Erosta yli pääseminen

Koen päässeeni ylitse mutta olimme kuitenkin yhdessä 18vuotta niin edelleen tulee silloin tällöin mieleen erilaisia muistoja ja tulee vähän haikea fiilis. Erosta siis nyt 4vuotta.

Jätetyksi tulleen on vaikea päästä erosta yli, varsinkin jos ero on tullut puskista. Tottakai siitä ajan kanssa tokenee, mutta vaikeaa se on varsinkin jos ei saa mitään selitystä mikä vaikutti eroon.

AP:n kaltaiset ihmiset on niitä jotka sitten lopulta ruikuttavat se jätetyn ex-vaimon perään siinä vaiheessa kun ex jatkaakin elämää, eikä kusekkaan sinne päin. 

Vierailija kirjoitti:

Onko erosta ylipääseminen sama asia kun että

1) Ei haikaile enää seurustelua exän kanssa? vai

2) Ei enää ajattele exää? 

Jos eka, niin olen yli. Jos toka, en pääse varmaan koskaan yli. Koska kyllähän häntä nyt toisinaan ajattelee edelleenkin. Ei mielestä voi ketään vain kumittaa pois.

Vierailija kirjoitti:

On yhteisiä lapsia, joiden elatukseen ex ei pahemmin osallistu, mutta joiden takia pitää olla yhteydessä ja välillä samoissa tilaisuuksissa, joita ex-käyttää tilaisuutena seksuaaliseen häirintään.

Viha exää kohtaan tuskin laantuu ennen kuin lapset ovat aikuisia eikä joudu olemaan missään tekemisissä.

Laantuu kun ex on haudassa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on tunnevammainen, niin ei kai siinä erossa mitään vaikeaa ole. Sen sijaan ihmisille, jotka rakastuvat, rakastavat ja kiintyvät läheisiinsä, se voi kestää jonkun aikaa ettei tunnu niin pahalta. Itselläni meni kolmisen vuotta, ettei niin sureta enää. Muistot tuntuu silti haikeilta vieläkin.

Ensin tavataan, ihastutaan, tutustutaan, rakastutaan, rakastetaan ja ollaan yhdessä. Sitten kun iän myötä muututaan, suhde lähtee kuihtumaan, kasvetaan erilleen, kiintymys häviää, tulee välinpitämättömyys, inho, jopa viha,... Ja eroamisesta tulee helpotus. Hyvät muistot jäävät, pahat toivottavasti unohtuvat.

Sateen jälkeen tulee aurinko, eron jälkeen toivottavasti uusi rakastava parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Jos on tunnevammainen, niin ei kai siinä erossa mitään vaikeaa ole. Sen sijaan ihmisille, jotka rakastuvat, rakastavat ja kiintyvät läheisiinsä, se voi kestää jonkun aikaa ettei tunnu niin pahalta. Itselläni meni kolmisen vuotta, ettei niin sureta enää. Muistot tuntuu silti haikeilta vieläkin.

<3 Taitaa olla aika tunnevammaisia neikin ihmiset, jotka odottavat, että muutaman viikon päästä siitä kun eksä yhtäkkiä on lähtenyt toisen kanssa, pitäisi olla kaveri eksän ja hänen uudensa kanssa. Ja kun ei vielä parin kuukudenkaan kuluttua halua viettää aikaa heidän kanssaan (maailmassa on muitakin ihmisiä, joiden kanssa voi viettää aikansa), niin rupeavat valittamaan, että "sinunhan täytyy päästä eron yli".

Jos teini-iän lyhytaikaiset poikaystävät lasketaan, niin olen päässyt helposti yli. Muita exiä ei sitten ole, eikä toivottavasti tule. Kyllä minä selviäisin, mutta taatusti särkisin sydämeni jos mieheni kanssa erottaisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti nk. turha ero, eli ei mitään oikeaa syytä, kuten väkivalta tai alkoholismi. Eron syy voi olla, että toinen ei enää ollutkaan yhtä seksikäs ja haluttava kuin ennen, tai ainoastaan pettäminen, jonka olisi voinut käsitellä. 

Alkoholismi ja mt-ongelmat. Siis sen lisäksi, että toisen seurassa voi pahoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on tunnevammainen, niin ei kai siinä erossa mitään vaikeaa ole. Sen sijaan ihmisille, jotka rakastuvat, rakastavat ja kiintyvät läheisiinsä, se voi kestää jonkun aikaa ettei tunnu niin pahalta. Itselläni meni kolmisen vuotta, ettei niin sureta enää. Muistot tuntuu silti haikeilta vieläkin.

Ensin tavataan, ihastutaan, tutustutaan, rakastutaan, rakastetaan ja ollaan yhdessä. Sitten kun iän myötä muututaan, suhde lähtee kuihtumaan, kasvetaan erilleen, kiintymys häviää, tulee välinpitämättömyys, inho, jopa viha,... Ja eroamisesta tulee helpotus. Hyvät muistot jäävät, pahat toivottavasti unohtuvat.

Sateen jälkeen tulee aurinko, eron jälkeen toivottavasti uusi rakastava parisuhde.

Miksi noin tapahtuu? Ei kai se suhde tuosta noin vaan kuihdu, kyllä kai siinä pitää pitkään olla tekemättä mitään (ei keskustella, vietetä aikaa yhdessä, jne.)? Olen siis aina ihmetellyt. Harva yhdessä yössä muuttuukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Aviopuoliso on puolisosi kuolemaan asti.

Nytkö kaikki ovat sitten uskossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aviopuoliso on puolisosi kuolemaan asti.

 

Nytkö kaikki ovat sitten uskossa?

 

Varmaan sellaiset jotka vihitään kirkossa. Mitä järkeä siinä on, jos ei usko? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on tunnevammainen, niin ei kai siinä erossa mitään vaikeaa ole. Sen sijaan ihmisille, jotka rakastuvat, rakastavat ja kiintyvät läheisiinsä, se voi kestää jonkun aikaa ettei tunnu niin pahalta. Itselläni meni kolmisen vuotta, ettei niin sureta enää. Muistot tuntuu silti haikeilta vieläkin.

Ensin tavataan, ihastutaan, tutustutaan, rakastutaan, rakastetaan ja ollaan yhdessä. Sitten kun iän myötä muututaan, suhde lähtee kuihtumaan, kasvetaan erilleen, kiintymys häviää, tulee välinpitämättömyys, inho, jopa viha,... Ja eroamisesta tulee helpotus. Hyvät muistot jäävät, pahat toivottavasti unohtuvat.

Sateen jälkeen tulee aurinko, eron jälkeen toivottavasti uusi rakastava parisuhde.

Miksi noin tapahtuu? Ei kai se suhde tuosta noin vaan kuihdu, kyllä kai siinä pitää pitkään olla tekemättä

Ei yhdessä yössä, vaan vähitellen ja "huomaamatta". Niinkuin elävä sammakko keitetään.

Vierailija kirjoitti:

Aviopuoliso on puolisosi kuolemaan asti.

Ei, vaan eroon saakka. Jos ei olla tukena niin myötä, kuin vastamäessä, niin ei myöskään tarvitse odottaa kuoleman erottavan.

T. Tapakristitty maalaisjärjellä

Tapasin naisen, jonka erosta on useampi vuosi, ja jolla on eron jälkeen ollut useampia lyhyitä suhteita. Se, että eron jälkeen vielä ratkotaan asioita oikeudessa ja muistellaan, miten oltiin nuorina "perfect match" ei minusta oikein tue väitettä, että olisi päässyt eroon exästä.

M52

Minut jätettiin yllättäen ja otin sen raskaasti, vaikka olin monesti toivonut eroa ja voin huonosti suhteessa. Pari vuotta oli vaikeaa nähdä eksää siellä sun täällä. Nyt erosta jo 13 vuotta ja olemme todella hyviä ystäviä. Eli olen päässyt eksästä yli suhdemielessä, mutta toivottavasti ei tarvitse ikinä päästä yli ystävänä.

Erotarinoita on yhtä monta kuin erojakin, eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää mitä tunteita olisi tullut ja miten käyttäytynyt itse juuri siinä erossa, jos ei ole sitä itse elänyt. En itse olisi ikimaailmassa uskonut meidän eksän kanssa päätyvän ystävyyteen, niin koville ero otti. Siksi en ikinä kauhistelisi ja ihmettelisi miten muut eivät pysty ystävyyteen, tai edes kaveruuteen eron jälkeen. Meillä vain kävi tuuri.

Niiden, joilla on alaikäisiä lapsia, on "pakko" olla tekemisissä exien kanssa. Omat lapset taas ovat jo maailmalla ja exä toisella puolen Suomea, joten voi hyvin olla että seuraavan kerran näen ja kuulen hänestä jossain häissä tai hautajaisissa. Nyt on Elämä 2.0 ja exä on jotain, joka tapatui menneisyydessä kuten vaikka 90-luvun lama.

Entinen puoliso alkoholisoitui ja hänelle puhkesi vakavi mielenterveysongelmia. Kumpaankaan ei suostunut hakemaan apua, joten ero oli sen vuoksi helppo. Nyt vaan on elämä alkoholinhuuruisen paskan sijaan yksinäistä paskaa. Erosta olen päässyt yli, mutta yksinäisyys on musertavaa.

Moni tosiaan väittää päässeensä yli eksästä, mutta silti se eksä siellä puheissa kummittelee jatkuvasti. Enkä tarkoita katkeraa  tilitystä äijästä, joka petti, vaan sitä "Kyllä se oli niin hyvä mies ja me niin täydellinen pari toisillemme."