Lue keskustelun säännöt.
Kamala ongelma: rakastan ja haluan olla parisuhteessa, mutta en jaksa sen ylläpitoa
06.06.2025 |
Olen siis ihan aikuinen ihminen, 45+ ja ongelma on koskenut kaikkia suhteitani aina. Takana on pari pitkää 10 vuoden avoliittoa ja jokunen lyhyempi max. vuoden mittainen suhde. En harrasta yhdenyönjuttuja, vaan tykkään siis olla kyllä mieluummin parisuhteessa, mutta viihdyn tosi hyvin yksinkin.
Aina sama kaava: ihan alussa ihastuneena jaksan nähdä useammin, esim. useamman kerran viikossa ja panostaa suhteeseen jonkin aikaa, jolloin erehdyn kuvittelemaan että tässä on nyt sitten se oikea kun ei yhtään ahdista.
Mutta se tulee aina, ihan joka kerta se sama ongelma esiin, että pystyn kyllä siirtymään ihastumisesta ja rakastumisesta rakastamiseen jne. eli tunnepuoli pelaa mutta en vaan jaksa yhtään mitään sellaista mitä parisuhteen konkreettinen ylläpitäminen vaatisi: että nähtäisiin edes vaikka kerran viikossa, että yövyttäisiin toistemme luona, että tutustuttaisiin toisen läheisiin ym. mitä kaikkea.
Minua ei vaan huvita mikään noista alun (muutaman kuukauden) jälkeen. Pakotan toki itseni siihen kaikkeen koska en halua menettääkään kumppaniani, mutta oikeasti minua ei vaan millään huvittaisi.
Siis ihan kamalaa, että rakastan ja välitän, mutta en jaksaisi tai jotenkin ei huvittaisi nähdä vaikka asumme samassa kaupungissa.
Mikä hitto minua vaivaa ja onko täällä muita samasta ongelmasta kärsiviä? Miten olette ratkaisseet tilanteen?
Olen kyllä nykyiselle kumppanilleni puhunut asiasta, se helpottaa että hän tietää tämän ongelmani. Mutta eihän tällainen ole mistään kotoisin, joten muita ajatuksia kaipailen...
Kommentit (225)
181/225
|
07.06.2025 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Minua vähän ärsyttää, kun jokaiseen asiaan tarjotaan trendikkäästi selitykseksi adhd:ta tai autismia, ja ruvetaan tuntemattomia ihmisiä diagnosoimaan innokkaasti keskustelupalstalla.
Minä sanoisin, että kyse on iästä, itsetuntemuksesta ja elämänkokemuksesta. Viisikymppisen, ehkä jo kertaalleen pitkän suhteen ja perhe-elämävaiheen kokeneen ihmisen odotukset ja vaatimukset parisuhteelle ovat aivan erilaiset kuin pari-kolmekymppisellä.
Erityisesti naisten tarpeet ja ajatukset tuntuvat muuttuvan iän ja erojen myötä. Omassa tuttavapiirissäni kaikki keski-ikäiset sinkkunaiset sanovat, etteivät esimerkiksi halua enää koskaan asua yhdessä kumppanin kanssa, yksin asuminen on niin ihanaa. Moni sanoo, että jonkinlainen etäsuhde olisi toimivin vaihtoehto.
Elämässä on niin paljon kaikkea muutakin kiinnostavaa ja ihanaa, että sellainen pesimisvaihe miehen kanssa ei keski-ikäistä naista enää houkuttele.
Ap sanoi, että hänellä on aina ollut näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suunnilleen samaa vikaa itsellä. Olen päätynyt siihen, että on parempi pysyä sinkkuna. Takana on kumminkin jo kaksi pitkää suhdetta, josta toinen päättyi eroon, toinen kuolemaan. Nyt kokeilen omia siipiäni.
Olen pahoillani puolestasi.
Samaa olen kyllä miettinyt, että varmasti minunkin olisi vaan parempi pysyä sinkkuna.
Se vaan on tosi vaikeaa kun kuitenkin olen ihan tunteva ihminen, ihastun ja rakastun. Kun toinenkin tuntee samoin, siitä sitten edetään siihen parisuhteeseen luonnollisesti. Toki yritän aina heti alussa sanoa, että tarvitsen paljon omaa aikaa jne.... mutta omalla kohdallani tämä vaan on melko äärilaitaa sen suhteen. Ei sitä lopulta oikein kukaan koskaan tajua, en edes minä itse.
ap.
Kuinka paljon omaa aikaa sitten tarvitset? Luulisi, että tuolla on pilvin pimein miehiä, jotka mieluummin pelailee kotona kuin hengailee naisen luona, muuta kuin kerran kuussa. Luuletko että kaikki miehet haluaa nyhjätä naisen kyljessä kaiken aikaa? Hanki mies, jolla on oma elämä ja omat kiinnostuksenkohteet, joissa sinä et ole ykkösenä. Niin se hoituu.
Minulla on tosiaan ollut tämä sama ongelma ihan aina, ihan ensimmäisestä seurustelukokemuksesta alkaen. Silti tunnistan tuonkin, että näin keski-ikäisenä se sellainen jonkun mainitsema pesimisvaihe ei kiinnosta entistäkään vähää, vaan koko parisuhdekonsepti on mielessä ja haaveissa jo ihan erilainen. Etäsuhde tai vastaava toimisi hyvin.
Adhd on minulla siis ihan oikeasti olemassa, ei palstalaisten keksimä diagnoosi. Tosin en ole tiedostanut sen merkitystä tähän ongelmaani aiemmin, mutta saattaahan sillä suurella palautumisen ja yksin olemisen tarpeellani olla jotain linkitystä tähän aloitukseni tilanteeseen.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suunnilleen samaa vikaa itsellä. Olen päätynyt siihen, että on parempi pysyä sinkkuna. Takana on kumminkin jo kaksi pitkää suhdetta, josta toinen päättyi eroon, toinen kuolemaan. Nyt kokeilen omia siipiäni.
Olen pahoillani puolestasi.
Samaa olen kyllä miettinyt, että varmasti minunkin olisi vaan parempi pysyä sinkkuna.
Se vaan on tosi vaikeaa kun kuitenkin olen ihan tunteva ihminen, ihastun ja rakastun. Kun toinenkin tuntee samoin, siitä sitten edetään siihen parisuhteeseen luonnollisesti. Toki yritän aina heti alussa sanoa, että tarvitsen paljon omaa aikaa jne.... mutta omalla kohdallani tämä vaan on melko äärilaitaa sen suhteen. Ei sitä lopulta oikein kukaan koskaan tajua, en edes minä itse.
ap.
Täällä samaa ongelmaa. Olen todella introvertti ja autisti. Perinteinen parisuhde perinteisin odotuksin ja kissanristiäisin on minulle vain liikaa, vaikka kykenen rakastumaan aivan palavasti ja tunnetasolla omistautumaan sittenkun sellaisen ihmisen erittäin harvoin tapaan. En siis halua yhdenyönjuttuja, tunnetasolla kevytsuhteita, useita kumppaneita tai kaipaa vaihtelua. Hyvässä suhteessa jossa mun on hyvä olla ei siis mun puolelta ole riskiä pettämisestä.
Sekä minä että sinä ja muut samasta kärsivät tarvittaisiin joku samanlainen suhteeseen meidän kanssa. En oikein nää muuta vaihtoehtoa jollei halua itse elää siinä paineessa jatkuvasti, että tietää toisen aina toivovan enemmän ja itsensä olevan kykenemätön antamaan sitä mitä tahtoisi antaa ja jonka antamattomuudesta potee aina syyllisyyttä. Ilmapiiri siinä äkkiä kiristyy vaikka enemmän tarvitseva kuinka olisi päällisin puolin olevinaan fine asian kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli sinulle riittää pelkkä tieto siitä että olet parisuhteessa ilman, että konkreettisesti olisit siinä? Miten olisi vaikkapa kirjeystävä? Eli joku chattityyppi jota ei tarvisi nähdä mutta saisit tunteen että olet parisuhteessa vaikka suhdetta et konkreettisesti haluakaan, ainoastaan tunteen että sellainen sinulla on.
Itse olisin tuossa tilanteessa ilman suhdetta, mutta jokaisella on se oma toive elämästään että mitä siihem kuuluu.
Olen miettinyt jotain tällaistakin ihan vakavissani. :D Mutta kyllä mä haluan läheisyyttä ja seksiäkin välillä, ihan oikean ja todellisen ja itselleni rakkaan ihmisen kanssa. En vaan jaksa mitään ylimääräistä panostamista, ei kiinnosta eikä huvita. Minulle riittäisi että nähdään max. kerran viikossa ilman mitään sen kummempia oheisjuttuja kuten niitä sukulaisia, yöpymiskamppeiden roudaamisia ja muita rasittavia
No tätä näin. Joko tuollaista tai sitten että voisi asua yhdessä tosi isossa huushollissa, jossa on kummallekin totaalisen yksinolon mahdollistavaa tilaa. Ei siis mitään pelkkää yhtä makkaria tai vain olohuoneen nurkkausta, jossa toinen kuitenkin käytännössä on samassa tilassa tai kymmenen metrin päässä ja todennäköisesti keskeyttää tahattomasti uppoutumisen. Paras olisi ehkä naapuruus tai paritalo.
Harvalle miehelle tuokaan varmaan käy samalla kun kuitenkin tahtoisin tunnepitoisen ja sitoutuneen suhteen. Äkkiä se on varmaan vaan sitä että saadakseen sen mitä tarvitsee voidakseen hyvin, olisi tarjokkaat siihen sitten niitä jotka haluaa vain seksisuhdetta tai fwb-tyyppistä. Itse kaipaan molemminpuolista intohimoista rakastamista, henkistä yhteyttä ja tunnetason halua sitoutua, mutta rutkasti omaa aikaa eikä kaikenlaisia sukulaiskaveritapaamisia harvase viikonloppu tai sitä että minua tarvitaan mukaan tekemiseen kuin tekemiseen tai matkalle kuin matkalle tai kumppanilla on tylsää ja mälsää.
Haluan ihmisen, joka myös todella nauttii yksinolosta eikä tarvitse parisuhdekumppania kannattelemaan elämäänsä, onneaan, arjen sujumista tai minua kaikkia hetkiä kivoiksi tekemään. Tuntuu ihan kamalalta olla se, joka jotenkin pilaa toiselta asioista nauttimisen tai vaikka matkailun ilon, koska en aina suostu ja jaksa tulla mukaan. En enää ikinä halua suhteeseen, jossa minun läsnäoloani tarvitaan siihen, että kumppani voi nauttia olostaan ja elämästään. Tai kumppania, joka ei kestä olla paria tuntia omissa oloissaan tulematta sinä aikana kolmesti hakemaan minulta jonkinlaista huomiota js inputtia.
Sanomattakin selvää on ettei taas eri juttuja tarvitsevan ihmisen olisi pitkän päälle myöskään hyvä olla kanssani ja hänkin kärsisi ihan kuten minäkin vaikkakin eri asioista. - Se autistinainen ylempää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"En voi yhdistää, enkä halua. Enkä todellakaan aio luopua omista jutuistani, olkoon sitten parisuhteen kannalta kuinka fataali virhe tahansa"
Silloin et halua parisuhdetta tarpeeksi. Muut asiat menevät edelle ja kiinnostavat enemmän.
Rakastat harrastuksiasi enemmän kuin miestäsi. Niin se vain on ja sillä on seuraukset. Et voi saada hyvää parisuhdetta niin että se parisuhde on sijalla viisi tai kuusi elämässäsi. Se on vain mahdotonta.
No eihän ole mahdotonta! Ap ei vain ole tarpeisiinsa ja luonteeseensa nähden oikeasti sopivan ihmisen kanssa yhdessä. Jos löytää jonkun samanlaisen kuin hän itse on, johon syttyy rakastavia tunteita, niin aivan hyvinkin voi onnistua! Eli todellakin voi toimia eikä ole mahdotonta.
Pitää vain pyrkiä etsimään oikeista paikoista ja raakata heti alussa pelistä pois ne jotka eivät realistisesti sovi pidempiaikaista hyvää suhdetta ajatellen, joka ei ole Ap:n puolelta jatkuvaa yrittämistä, panostamista ja venymistä. Samanlaisia miehiä ja naisia on olemassa. Ap:n pitäisi vain uskaltautua eroamaan ja lähteä kartoittamaan uusia potentiaalisempia ihmisiä. Rakkauskin voi hengenheimolaisten luota löytyä helpommin kuin arvaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, onko välttelevä kiintymystyyli tuttu? Siinä olennaista on juuri tuo, että osa itsestä kaipaa läheisyyttä ja syvempää yhteyttä, mutta toinen osa itsestä ahdistuu juuri siitä ja sitoutuminen usein hankalaa mitä vakavammalle tasolle mennään. Mielestäni moni kertomastasi on kuitenkin ristiriidassa, kun toisaalta valitat että et jaksa säätää tai järjestää mitään mutta yhdessä viestissä kerrot että esim. telkkarin katsominen yhdessä on kuitenkin liian tylsää eikä riitä yhteiseksi tekemiseksi. Eli jaksat järjestää itsellesi tekemistä ja olla aktiviinen, mutta et kumppanin kanssa? Odotatko siis että kumppani järjestäisi aivan kaiken puolestasi esim. tavaroidesi pakkaamisesta lähtien, vai voisiko olla ettei hänen luokseen meneminen vain motivoi tarpeeksi etkä kykyene myöntämään tätä itsellesi? Kerrot että rakastat, mutta samaan aikaan koet yhdessäolon velvollisuudeksi. Terapia voisi to
Mä vähän veikkaan että kyseessä on apn kohdalla adhd, tai ennemminkin lievä autismi. Mun läheisellä on samaa vikaa, ja suhteen alun huuma kantaa ensimmäiset ajat, mutta sitten kun suhde ei tuo enää dopamiiniboostia niin se ei jaksa enää kiinnostaa samalla tavalla. Kuitenkin myös läheiseni tuntee myös todella syvästi ja suree suhteen päättymistä. Omalle itselleen vain ei voi mitään. Veikkaan että useampikssn täällä ei taida vain ymmärtää neuronkirjolaisuutta.
Jep eikä ymmärretä sitä kuinka kuormittavaa pelkkä tavallinen arkielämä ilman yhtään mitään erikoista tapahtumaa on neurokirjoiselle ja varsinkin autisteille tai autisti-adhd:n yhdistelmälle. Eikä siis voikaan tai tarvitsekaan kyetä ymmärtämään. Eihän kukaan neurotyypillisyydellekään mitään voi ja on luonnollista ettei voi tietää miltä kuormitusherkempi hermosto, toiminnanohjauksen hankaluudet tai tarkkaavuuden vaikeus ym tuntuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, onko välttelevä kiintymystyyli tuttu? Siinä olennaista on juuri tuo, että osa itsestä kaipaa läheisyyttä ja syvempää yhteyttä, mutta toinen osa itsestä ahdistuu juuri siitä ja sitoutuminen usein hankalaa mitä vakavammalle tasolle mennään. Mielestäni moni kertomastasi on kuitenkin ristiriidassa, kun toisaalta valitat että et jaksa säätää tai järjestää mitään mutta yhdessä viestissä kerrot että esim. telkkarin katsominen yhdessä on kuitenkin liian tylsää eikä riitä yhteiseksi tekemiseksi. Eli jaksat järjestää itsellesi tekemistä ja olla aktiviinen, mutta et kumppanin kanssa? Odotatko siis että kumppani järjestäisi aivan kaiken puolestasi esim. tavaroidesi pakkaamisesta lähtien, vai voisiko olla ettei hänen luokseen meneminen vain motivoi tarpeeksi etkä kykyene myöntämään tätä itsellesi? Kerrot että rakastat, mutta samaan aikaan
Minä lievänä autistina (keski-ikäinen) veikkaan samaa. Tämä sama näkyy ihan kaikessa muussakin elämässä eli kun se alkuinnostus häviää, mielenkiinto häviää kokonaan, vaikka aiemmin olisi ollut aivan superkivaa. Omia esimerkkejä:
Lähdin opiskelemaan kieltä, jota olen halunnut opiskella 15 vuotta. Ensimmäisen vuoden olin innoissani, tein tehtävät ja opiskelin itsenäisesti lisää. Kun alkuinnostus hävisi, olen jaksanut vaan raahautua tunnille sen 1,5h/viikko. En tee kotitehtäviä, en opiskele itsenäisesti lisää, käyn vaan tunnilla.
Kaikissa työpaikoissa olen innoissani ensimmäiset 6kk, sen jälkeen innostus lakkaa ja työstä tulee tervanjuontia, vaikka pidän alasta.
Innostun katsomaan Netflixistä pitkää sarjaa. Otan tauon, kun en jaksa enää katsoa putkeen sarjaa, ja tuo tauko saattaa kestää vaikka 5 vuotta.
Aloitan pelin pelaamisen. Pidän siitä ja se on tosi kivaa. Pelaan kaikki valveillaoloaikani. Kun alkaa väsyttää ja otan tauon, en välttämättä palaa enää ikinä tuon pelin pariin. Vaikka siis nautin siitä aiemmin.
Liikunta on ihan kamalaa, koska siitä pitäisi saada innostus HETI. Ajattelen, että nyt viimeistään pitäisi alkaa liikkua, ettei mummona ole ihan rollaattoripotilas, mutta koska minua ei aidosti inspiroi liikunta, en saa itseäni liikkumaan. Vaikka pidän esimerkiksi joogasta.
Ostan uuden imurin. Imuroin onnessani joka päivä ja se on kivaa. Kun inspiraatio lakkaa, imuroinnista tulee kidutusta ja lykkään sitä niin pitkälle kuin villakoirainvaasiolta julkean.
Kaikki on enemmän tai vähemmän pakottamista arjessa, koska muuten se jää tekemättä. Syöminen. Siivoaminen. Pyykki. Sosialisointi. Liikkuminen. Kaupassa käynti. Hampaiden pesu. Kaikki tämä kuluttaa energiaa eikä ole vain arkinen suorite, joka saattaa vähän väsyttää - normihenkilö tekee asian ilman ongelmia osana arkea eikä se kuluta esim. kuka rasittuu hampaiden pesusta?
No minä autisti :D Koska on pakko pakottaa itsensä. Koska jos en pakota, se jää tekemättä, koska aivot sanovat EI KIITOS EN SUOSTU
Sulla on todennäköisesti menossa mukana myös add/adhd. Monilla autisteilla on, vaikka eivät ehkä asiaa tiedäkään. Joskushan ei edes voinut saada samaan aikaan sekä autismin että adhd:n diagnoosia, vaan se oli jompi kumpi. Se miten ensin hyperfokusoidut hetkeksi ja hyvin intensiivisesti (autistisen intensiivisesti) on klassinen adhd:n oire.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli sinulle riittää pelkkä tieto siitä että olet parisuhteessa ilman, että konkreettisesti olisit siinä? Miten olisi vaikkapa kirjeystävä? Eli joku chattityyppi jota ei tarvisi nähdä mutta saisit tunteen että olet parisuhteessa vaikka suhdetta et konkreettisesti haluakaan, ainoastaan tunteen että sellainen sinulla on.
Itse olisin tuossa tilanteessa ilman suhdetta, mutta jokaisella on se oma toive elämästään että mitä siihem kuuluu.
Olen miettinyt jotain tällaistakin ihan vakavissani. :D Mutta kyllä mä haluan läheisyyttä ja seksiäkin välillä, ihan oikean ja todellisen ja itselleni rakkaan ihmisen kanssa. En vaan jaksa mitään ylimääräistä panostamista, ei kiinnosta eikä huvita. Minulle riittäisi että nähdään max. kerran viikossa ilman mitään sen kummempia oheisjuttuja kuten niitä sukulaisia, yöpymiskamppeiden roudaamisia ja muita rasittavia
Oletko harkinnut vakituista seksi/halailukumppania ilman muuta suhdetta?Silloin ei tarvitse osallistua toisen elämään ja harvempikin tapaaminen on molemmille ok
Mulla on tämä sama. Treffailuaika oli ihanaa. Välillä oli viikkokin välissä kun ei nähty. Ehti ikävöidäkin. Heti kun päästään yökyläilyvaiheeseen alan väsyä.
Tahtoisin ihan oikeasti suhteen ja asuakin yhdessä, mutta ei minusta taida koskaan olla sellaiseen. Tarvitsen niin paljon omaa aikaa. Aikaa jota ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua, mutta mulle tuli mieleen että ap on vain sen verran introvertti, että ylimääräinen säätäminen ja sosiaalisuus kuluttaa. Eikä se ole mikään ongelma niin kauan kun molemmat parisuhteessa ymmärtää toisiaan. Jokainen parisuhde on omanlaisensa, ei ole mitään tiettyä mallia miten suhteessa pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toimisiko, jos asuisitte yhdessä?
Silloin molemmilla voi olla omaa aikaa, mutta parisuhteen asiat hoituvat siinä samalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, onko välttelevä kiintymystyyli tuttu? Siinä olennaista on juuri tuo, että osa itsestä kaipaa läheisyyttä ja syvempää yhteyttä, mutta toinen osa itsestä ahdistuu juuri siitä ja sitoutuminen usein hankalaa mitä vakavammalle tasolle mennään. Mielestäni moni kertomastasi on kuitenkin ristiriidassa, kun toisaalta valitat että et jaksa säätää tai järjestää mitään mutta yhdessä viestissä kerrot että esim. telkkarin katsominen yhdessä on kuitenkin liian tylsää eikä riitä yhteiseksi tekemiseksi. Eli jaksat järjestää itsellesi tekemistä ja olla aktiviinen, mutta et kumppanin kanssa? Odotatko siis että kumppani järjestäisi aivan kaiken puolestasi esim. tavaroidesi pakkaamisesta lähtien, vai voisiko olla ettei hänen luokseen meneminen vain motivoi tarpeeksi etkä kykyene myöntämään tätä itsellesi? Kerrot että rakastat, mutta samaan aikaan
Juuri se, että ihan perusarki on kuormittavaa. Ei siis sellaista, että ääh, en jaksaisi tiskejä, tylsää, vaan tiskien jälkeen on ihan oikeasti kulutettu erittäin tärkeää energiaa samalla tavalla kuin jos olisi lähtenyt juoksemaan tai tekemään jotain vaativaa työtä työpaikalla. Tiskaamisesta pitää palautua. Pyykkäämisestä pitää palautua. Siivoamisesta pitää palautua. Kauppareissusta pitää palautua. Ruoan laitosta pitää palautua. Joinakin päivinä pitää palautua suihkussa käymisestä, hampaiden pesusta, uusien lakanoiden vaihtamisesta.
Kumppanin kanssa vietetystä ajasta, olisi se miten antoisaa tahansa, pitää myös palautua.
Meillä on tulossa seurustelukumppanin kanssa kiva päiväretki toiseen kaupunkiin. Sellaiseen, jossa olen halunnut käydä monta vuotta jo, ja teemme ehdottomasti sellaisia asioita, joista nautin. Silti tiedän jo nyt, että seuraava päivä menee nukkuessa ja levätessä, ja minun on ehdottomasti saatava olla yksin sen jälkeen.
Se mikä ei kuormita,vaan antaa energiaa, kuten normaaleille ihmisille rakkaan kanssa yhdessä olo tai mukava harrastus, on se oma mielekiinnonkohde tai sen hetkinen inspiraation lähde. Minua kuormittaa ja väsyttää 2h luento. Minua ei kuormita eikä väsytä 8h luento omasta mielekiinnon aiheesta. Minua väsyttää seurustella muiden kanssa. Minua ei väsytä puhua 3h putkeen omasta mielenkiinnon kohteesta. Minua väsyttää pelata Monopolia 1h. Minua ei väsytä pelata kännykällä lempipeliä 4h putkeen.
Joku tiivisti netissä ADHD:n sanomalla, että "Onneksi olkoon! Sinulla on sairaus, joka antaa sinulle yli-ihmisen keskittymiskyvyn ja tehokkuuden, mutta se kohdistuu vain muutamaan asiaan eikä sitä voi kontrolloida. Sinulla on hirveästi energiaa, mutta kaikki menee siitä huolimatta viduiksi. Pärjäile!"
Vierailija kirjoitti:
Mun aiempi miesystävä iski minut, oli hurjan aktiivinen, suorastaan rakkauspommittaja ja minulla meni hetki jarrutella ja sulatella mitä tapahtuu. Halusi koko ajan viettää aikaa yhdessä, soitteli jatkuvasti kun ei oltu yhdessä, suunnitteli tulevaisuutta, esitteli perheelleen ja tuttavilleen, ym. Hulabaloo oli ihanaa mutta kaltaiselleni introvertille myös todella väsyttävää, mutta ajattelin että se ei kestä ikuisesti.
Olin itsekin tosi rakastunut, mutta kaipaan myös omaa rauhaa ja odottelin, että meno alkuinnostuksen myötä hieman rauhoittuu. Ja niin se sitten rauhoittuikin. Mies nimittäin alkoi ottaa etäisyyttä ja olla tyly, ja lopulta sai oksennettua ulos, että hän ei jaksa sitä että meidän täytyy koko ajan olla symbioottisesti yhdessä, ja pitääkö meillä kohta olla samanlaiset tuulipuvutkin. Ongelma taisi olla sama johon itse olen monesti suhteissa langennut, eli suorittanut suhdetta hampaat irvessä, "tietäen" mitä toinen suhteelta odotta
Öh, tuo tyyppi ei selvästikään ollut mikään tasapainoinen, itsereflektioon kykenevä tapaus. Taivuit parisuhteeseen kykenemättömän "rakkauspommittajan" painostamiseen, jatkossa älä tee samaa virhettä
Ei ole tuollaista ongelmaa. Mun ongelma on että miehet rakastuvat minuun tulisesti ja sitten jotenkin sekoavat ja ghostaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullekin tapailuaika oli tosi raskasta ja stressaavaa. Jatkuva aikataulujen sumpliminen, milloin nähdään ja yövytään missäkin -kyselyt, matkalaukkuelämä yms. oli todella kuormittavaa, mutta yhteenmuutto auttoi. Molemmilla on omia harrastuksia ja ystäviä ja vietetään myös saman katon alla omaa aikaa kumpikin eri juttuja eri huoneissa tehden. Vastapainoksi on myös yhteistä aikaa, yhteisiä menoja ja läheisyyttä ilman mitään pakotteita tai odotuksia. Kyllä parisuhteessa voi ja pitääkin pysyä omana erillisenä ihmisenään, erillisyys on ihan yhtä tärkeää kuin yhtenäisyys kumppanin kanssa.
Ehkä se yhteenmuutto tosiaan voisi auttaa. Olenhan kyennyt yhteiseen elämään aiemminkin, olen sitoutuvaa ja uskollista tyyppiäkin. Riittävän iso kämppä vaan... ehkä erilliset makkarit. Jotain sellaista jossa voin olla kuitenkin riittävästi myös itsekseni.
JOku ehdott
Jos olisin sinä, tulostaisin tuon ja kertoisin saman kumppanilleni sanasta sanaan ja kysyisin voiko hän auttaa minua. Auttaa jaksamaan, lataamaan vähemmän odotuksia osallistumisesta menoihin ja sukuloimisiin. Antaa olla rauhassa kun haluat omaa aikaa. Ymmärtäisiko kumppani sinua?
Sinähän kuulostat vaan ihan tyypilliseltä mieheltä :D