toistuu omien lasteni kohdalla, tunnen surun nousevan pintaan. Miksen minä ja nyt minun lapsetkaan tunnu olevan kovinka

Sen kun tietäisi. Yritän aina olla ystävällinen, huomioida muut, tarjota apua, varoa etten perheineni olisi rasittava tai loukkaa ketään. Mutta en ole koskaan ollut etenkään äidille kiinnostavaa seuraa. Minun harrastukseni, kiinnostuksenkohteeni tai myöhemmin opiskeluni tai alani ei kiinnosta häntä yhtään. Muilta kyllä kysellään työkuulumisiakin ja jakavat joiltain osin samoja harrastuksia. Aikanaan koulumenestyksestäkään ei oikeastaan koskaan kehuttu, vaikka kovasti näin vaivaa sen eteen, josko sitten olisin kelvannut ja saanut hieman positiivista huomiota. Mutta en olisi uskonut, että lastenlapsiin asti tämä ulottuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapset eivät ole varmasti muiden mielestä kovinkaan söpöjä tai klassisen kauniita. Ovat ihan tavallisia perus pulliaisia, ohuet hiukset ja maantien harmaita. Siskon lapset ovat kuin nukkeja. Korkkiruuvikiharat, oliivi iho, isot silmät, pitkät ripset, täyteläiset huulet, siroja. Ihan valtavan kauniita ja niin söpöjä, että tosiaan on vaikea irrottaa katsetta. Tulee silti paha mieli kun seuraa mummin touhuja. Näistä lapsista räpsitään kuvia, laitetaan perheryhmään ja omille kavereille, ihastellaan hiuksia jne. Meidän lapsi kerran kotona sanoi 6-vuotiaana, että minäkin haluisin olla kaunis niin sitten mummi ottaisi minustakin kuvia. Sydän särkyi. 

Olen mummi, joka ottaa kuvia vain tyttärensä lapsista. Pojan lapsia on kielletty kuvaamasta ja luonnollisesti tottelen, ei käy edes mielessä näyttää ystäville heistä kuvia. Ottaahan se mumminkin luonnolle, kun pojantyttö

Juu no meillä nyt ei ole kielletty kuvaamasta, että sikäli tilanne ihan eri. Mutta on kauhea kyläillä kun koko ajan saa sydän syrjällään koittaa peitellä tätä asiaa ja harhauttaa lapsia etteivät huomaisi kuvaamista tai muuta näiden palvomista. Tuo murskaa lasten itsetunnon jos läheiset arvottavat ulkonäön mukaan.