Kamala ongelma: rakastan ja haluan olla parisuhteessa, mutta en jaksa sen ylläpitoa

Ottakaa yrittäjä puoliso. Saa ihan taatusti sitä omaa aikaa, vaikka saman katon alla asuttu viimeiset 25 v. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä se kamala ongelma siis on? Rakastat kumppania ja kommunikoitte, ettekä halua erota. Kaipaatko siis ulkopuolisten hyväksyntää epätyypilliselle kuviolle vai mikä tuosta tilanteesta sitten tekee ongelmallisen? Tähän haluaisin vastauksen. Se ei ole vielä mikään kamala ongelma, jos muut eivät ymmärrä teitä. Riittää että itse ymmärrät.

Sitä että meitä neuroepätyypillisiä ahdistaa tavalla jota sinä et pysty ymmärtämään. Ilmeisesti et ole halukas oppimaan asiasta tai et kykene oppimaan. Yhtä lailla, ratakiskon vääntäminen kanssasi on turhaa.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä vaikea ymmärtää ap:ta. Miten voi muka olla niin rakastunut, mutta ei halua viettää aikaa toisen kanssa? Onko sitten kuitenkaan tunnetasolla rakastunut? Jos vaan olet järkeillyt liikaa ja löytänyt mielestäsi sopivan kumppanin, mutta kuitenkaan ei ole tullut sitä tunnetason hullaantumista? Koska kyllähän nimenomaan ihastumisesta ja rakkaudessa on kyse siitä että koko ajan kaipaa toisen luo ja haluaa viettää tämän kanssa aikaa, jos tämä osuus puuttuu, seksi on mukavaa ja on ystävyyttä, mutta ei kaipaa toisen seuraa - onko sittenkään kyse rakkaudesta vaiko vain toisen kunnioituksesta, hyvästä seksistä ja ystävyydestä?

Kaikilla rakkaus ja suhteet eivät ole tällaisia, että hullaannutaan ja halutaan viettää kaikki aika toisen kanssa tai kaipaa toista koko ajan. Sanon suoraan, että ahdistun pahasti jos joku haluaa viettää kanssani kaiken vapaa-ajan tai olisi riippuvainen minusta. Mä tarvitsen omaa aikaa ja haluan kumppanin, joka ei myöskään ole valmis luopumaan itselleen tärkeistä asioista ja kavereistaan hullaantumisen vuoksi. Erityisesti näin aikuisina (40+ porukassa) ihmisillä on yleensä myös töitä, monilla lapsia joiden kanssa viettää aikaa ja jotain itselle tärkeitä harrastuksia, joiden aikana ei koko ajan tule kaivanneeksi kumppaniaan ja se on ihan ok eikä osoita, että kumppani olisi väärä tai suhde pielessä. 

Itselle on tärkeää, että molemmilla on omaakin elämää eikä hukkaa itseään, mutta myös kunnioitus toista kohtaan ja tietenkin halu viettää aikaa yhdessä. Ja että molemmat saavat olla sellaisia kuin ovat ja tulevat hyväksytyksi sellaisena toisen silmissä. Molemmat tekevät aloitteita näkemiseen, kulkevat toistensa luokse, sellainen vastavuoroisuus ja tasapainoisuus, hyvä olla yhdessä. Mutta en kaipaa mitään rakkaudessa riutumista erillään ollessa ja minusta on ihan normaalia, että nauttii olla myös omissa oloissaan. 

Itse olen suhteessa jossa nähdään kerran, pari kuukaudessa. Ja aina on tosi mukavaa. Olen myös ainakin itse tosi rakastunut. Ja nähnyt sukulaisia ja ystäviä, mikä ei minulle ole tärkeää. En pidä sitä parisuhteena kuitenkaan ja se pitää lopettaa, ellei muutu. Ikävä ja epävarmuus ovat joskus ahdistavia. Joillakin varmaan toimiikin, harmi että rakkauden löytäminen on vaikeaa, varsinkin jos sen on jo löytänyt, eikä edes tahtoisi etsiä. Siksi koen että on pakko vain luovuttaa ja olla yksin jonkin aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Erosin aika vasta pitkästä suhteesta, johon lähdin pitkän yksinolon jälkeen. Jatkossa aion olla yksin, koska on ollut vähän jopa järkyttävää huomata, millainen pala kurkusta on kadonnut nyt yksin ollessa. Suhteessa ei ollut mitään suuria ongelmia, mutta jotenkin koko ajan sensuroin itseäni ja olemistani ja ohitin omat todelliset toiveeni. Olen kohdannut elämässäni ylipäätään tasan kaksi mieshenkilöä, joiden seurassa olen kyennyt olemaan sellainen kuin olen. 

Tuo pala kurkussa oli kyllä hyvin sanottu. Mulle on palanut muistiin se höyhenenkevyt olo, kun suhteen päätyttyä aamuisin herää ja ymmärtää ettei enää tarvitse miellyttää ketään. Joskus näen painajaisia joissa olen palannut jonkun exän kanssa yhteen, ja herätessä tuntuu kun valtava kivi vierehtää sydämeltä, kun tajuaa että se olikin vain pahaa unta. Kai itse suhtaudun suhteisiin jotenkin liian intensiivisesti, annan itseni toiselle täysin, suoritan. T. Ei-Ap

Lisäys äskeiseen vielä, että ap:n tapauksessa on vähän eri asiasta kyse, mutta tuo oli kommentti siihen, että suhde olisi huono jos ei halua koko ajan nähdä toista. 

Tietyllä tapaa ymmärrän tätä asiaa, koska kaipaan todella paljon omaan aikaa ja tekemistä, vaikka rakastankin kovasti. Kaikki sukulaisvelvollisuudet puolison puolelle tuntuu raskailta, vaikka heistä pidän ihmisinä. Mutta rehellisyyden nimissä viettäisin sen sukuloimisajan ennemmin vaikka koirien kanssa pitkällä metsälenkillä. Onneksi puolisoni ymmärtää, että en aina lähde mukaan sukuloimaan. Sen olen itselleni luvannut, että jos joskus olen syystä tai toisesta sinkku, en enää ala perinteiseen parisuhteeseen. Sellainen friends with benefits voisi toimia. Mutta epäilen, onnistuuko sellainen itseäni kiinnostavan miehen puolelta - jos sitten vaikka rakastuu liikaa minuun. Entiset kumppanit ovat olleet aika rakastuneita ja jopa riippuvaisia siinä rakkaudessaan (siis niin huomion kipeitä ja että kaikki pitäis tehdä yhdessä, että alkanut ahistaa itseä).

Vierailija kirjoitti:

On kyllä vaikea ymmärtää ap:ta. Miten voi muka olla niin rakastunut, mutta ei halua viettää aikaa toisen kanssa? Onko sitten kuitenkaan tunnetasolla rakastunut? Jos vaan olet järkeillyt liikaa ja löytänyt mielestäsi sopivan kumppanin, mutta kuitenkaan ei ole tullut sitä tunnetason hullaantumista? Koska kyllähän nimenomaan ihastumisesta ja rakkaudessa on kyse siitä että koko ajan kaipaa toisen luo ja haluaa viettää tämän kanssa aikaa, jos tämä osuus puuttuu, seksi on mukavaa ja on ystävyyttä, mutta ei kaipaa toisen seuraa - onko sittenkään kyse rakkaudesta vaiko vain toisen kunnioituksesta, hyvästä seksistä ja ystävyydestä?

Puhu vain omasta puolestasi, et voi toisen puolesta määritellä onko hän rakastunut vai ei. Minusta AP kertoi tuossa pari sivua sitten kauniisti suhteestaan ja siitä mitä rakkaus hänelle merkitsee. Luultavasti pakkaa sekoittaa se aloittajan ADHD ja/tai jokin muu neuroepätyypillisyys. Ei se silti sitä tarkoita etteivätkö tunteet ja halu olla toisen kanssa voisi olla aidot ja syvät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä se kamala ongelma siis on? Rakastat kumppania ja kommunikoitte, ettekä halua erota. Kaipaatko siis ulkopuolisten hyväksyntää epätyypilliselle kuviolle vai mikä tuosta tilanteesta sitten tekee ongelmallisen? Tähän haluaisin vastauksen. Se ei ole vielä mikään kamala ongelma, jos muut eivät ymmärrä teitä. Riittää että itse ymmärrät.

Varmaan se ongelma on se minkä olen tuonut esiin: en jaksaisi nähdä. En jaksa pakata kamppeitani yökylää varten, en jaksaisi sitäkään että hän tulee luokseni. Minulle riittäisi että nähtäisiin maksimissaan kerran viikossa ilman mitään sen kummempia. En jaksa sitä intensiteettiä mikä parisuhteen ylläpitämiseen kuuluu. Haluaisin viettää vapaapäiväni itsekseni. 

Mies on tosi ymmärtäväinen ja ihana ja kärsivällinen. Mutta hän haluaisi nähdä useammin kuin minä, haluaisi että teemme asioita enemmän yhdessä, yl

Teet asiasta itse nyt liian vaikeaa. Harvoin suhteissa menee aivan kaikki tarpeet 100% yhteen, vaan yleensä tarvitaan kompromisseja ja keskusteluja parhaimmissakin suhteissa. Teidän suhteessa mies on ymmärtäväinen ja kärsivällinen, eli ilmeisesti joustaa enemmän. Joku saattaa nyt provosoitua siitä että yleistän näin, mutta jos pitäisi valita niin minusta tuo on parempi edes noin päin että mies on se joka joutuu ns. vähän jahtaamaan naista eikä toisinpäin. Suhteet joissa nainen ripustautuu ja jahtaa vähemmän kiinnostunutta miestä ovat yleensä onnettomia, mutta miehen ego saattaa kestää sen paremmin ja kipinä saattaa jopa pysyä pidempään yllä. Ehkä joku viisaampi osaa perustella miksi, mutta perinteisesti mies on se joka kosiskelee naista eikä toisinpäin. Myös monet deittailuneuvot heterosuhteisiin perustuvat siihen ajatukseen, että nainen pitää itsensä kiireisenä ja keskittyy itseensä, mikä pitää etenkin maskuliinisen miehen kiinnostuksen yllä. Eli en ottaisi liikaa paineita tästä, jos mies on kuitenkin tyytyväinen nykytilanteeseen ja jos kerran kykenette keskustelemaan. Terapiasta ei ole mitään haittaakaan, mutta jos tuo on pysyvä piirre itsessäsi eikä mikään kiintymyssuhdetrauma niin oman tilan tarpeesi tulee tuskin muuttumaan. Jatkakaa yhdessä avoimesti asiasta keskustellen, tai sitten AP hankkii etäsuhteen. Ei siinä muu auta, eikä kukaan väittänytkään että nämä asiat olisivat aina helppoja. Et vaikuta AP siltä että haluaisit alkaa panostamaan vasten tahtoasi enempääkään, joten ei taida olla kamalasti vaihtoehtoja jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä vaikea ymmärtää ap:ta. Miten voi muka olla niin rakastunut, mutta ei halua viettää aikaa toisen kanssa? Onko sitten kuitenkaan tunnetasolla rakastunut? Jos vaan olet järkeillyt liikaa ja löytänyt mielestäsi sopivan kumppanin, mutta kuitenkaan ei ole tullut sitä tunnetason hullaantumista? Koska kyllähän nimenomaan ihastumisesta ja rakkaudessa on kyse siitä että koko ajan kaipaa toisen luo ja haluaa viettää tämän kanssa aikaa, jos tämä osuus puuttuu, seksi on mukavaa ja on ystävyyttä, mutta ei kaipaa toisen seuraa - onko sittenkään kyse rakkaudesta vaiko vain toisen kunnioituksesta, hyvästä seksistä ja ystävyydestä?

Puhu vain omasta puolestasi, et voi toisen puolesta määritellä onko hän rakastunut vai ei. Minusta AP kertoi tuossa pari sivua sitten kauniisti suhteestaan ja siitä mitä rakkaus hänelle merkitsee. Luultavasti pakkaa sekoittaa se aloittajan ADHD ja/tai jokin muu neuroepätyypillisyys. Ei se silti sitä tarkoita etteivätkö tunteet ja halu olla toisen kanssa voisi olla aidot ja syvät. 

Kiitos ymmärtämisestä. <3

ap.

ADHD ei tuota automaattisesti aiheuta vaikka AP:lla diagnoosi olisikin teillä menee nyt puurot ja vellit sekaisin. ADHD-ihminen voi ihan yhtä lailla olla se ripustautunut, impulsiivinen, intensiivinen ja rakkaudessa obsessoitunut kumppani, jolle ei riittäisi mikään määrä läheisyyttä ja yhdessäoloa koska se tuottaa toisille dopamiinia. Tai sitten ADHD-henkilö voi olla sellainen jolla on sata muuta harrastusta ja suhteet unohtuu kun on niin paljon muuta tekemistä. Eli ADHD ei ole automaattisesti mikään persoonallisuuden piirre, vaan liittyy tarkkaavaisuuteen ja keskittyneisyyteen. On yksilöstä kiinni, mihin sitten on helppo ja mihin vaikea keskittyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, onko välttelevä kiintymystyyli tuttu? Siinä olennaista on juuri tuo, että osa itsestä kaipaa läheisyyttä ja syvempää yhteyttä, mutta toinen osa itsestä ahdistuu juuri siitä ja sitoutuminen usein hankalaa mitä vakavammalle tasolle mennään. Mielestäni moni kertomastasi on kuitenkin ristiriidassa, kun toisaalta valitat että et jaksa säätää tai järjestää mitään mutta yhdessä viestissä kerrot että esim. telkkarin katsominen yhdessä on kuitenkin liian tylsää eikä riitä yhteiseksi tekemiseksi. Eli jaksat järjestää itsellesi tekemistä ja olla aktiviinen, mutta et kumppanin kanssa? Odotatko siis että kumppani järjestäisi aivan kaiken puolestasi esim. tavaroidesi pakkaamisesta lähtien, vai voisiko olla ettei hänen luokseen meneminen vain motivoi tarpeeksi etkä kykyene myöntämään tätä itsellesi? Kerrot että rakastat, mutta samaan aikaan koet yhdessäolon velvollisuudeksi. Terapia voisi to

Minä lievänä autistina (keski-ikäinen) veikkaan samaa. Tämä sama näkyy ihan kaikessa muussakin elämässä eli kun se alkuinnostus häviää, mielenkiinto häviää kokonaan, vaikka aiemmin olisi ollut aivan superkivaa. Omia esimerkkejä:

Lähdin opiskelemaan kieltä, jota olen halunnut opiskella 15 vuotta. Ensimmäisen vuoden olin innoissani, tein tehtävät ja opiskelin itsenäisesti lisää. Kun alkuinnostus hävisi, olen jaksanut vaan raahautua tunnille sen 1,5h/viikko. En tee kotitehtäviä, en opiskele itsenäisesti lisää, käyn vaan tunnilla. 

Kaikissa työpaikoissa olen innoissani ensimmäiset 6kk, sen jälkeen innostus lakkaa ja työstä tulee tervanjuontia, vaikka pidän alasta.

Innostun katsomaan Netflixistä pitkää sarjaa. Otan tauon, kun en jaksa enää katsoa putkeen sarjaa, ja tuo tauko saattaa kestää vaikka 5 vuotta. 

Aloitan pelin pelaamisen. Pidän siitä ja se on tosi kivaa. Pelaan kaikki valveillaoloaikani. Kun alkaa väsyttää ja otan tauon, en välttämättä palaa enää ikinä tuon pelin pariin. Vaikka siis nautin siitä aiemmin.

Liikunta on ihan kamalaa, koska siitä pitäisi saada innostus HETI. Ajattelen, että nyt viimeistään pitäisi alkaa liikkua, ettei mummona ole ihan rollaattoripotilas, mutta koska minua ei aidosti inspiroi liikunta, en saa itseäni liikkumaan. Vaikka pidän esimerkiksi joogasta. 

Ostan uuden imurin. Imuroin onnessani joka päivä ja se on kivaa. Kun inspiraatio lakkaa, imuroinnista tulee kidutusta ja lykkään sitä niin pitkälle kuin villakoirainvaasiolta julkean.

Kaikki on enemmän tai vähemmän pakottamista arjessa, koska muuten se jää tekemättä. Syöminen. Siivoaminen. Pyykki. Sosialisointi. Liikkuminen. Kaupassa käynti. Hampaiden pesu. Kaikki tämä kuluttaa energiaa eikä ole vain arkinen suorite, joka saattaa vähän väsyttää - normihenkilö tekee asian ilman ongelmia osana arkea eikä se kuluta esim. kuka rasittuu hampaiden pesusta?

No minä autisti :D Koska on pakko pakottaa itsensä. Koska jos en pakota, se jää tekemättä, koska aivot sanovat EI KIITOS EN SUOSTU.

Minulle tulee näistä mieleen että ehkä se kumppani ei kuitenkaan ole ihan oikeanlainen. Vaan kun ihastumisvaihe menee ohi, ei jaksa. Ei sille oikein mitään voi. Sen itselle oikean kanssa viettää aikaa ihan ilokseen ja se tuntuu alusta asti mutkattomalta. Eikä tarvitse keksiä mitään helkkarin parisuhdetekemisiä.

Teet asiasta itse nyt liian vaikeaa. Harvoin suhteissa menee aivan kaikki tarpeet 100% yhteen, vaan yleensä tarvitaan kompromisseja ja keskusteluja parhaimmissakin suhteissa. Teidän suhteessa mies on ymmärtäväinen ja kärsivällinen, eli ilmeisesti joustaa enemmän. Joku saattaa nyt provosoitua siitä että yleistän näin, mutta jos pitäisi valita niin minusta tuo on parempi edes noin päin että mies on se joka joutuu ns. vähän jahtaamaan naista eikä toisinpäin. Suhteet joissa nainen ripustautuu ja jahtaa vähemmän kiinnostunutta miestä ovat yleensä onnettomia, mutta miehen ego saattaa kestää sen paremmin ja kipinä saattaa jopa pysyä pidempään yllä. Ehkä joku viisaampi osaa perustella miksi, mutta perinteisesti mies on se joka kosiskelee naista eikä toisinpäin. Myös monet deittailuneuvot heterosuhteisiin perustuvat siihen ajatukseen, että nainen pitää itsensä kiireisenä ja keskittyy itseensä, mikä pitää etenkin maskuliinisen miehen kiinnostuksen yllä. Eli en ottaisi liikaa paineita tästä, jos mies on kuitenkin tyytyväinen nykytilanteeseen ja jos kerran kykenette keskustelemaan. Terapiasta ei ole mitään haittaakaan, mutta jos tuo on pysyvä piirre itsessäsi eikä mikään kiintymyssuhdetrauma niin oman tilan tarpeesi tulee tuskin muuttumaan. Jatkakaa yhdessä avoimesti asiasta keskustellen, tai sitten AP hankkii etäsuhteen. Ei siinä muu auta, eikä kukaan väittänytkään että nämä asiat olisivat aina helppoja. Et vaikuta AP siltä että haluaisit alkaa panostamaan vasten tahtoasi enempääkään, joten ei taida olla kamalasti vaihtoehtoja jäljellä.

           *

En taas pysty lainaamaan, mutta ajatuksia herättävä näkökulma, kiitos... En osaa oikein kommentoida tätä, mutta pureskelen asiaa. 

ap.

Vierailija kirjoitti:

ADHD ei tuota automaattisesti aiheuta vaikka AP:lla diagnoosi olisikin teillä menee nyt puurot ja vellit sekaisin. ADHD-ihminen voi ihan yhtä lailla olla se ripustautunut, impulsiivinen, intensiivinen ja rakkaudessa obsessoitunut kumppani, jolle ei riittäisi mikään määrä läheisyyttä ja yhdessäoloa koska se tuottaa toisille dopamiinia. Tai sitten ADHD-henkilö voi olla sellainen jolla on sata muuta harrastusta ja suhteet unohtuu kun on niin paljon muuta tekemistä. Eli ADHD ei ole automaattisesti mikään persoonallisuuden piirre, vaan liittyy tarkkaavaisuuteen ja keskittyneisyyteen. On yksilöstä kiinni, mihin sitten on helppo ja mihin vaikea keskittyä. 

Niin no varmaan tällä boldatulla kohdalla tai muulla ADHD-piirteellä on just se vaikutus mitä AP tässä on ihmetellyt ja mihin vastausta ikään kuin hakee. Eihän tässä kukaan sellaista väittänytkään että diagnoosilla sinänsä olisi suoraan tekemistä ongelman kanssa, vaan että AP:n kohdalla se ongelmakohta voisi jollain tapaa linkittyä johonkin ADHD:sta juontuvaan tapaan olla ja esim. palautua.

Jos AP (tai joku samaistuva) haluaa tsekata olisiko taustalla mahdollisesti (naistyypillinen) lievä autismi, tässä virallisesti diagnosoidun aikuisen autistinaisen oma lista hänen oireistaan:

Minä lievänä autistina (keski-ikäinen) veikkaan samaa. Tämä sama näkyy ihan kaikessa muussakin elämässä eli kun se alkuinnostus häviää, mielenkiinto häviää kokonaan, vaikka aiemmin olisi ollut aivan superkivaa. Omia esimerkkejä:

Lähdin opiskelemaan kieltä, jota olen halunnut opiskella 15 vuotta. Ensimmäisen vuoden olin innoissani, tein tehtävät ja opiskelin itsenäisesti lisää. Kun alkuinnostus hävisi, olen jaksanut vaan raahautua tunnille sen 1,5h/viikko. En tee kotitehtäviä, en opiskele itsenäisesti lisää, käyn vaan tunnilla. 

Kaikissa työpaikoissa olen innoissani ensimmäiset 6kk, sen jälkeen innostus lakkaa ja työstä tulee tervanjuontia, vaikka pidän alasta.

Innostun katsomaan Netflixistä pitkää sarjaa. Otan tauon, kun en jaksa enää katsoa putkeen sarjaa, ja tuo tauko saattaa kestää vaikka 5 vuotta. 

Aloitan pelin pelaamisen. Pidän siitä ja se on tosi kivaa. Pelaan kaikki valveillaoloaikani. Kun alkaa väsyttää ja otan tauon, en välttämättä palaa enää ikinä tuon pelin pariin. Vaikka siis nautin siitä aiemmin.

Liikunta on ihan kamalaa, koska siitä pitäisi saada innostus HETI. Ajattelen, että nyt viimeistään pitäisi alkaa liikkua, ettei mummona ole ihan rollaattoripotilas, mutta koska minua ei aidosti inspiroi liikunta, en saa itseäni liikkumaan. Vaikka pidän esimerkiksi joogasta. 

Ostan uuden imurin. Imuroin onnessani joka päivä ja se on kivaa. Kun inspiraatio lakkaa, imuroinnista tulee kidutusta ja lykkään sitä niin pitkälle kuin villakoirainvaasiolta julkean.

Kaikki on enemmän tai vähemmän pakottamista arjessa, koska muuten se jää tekemättä. Syöminen. Siivoaminen. Pyykki. Sosialisointi. Liikkuminen. Kaupassa käynti. Hampaiden pesu. Kaikki tämä kuluttaa energiaa eikä ole vain arkinen suorite, joka saattaa vähän väsyttää - normihenkilö tekee asian ilman ongelmia osana arkea eikä se kuluta esim. kuka rasittuu hampaiden pesusta?

No minä autisti :D Koska on pakko pakottaa itsensä. Koska jos en pakota, se jää tekemättä, koska aivot sanovat EI KIITOS EN SUOSTU.

       *

Juuuh, tunnistan itseni. :D  

ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ADHD ei tuota automaattisesti aiheuta vaikka AP:lla diagnoosi olisikin teillä menee nyt puurot ja vellit sekaisin. ADHD-ihminen voi ihan yhtä lailla olla se ripustautunut, impulsiivinen, intensiivinen ja rakkaudessa obsessoitunut kumppani, jolle ei riittäisi mikään määrä läheisyyttä ja yhdessäoloa koska se tuottaa toisille dopamiinia. Tai sitten ADHD-henkilö voi olla sellainen jolla on sata muuta harrastusta ja suhteet unohtuu kun on niin paljon muuta tekemistä. Eli ADHD ei ole automaattisesti mikään persoonallisuuden piirre, vaan liittyy tarkkaavaisuuteen ja keskittyneisyyteen. On yksilöstä kiinni, mihin sitten on helppo ja mihin vaikea keskittyä. 

Niin no varmaan tällä boldatulla kohdalla tai muulla ADHD-piirteellä on just se vaikutus mitä AP tässä on ihmetellyt ja mihin vastausta ikään kuin hakee. Eihän tässä kukaan sellaista väittänytkään että diagnoosilla sinänsä olisi suoraan tekemistä ongelman kanssa, vaan että AP:n kohdalla se ongelmakohta voisi jollain tapaa linkittyä johonkin ADHD:sta juontuvaan tapaan olla ja esim. palautua.

Joo, tätä ainakin itse ajoin takaa kun mietin olisiko tuoll adhd:lla jotain tekemistä asian kanssa. Palautuminen neuroepätyypillisille voi olla haastavampaa kuin neurotyypillisille. 

Onpa mielenkiintoinen ketju! Minullakin adhd ja ongelmia ihmissuhteissa. Jotenkin hukkaan oman itseni suhteessa. Sitten ahdistun siitä ja yritän kauhoa itseni kasaan ottamalla erillisyyttä. Edellinen suhde oli ihan katastrofi, välttelevästi kiintynyt mies ja minulle puhkesi läheisriippuvainen käytös ihan kympillä. Ne tunnit, jotka kulutin analysoimalla suhdetta ja googlettamalla! Ei hyvää päivää...

Toisaalta, jos suhde olisi edennyt olisin alkanut etsiä pakomahdollisuutta ja ollut takaovi raollaan. Olen ollut avioliitossa 12v ja sekin oli hankalaa, olin aina onnellisin yksin. Toki mies oli minulle väärä, ymmärrän sen nyt. Ei ole helppoa olla palikat väärin koottuna. Olen mutkaton ja sopeutuvainen, minä olen kuulemma mukavaa seuraa - mutta miten sitä tosiaan oppisi olemaan itsensä kanssa?!

Vierailija kirjoitti:

ADHD ei tuota automaattisesti aiheuta vaikka AP:lla diagnoosi olisikin teillä menee nyt puurot ja vellit sekaisin. ADHD-ihminen voi ihan yhtä lailla olla se ripustautunut, impulsiivinen, intensiivinen ja rakkaudessa obsessoitunut kumppani, jolle ei riittäisi mikään määrä läheisyyttä ja yhdessäoloa koska se tuottaa toisille dopamiinia. Tai sitten ADHD-henkilö voi olla sellainen jolla on sata muuta harrastusta ja suhteet unohtuu kun on niin paljon muuta tekemistä. Eli ADHD ei ole automaattisesti mikään persoonallisuuden piirre, vaan liittyy tarkkaavaisuuteen ja keskittyneisyyteen. On yksilöstä kiinni, mihin sitten on helppo ja mihin vaikea keskittyä. 

Et nyt taida itse ymmärtää että kyse on neuronKIRJOSTA. Eli siihen mahtuu aika paljon kaikkea, ja sana KIRJO nimenomaan tarkoittaa sitä että sen omaavat ihmiset obat ns kirjavia.