Sinä yli 50-vuotias lapseton nainen, kaduttaako tai harmittaako koskaan, ettet hankkinutkaan lasta/lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Muutama hetki, jolloin olen miettinyt, minkälainen ihmisentaimi minun ei milloinkaan maan päälle syntynyt biologinen lapseni olisi ollut, miltä näyttänyt, kaikkea tätä.

Kyllä tällaisia hetkiä on joitakin, en lähde kaunistelemaan.

Katumuksesta en kuitenkaan puhuisi.

Sellainen ohikiitävä melankolinen häivähdys ikävän ja surun kombinaatiota, ja sitten.. minä jatkan päivääni. 

Samalla tavalla koen ohikiitäviä kaipuun ja ikävän tunteita melko hiljattain kuolleita erinäisiä läheisiäni kohtaan.

 

*En tosin vielä ole YLI 50, kuten otsikossa kohdennus. -sama

Ei. Elämäni on nyt helpompaa kuin lapsia saaneilla tuttavilla ja sukulaisilla, jotka pelkäävät nyt lapsensa joutuvan kokemaan sodan, kunhan Venäjä ehtii hyökkäämään tänne. 

Itse huolehdin vain itsestäni ja ajattelen, että paljon ehtii tapahtumaan ennen kuin Venäjä kykenee hyökkäämään Suomeen. Venäjä ehtii vaikka räjäyttämään vahingossa kaikki ydinaseensa. 

Ei ole sekuntiakaan kaduttanut tai harmittanut. Olen tiennyt jo alle 20-vuotiaasta lähtien, että minä en halua olla äiti. Eikä mieli ole muuttunut. 

N55

Vierailija kirjoitti:

Totta, että saattaa kaduttaa sitten, kun kavereille alkaa tulla lapsenlapsia. 

Lisäksi lapset usein hoitavat vanhempiensa asioita, jos vanhemmat ei enää kykene. Jopa palvelutaloissa on tärkeää, että on lapset katsomassa perään. 

Juttelin pitkään yhden entisen hoitajan kanssa. Sanoi, että lapsettomat tulevat pakostakin huonommin hoidetuiksi, kun lapset ei pidä puolia. Ei kestänyt kauaa olla eaadollisella alalla. Siirtyi takaisin entiseen ammattiinsa. 

Antoi myös neuvon, että oli luullut aiemmin (ennen hoitajakokemustaan) yksityisiä paremmaksi, mutta julkisissa on parempi hoito oikeasti. 

Hän siis kouluttautui hoitajaksi ajatuksella, että tekee keikkaa viikonloppuisin ja entistä työtään  muulloin. Iältään viiiskymppinen. 

Tuo voi kyllä pitää paikkansa, että jotkut lapset taistelevat vanhemmalleen paremman hoidon. Se on ihan hyvä pointti.

Mutta muuten en kyllä allekirjoita. Mun kavereilla on lapsenlapsia ja monelle se on ihan oikeasti taakka. Monella on välit jopa katkenneet omiin lapsiin, kun nämä vaativat vielä työikäisestä vanhemmastaan ilmaista lastenhoitajaa. Monelle tämä on tosi suuri ahdistuksen aihe, kun voimat eivät ole kuten ennen mutta silti pitäisi jaksaa töissä ja vielä olla osallistuva isovanhempi. 

Olen ollut vanhustyössä ja valitettavasti sanoisin, että yksinäisimpiä ovat ne joilla on lapsia, jotka eivät koskaan käy tai käyvät tunnin pari kertaa vuodessa. Koko elämä on yhtä odottamista. Lapsettomat ovat tottuneet olemaan yksin, eivät he yhtäkkiä ala vihaamaan yksinoloa vaan nauttivat siitä vielä vanhanakin. Lisäksi lapsettomat ovat usein huolehtineet muista ihmissuhteista paremmin. Muistan vieläkin kolme lapsetonta vanhusta, jotka olivat olleet kavereita hamasta nuoruudesta asti. Heillä oli aivan omat, ihanat jutut. Heillä kyllä kävi myös nuorempia vieraita ja sukulaisia. Ihminen voi olla jollekin tärkeä vaikka ei olisi tämän vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites itse ap, harmittaako?

Olen vielä sen ikäinen, että voisin saada lapsia, mutta kallistumassa siihen, etten niitä hanki. Mietityttää vain, tulenko katumaan sitä 15 - 20 vuoden päästä. Sen takia teinkin aloituksen, kun haluaisin kuulla muiden kokemuksista. Vapaaehtoinen lapsettomuus on aika suosittua nykyään, mutta en usko sen olevan pelkästään positiivinen kokemus kaikille sen valinneille. AP

Ymmärrän tämän. Haluamme varmistusta muilta, että olemme tekemässä oikeita valintoja.

Ikävä totuus kuitenkin lopulta on, ettemme voi toisten kokemusten perusteella tietää, mitä itse koemme. 

En ole varma, kannattaako tätä kadunko vai enkä kadu -dilemmaa edes pohtia. Ehkä hedelmällisempää olisi miettiä, mitä minulle merkitsisi jos minulla olisi vauva, koululainen, teini tai aikuinen lapsi. Ja jos lapsi joskus kysyisi, että miksi halusit minut, niin siihen osaisi vastata.

Miksi se kaduttaisi? Olen tehnyt tietoisen päätöksen, etten hanki lapsia ja hyvä niin. Jos olisin lapsia halunnut, olisin niitä yrittänyt noin 20v sitten. 

Ap:n kysymyksenasettelu on suoraan sanottuna typerä. On täysin eri asia, jos lapsettomuus on oma valinta kuin jos on tahattomasti lapseton. Ei noiden kahden kokemuksia voi mitenkään rinnastaa toisiinsa. Totta kai se harmittaa ja surettaa, jos on halunnut lapsia eikä niitä ole saanut. Ja vastaavasti: tietenkään ei kaduta tai harmita, jos ikinä ei ole lapsia halunnutkaan. 

En ole koskaan katunut lapsettomuutta.

Ei kaduta. Tiesin jo peruskoulun yläasteella, etten halua lapsia.

Tiesin jo 5-vuotiaana, etten halua synnyttää. Myöhemmin olen katsellut sivusta sitä lapsiperhearkea, uuh. Opettajana olen nähnyt, kuullut ja kokenut koko yhteiskunnan kaikkien kerrosten jälkeläisten ja vanhempien teppuroinnit hyvässä ja pahassa. Nykyään saa harva se päivä lukea lehdistä, mitä voi sattua vanhempien ja lasten välillä. Kaduttaako? Ei, totisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kysymyksenasettelu on suoraan sanottuna typerä. On täysin eri asia, jos lapsettomuus on oma valinta kuin jos on tahattomasti lapseton. Ei noiden kahden kokemuksia voi mitenkään rinnastaa toisiinsa. Totta kai se harmittaa ja surettaa, jos on halunnut lapsia eikä niitä ole saanut. Ja vastaavasti: tietenkään ei kaduta tai harmita, jos ikinä ei ole lapsia halunnutkaan. 

Ja kolmas vaihtoehto, olla surrut surunsa tahattomasta lapsettomuudesta ja todennut että tämä oli sittenkin se paras vaihtoehto. Tämä oli se itselle tarkoitettu elämä, jota ei olisi voinut elää jos olisi ollut lapsia. Minä olen nykyään iloinen, etten lapsia saanut vaikka se oli aikanaan suuri suru.

Ei kaduta. Minulla on mukava elämä ja ihana mies. Ainoa suru elämässäni on se, että mies ajoittain on niin surullinen aikuisten lastensa vuoksi. Nämä kun ovat niin onnettomia omissa parisuhteissaan ja viettävät jotenkin niin ilotonta ja masentavaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kysymyksenasettelu on suoraan sanottuna typerä. On täysin eri asia, jos lapsettomuus on oma valinta kuin jos on tahattomasti lapseton. Ei noiden kahden kokemuksia voi mitenkään rinnastaa toisiinsa. Totta kai se harmittaa ja surettaa, jos on halunnut lapsia eikä niitä ole saanut. Ja vastaavasti: tietenkään ei kaduta tai harmita, jos ikinä ei ole lapsia halunnutkaan. 

Minusta kysymys ei ole ollenkaan typerä. Olen itsekin pohtinut kolmekymppisenä ihan vastaavaa.

Ei varmasti kadutakaan, jos ei ole lapsia koskaan halunnut, mutta ap hakikin kysymyksellään niitä, joilla lapsihaaveet ovat heränneet ns liian myöhään. Ja ap vaikuttaa riittävän fiksulta ymmärtääkseen, että asiat tai näkemykset, jotka tuntuvat kolmekymppisenä tosi tärkeiltä, eivät sitä välttämättä myöhemmin ole. Ihminen muuttuu ja kehittyy elämänsä läpi.

Ja pahoittelut ap, sinun kysymykseesi en osaa vastata.

Pahin painajaiseni olisi olla 10-20v lapsen äiti. Ihan siksi en ole ikinä katunut, etten vauvakuumeilun sokaisemana ryhtynyt lapsentekoon. Olisin todennäköisesti katunut sitä, kun se vauva olisi kasvanut isoksi lapseksi. 

Ei. Elän maalla eläinlaumani kanssa ja olen onnellinen. 

Ei kaduta, olen naimisissa eikä mieskään halunnut lapsia. Meidän sisaruksilla on lapsia ja olemme saaneet olla tiiviisti mukana heidän elämässään ja se on riittänyt.

Kadun vain sitä, että ap on syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Kadun vain sitä, että ap on syntynyt.

Et voi katua asiaa, johon sinulla ei ole osaa eikä arpaa. Voit korkeintaan olla siitä pahoillasi. 

Harmittaa niitä mutta he ovat itselleen vakuuttaneet ettei saa harmittaa koska vähän myöhästä on.

Eli eivät myönnä sitä. Muuten myöntäisivät että tuli tehtyä huono päätös ja sitähän ei voi tehdä.

Pitää pysyä sen päätöksen takana, sen takia nää vastaukset on tätä.

Ilmiselvää.

Itse kaduttaa ja myönnän sen.

Kerropa nyt, ap, mistä marketista niitä lapsia olisi voinut hankkia.