Yksikään suhde ei onnistu eron jälkeen

Ilmeisesti et ole ikinä ollut narsistin kanssa parisuhteessa. Sanotaan, että riitaan tarvitaan kaksi. Ei narsistin kanssa. Minulla täsmälleen sama kokemus kuin kirjoittajalla, jota lainasit. Pitkän liiton jälkeen ystävät vähentyneet. Omia juttuja ei saanut olla. Mustasukkaisuus oli ihan järjetöntä. Gaslighting ja manipulointi jatkuvaa. Sekoitti pään aika totaalisesti. Nyt kuitenkin toipumisen tiellä. 

Olet täysin ikäloppu, tiedät mitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti et ole ikinä ollut narsistin kanssa parisuhteessa. Sanotaan, että riitaan tarvitaan kaksi. Ei narsistin kanssa. Minulla täsmälleen sama kokemus kuin kirjoittajalla, jota lainasit. Pitkän liiton jälkeen ystävät vähentyneet. Omia juttuja ei saanut olla. Mustasukkaisuus oli ihan järjetöntä. Gaslighting ja manipulointi jatkuvaa. Sekoitti pään aika totaalisesti. Nyt kuitenkin toipumisen tiellä. 

Tämä siis kommenttina viestille 399/400.

Vierailija kirjoitti:

"itse toivon yhdessä asumista ja läheistä kumppanuutta"

No se voi olla vähän haastata toive keski-ikäisellä tai vanhemmalla, koska moni ei sitä enää jaa. Itsekin, kun päälle nelikymppisenä päädyin sinkkumarkkinoille taas, niin pidin selvänä, etten enää halua asua yhdessä kenenkään kanssa, enkä semmoista perinteistä "kotileikkiä". Että kevyemmältä, kahden vapaan ja itsenäisen aikuisen yhdessäolon pohjalta, vain haluaisin suhteen. Minusta se oli vähän niin, että tarve sille kiinteämmällä yhdessäololle oli aikoinaan lasten takia, mutta kun lapsia ei ole enää tarkoitus hankkia, ei ole tarvetta perustaa sellaista kotia yhdessä.

Tää oli kuin mun näppiksestä. Vaikka mulla ei edes ole lapsia, niin näin päälle nelikymppisenä mikään kotileikki ei kiinnosta senkään vertaa kuin nuorempana. Olen jopa miettinyt, että mulle sopisi vallan hyvin, jos mies asuisi jossain toisessa Euroopan maassa, ja nähtäisiin vain lomilla ja silloin tällöin etätyöpätkillä toinen toistensa kotimaissa. Arkena sitten viestiteltäisiin ja puhuttaisiin puhelimessa. 

Jos Ap luet tätä palstaa, niin tiedät, että moni nainen ihan oikeasti myös pelkää joutuvansa miehen kotiapulaiseksi. Paljon rennompaa ja seksielämääkin ylläpitävämpää on asua omissa huusholleissa. Kiinnostavilla naisilla on sitä paitsi paljon osa-alueita elämässä, joihin he eivät tarvitse miestä rinnalle. Itsenäisilläkin naisilla kuitenkin on usein rakkauden kaipuu ja halu tietää, että on joku, jonka puoleen kääntyä, ja joka tarvittaessa tukee. Tietysti itsekin sitten ollaan valmiita olemaan miehelle olkapäänä tarvittaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti et ole ikinä ollut narsistin kanssa parisuhteessa. Sanotaan, että riitaan tarvitaan kaksi. Ei narsistin kanssa. Minulla täsmälleen sama kokemus kuin kirjoittajalla, jota lainasit. Pitkän liiton jälkeen ystävät vähentyneet. Omia juttuja ei saanut olla. Mustasukkaisuus oli ihan järjetöntä. Gaslighting ja manipulointi jatkuvaa. Sekoitti pään aika totaalisesti. Nyt kuitenkin toipumisen tiellä. 

Tämä siis kommenttina viestille 399/400.

No kuule, olen ollut aikoinaan ns. haasteellisessa suhteessa ja ihan avioliitossa sellaisen kanssa. 14 vuoden jälkeen menimme pariterapiaan, jonka myötä minä halusin erota. Siellä terapiassa ymmärsin, että minun täytyy ottaa vastuu ihan itse, koska pso ei halunnut erota. Eron jälkeen kävin kaksi vuotta terapiassa vielä selvittelemässä itseäni ja liittoa. Että kyllä se on semmoisestakin suhteesta otettava vastuu, siis se, miksi minä olin siinä/mitä tarpeita se minussa tyydytti yms. Ja siitä purkamisen ohella rakentaa uutta suhdetta itseensä ja elämään.

Muistaakseni tämä mies kirjoitti, että erosta vuosia aikaa ja on käsitellyt omalla tavallaan menneet, jos tulkitsin oikeaa henkilöä. Itse olen käynyt traumaterapiassa vuosia. Eihän toipuminen tarkoita sitä, että ei enää ikinä triggeröidy mistään tai ei saisi tuntea katkeruutta entistä puolisoa kohtaan. Itse olen ihan hyvällä tiellä, olen psyykkisesti vahva ihminen ja tiedän selviäväni. Mutta ainakin itselläni suhde ensinnäkin kesti kauan ja sain siipeen pahasti. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaikenlaista traumaattista. 

En ihan saa kiinni siitä, miten mielestäsi kirjoittaja ei ota vastuuta. Koska syyttää entistä puolisoaan elämänsä kuihduttamisesta? No minä ainakin syytän entistä puolisoani monestakin asiasta, koska hänhän tuhosi elämäni. Mutta minkäpä sille enää mahtaa. Nyt on koottava oma elämä uudestaan palasista. Kyllä asioista pitää voida puhua/kirjoittaa. Katkeruus väkisinkin jää eikä siitä tarvitse syyllistää. 

398. Hyvä kiteytys tilanteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"itse toivon yhdessä asumista ja läheistä kumppanuutta"

No se voi olla vähän haastata toive keski-ikäisellä tai vanhemmalla, koska moni ei sitä enää jaa. Itsekin, kun päälle nelikymppisenä päädyin sinkkumarkkinoille taas, niin pidin selvänä, etten enää halua asua yhdessä kenenkään kanssa, enkä semmoista perinteistä "kotileikkiä". Että kevyemmältä, kahden vapaan ja itsenäisen aikuisen yhdessäolon pohjalta, vain haluaisin suhteen. Minusta se oli vähän niin, että tarve sille kiinteämmällä yhdessäololle oli aikoinaan lasten takia, mutta kun lapsia ei ole enää tarkoitus hankkia, ei ole tarvetta perustaa sellaista kotia yhdessä.

Tää oli kuin mun näppiksestä. Vaikka mulla ei edes ole lapsia, niin näin päälle nelikymppisenä mikään kotileikki ei kiinnosta senkään vertaa kuin nuorempana. Olen jopa miettinyt, että mulle sopisi vallan hyvin, jos mies asuisi

Minusta on kiva ajatus tavata miestä vain "laittautuneena" ja hoitaa terveys-, peseytymis- ja ulostamisjutut omalla ajalla. Ei sillä, että tätäkään tekisin, mutta en yksinkertaisesti kaipaa miestä todistamaan pierujani yhtään sen enempää kuin kollegoitakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinkkunnuin itse ollessani 46-vuotias kahden teinin äiti. En ollut ollenkaan varma haluaisinko enää minkäänlaista parisuhdetta, mutta sen tiesin että jos haluaisin, mulla olisi vain yksi kriteeri. Halusin rakastua, molemminpuolisesti. Itse en uskonut sellaiseen että mulla olisi joku shoppailulista jonka kanssa lähtisin ostamaan uutta puolisoa. 

Moni kommentti saa mut miettimään että joskus monen muunkin kannattaisi heittää se shoppailulista menemään ja alkaa kohdata ihmisiä aidosti ja avoimin mielin. 

Itse kohtasin rakkauden.

Osalla katsos kun on huono kokemus tuollaisesta parinvalintametodista. On ehkä taustalla kipeä riitainen ero nuoruuden rakkaudesta, jonka kanssa tunteet roihusi ja kemia toimi ja lopulta kuitenkin haluttiin ihan eri asioita. Monesti ihmiset haluavat välttää aiempien parisuhteiden kohtaloksi koituneita virheitä. Jollekin se vikatikki o

Kyllä, itselläni on taustalla nimenomaan se kriteerilistan kaikki kohdat täyttänyt paperilla täydellinen mies ja hänen kanssaan perustettu perhe. Mitään suuria tunteita en hänen kanssaan kokenut, vaikka toki vuosien mittaan kiinnyinkin. Kun sitten erottiin, en halunnut enää samanlaista. Olin aivan valmis olemaan vaikka loppuelämäni yksin, jos en löytäisi rakkautta. 

Mutta se täytyy kyllä myös sanoa että en minäkään ihan keneen tahansa olisi rakastunut. Jos nyt listaisin puolisoni kaikki ominaisuudet, en ikinä olisi uskaltanut toivoa kaikkea sitä puolisossa. 

Sivukommenttina myös muuhun keskusteluun: mun mielestä se on hienoa ja myös tärkeintä että ihmiset tuntevat itsensä ja tietävät mitä haluavat ja mitä eivät. Itse tosiaan halusin rakastua ja pitkään ajattelin että kunhan rakastun, se riittää. Mutta sitten kun rakastuin, totesin että halusinkin enemmän. Halusin yhteisen tulevaisuuden, yhteisen kodinkin sitten kun lapset lähtevät, herätä puolisoni vierestä joka aamu ja nukahtaa siihen joka ilta. Onnekseni hän halusi samaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Vaikka olisi vain lähihoitaja, ei se yksi tee ihmisestä sen huonompaa ammattilaista. Ei kaikilla psykologeillakaan nouse hissi ihan ylimpiin kerroksiin. Ja taisi tässä taannoin yksi psykiatri nalkata vaimonsa Ullanlinnassa sen jälkeen, kun autolla ajo Kolera-altaaseen ei tuottanut toivottua lopputulosta."

No totta ihmeessä koulutuksella, työkokemuksella työnohjauksella on merkitystä ammattitaitoon. Tuo Ullanlinnan psykiatri ei ollut terapeutti vaan psykiatrian erikoislääkäri.

Ilman muuta itseoppinut ja itsensä terapeutiksi nimittänyt on pätevämpi kuin psykiatrian erikoislääkäri. Mutta ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti pesee kaikki muut.

Niinpä. Lääkärinä ei saa toimia lähihoitajan koulutuksella, mutta avioliittoa voi terapoida kuka tahansa ilman koulutusta. Sehän on julkkisten uusi muotiammatti suorastaaan.

Jos puhutaan avioliitoista niin omasta mielestä on kyse elämän tärkeimmistä asioista ja usein myös koko omaisuudesta, jos ero realisoituu. Kyse on myös lasten elämästä ja asioista. 

Ehkä ap:sta huokuu epätoivo. Keskity elämään omaa elämääsi tyytyväisenä, se vetää puoleensa. 

"Niinpä. Lääkärinä ei saa toimia lähihoitajan koulutuksella, mutta avioliittoa voi terapoida kuka tahansa ilman koulutusta. Sehän on julkkisten uusi muotiammatti suorastaaan.Jos puhutaan avioliitoista niin omasta mielestä on kyse elämän tärkeimmistä asioista ja usein myös koko omaisuudesta, jos ero realisoituu. Kyse on myös lasten elämästä ja asioista."

Kommentteihinkin viitaten, kyse on elämästä. Haenko apua oikeasta paikasta vai katkeroidunko ja syytän yksin toista? Tai ajelehdinko vain. 

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti introvertit uupuvat usein parisuhteissa, koska tarvitsevat omaa aikaa enemmän kuin muut. Jotenkin silti toivoisin, että kun suhteeseen lähdetään, siihen lähdettäisi rakkaudesta. Rakkaus taas meinaa sitä, että ihmisestä tykätään juuri sellaisena kun hän on. 

Itse sinkkuunnuin keski-iässä ja ihmettelin, kuinka nopeasti miehet olisivat olleet valmiita etenemään. Yhteenmuuttokumppania ja uutta aviomiestä olisi kyllä löytynyt, mutta ei ketään, joka olisi halunnut tutustua rauhassa. 

Hämmentävää, koska nuorena oli lähes mahdotonta taas löytää sitoutumishaluista kumppania. Miehillä oli hirveästi omia harrastuksia ja menoja. Katoavatko nämä kaikki harrastukset iän myötä vai mitä miehille tapahtuu? 

Heitä alkaa pelottaa yksinäinen vanhuus, ja hakevat hoitajaa ja kokkia /kodinhoitajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"itse toivon yhdessä asumista ja läheistä kumppanuutta"

No se voi olla vähän haastata toive keski-ikäisellä tai vanhemmalla, koska moni ei sitä enää jaa. Itsekin, kun päälle nelikymppisenä päädyin sinkkumarkkinoille taas, niin pidin selvänä, etten enää halua asua yhdessä kenenkään kanssa, enkä semmoista perinteistä "kotileikkiä". Että kevyemmältä, kahden vapaan ja itsenäisen aikuisen yhdessäolon pohjalta, vain haluaisin suhteen. Minusta se oli vähän niin, että tarve sille kiinteämmällä yhdessäololle oli aikoinaan lasten takia, mutta kun lapsia ei ole enää tarkoitus hankkia, ei ole tarvetta perustaa sellaista kotia yhdessä.

Tää oli kuin mun näppiksestä. Vaikka mulla ei edes ole lapsia, niin näin päälle nelikymppisenä mikään kotileikki ei kiinnosta senkään vertaa kuin nuorempana. Olen jopa miettinyt, että mulle sopisi vallan hyvin, jos mies asuisi

Näin minäkin ajattelen. On paljon rennompaa, kun kumpikin pitää huolen omasta taloudestaan, sekä kodista että rahoistaan. Ei tarvitse tehdä kompromisseja kodin sisustuksen suhteen. Lopultakin minulla on oma tila, huone. Perhe-elämässä minulla ei ollut mitään omaa tilaa, minne rauhassa vetäytyä. Ex-miehellä oli työhuone, jossa hän vietti iltoja, jos niin halusi. Nyt kun minusta tuntuu samalta, lähden omaan sievään, rauhalliseen, turvalliseen kotiin. Myöskään seksin vonkaaminen ei tuota ongelmaa. Jos olen saanut tarpeekseni, mutta kumppani ei oikein kuuntele, voin vain lähteä kotiin, ja palata, kun siltä tuntuu. Saan aina mennä nukkumaan ja nukkua rauhassa, ja niin pitkään kuin huvittaa. Tiskipöydällä on vain ne tiskit, mitkä olen itse siihen jättänyt. Jos viikonloppuna tuntuu, että olen pyjamassa koko päivän ja katson suosikkisarjaa,  voin tehdä juuri niin, selittelemättä kenellekään. Voin vaikka laittaa puhelimen äänettömälle. Kun lapset asuivat kotona, olin aina saatavilla, vaikka sitten keskellä yötä.

Keski-ikäinen nainen on tehnyt muiden kodin eteen töitä monta kymmentä vuotta, nyt voi ihan hyvin asua omassa sievässä kodissa seuraavat kymmenet vuodet.

Koska ap myöskään ei ole kiinnostunut isäpuolen roolista, vaan kahden aikuisen ajanvietosta, niin tämmöinen on ihan käypä vaihtoehto, ja varmaan moni viisikymppinen nainen pitää hyvänä.

Vierailija kirjoitti:

Ap lisää...

Sen verran paljastan, että teen itsenäistä työtä yliopistolla ja lisäksi konsulttina eli jonkinlainen monipaikkaisuus on työss pakollista. Asun kahdella eri paikkakunnalla. Kumppani ei varmasti voi liikkua koko ajan, paitsi jos etätyö mahdollistaa.

Tapailujen joukossa on matalapalkka-aloilla toimivia naisia. En ole materialisti sanan perimmäisessä tarkoituksessa, mutta elämäntyyleissä voi olla valtava ero. Itselleni oopperaliput ovat arkea, jollekin toiselle ihan vstenmielinen ajatus.Vakavassa suhteessa toivon samankaltaisuutta eli jokin akateeminen, itsenäistä työtä tekevä nainen olisi ihanne. Keskusteluja teekupin ääressä myös akateemisista aiheista olisi toiveena. Olen avoimin mielin halunnut tutustua, mutta nopeasti sitä tulee käsitys, ollaanko lainkaan samalla aaltopituudella. Pari sopivaa on löytynyt pidempään suhteeseen, mutta molemmat jättivät minut.

Eli 

Naisen tulee olla

Raitis

Akateeminen

Lapseton

Rahaa rampata oopperassa

Vaeltaa 

Hengellinen=kristitty

Vierailija kirjoitti:

AP tässä tervehdys: 

Onpa hirmuisesti näkemyksiä aiheesta. 

Aloitus poiki vilpittömästä harmituksesta yksinäisenä  helatorstaina. Erosta jo vuosia, tilanne edelleen sama. 

Exän perään en haikaile. Kuin vieras ihminen nykyisin. Ne oli upeita vuosia. Aikansa kutakin. Hienot lapset saatiin yhdessä. Häntä tulen aina arvostamaan lasteni äitinä. En ehkä ilmaissut itseäni oikein. Tarkoitin valitsisin uudelleen sitä, että sillä nuoren miehen viisaudella valitsisin uudelleen, oli hyvä äiti lapsilleni. Nyt tällä elämänkokemuksella valitsisin toisin. Muutenkin ollaan eri ihmisiä. 

Viimeisin suhde (vajaa 7 kk), päättyi kuukausi sitten. Ollaan lämmitelty uudelleen hieman, öitä vietetty yhdessä. Tässä harmittaa se, ettei suhde etene yhteistä elämää kohti. Aluksi syntyi käsitys, että kumpikin haluaa samaa. Kertaakaan ei ole reilun puolen vuoden aikana tavattu kummankaan lapsia, ystäviä nä

Saat siis seksiä?

Eikö sulla oo ap yhrään ystävää?

Ap haluaa

Seksikumppanin, jonka kanssa voi puhua akateemisia teekupin ääressä ja vaeltaa espanjassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kyllä hankalalta iältä erota. Moni on varmasti tuossa iässä jo kokenut sen perinteisen suhteen, jossa muutetaan yhteen jne., eikä välttämättä toivo enää samanlaista.

 

Toisaalta erostasi on kulunut aika vähän aikaa, olet hypännyt melkein suoraan uusiin suhteisiin. Voi olla, ettet sen vuoksi löydä aidosti sitoutumishaluisia naisia. Kannattaa nyt hetki keskittyä vain itseensä. 

Kuinka kauan pitäisi haluta ja malttaa odottaa, jos ikää on 55 ja jäljellä olevaa elinikää ehkä.20v, josta tervettä ja hyvää toivottavasti edes 10v? Kolmekymppisenä on enemmän aikaa ottaa parit aikalisät.

Riippuu millaisen suhteen haluaa. Ehkä olisi kannattanut odottaa vähän pidempään sen eron jälkeen. Käydä ehkä terapiassa jos sille on tarve (eron jälkeen usein on), pitää itsest

Eiks ap oo vanha mies?

Kauanko 55 v pitää odottaa eron jälkeen, et alkaa hakea uutta????

Haeppa se vaimo takaisin ja opettele käyttäytymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinkkunnuin itse ollessani 46-vuotias kahden teinin äiti. En ollut ollenkaan varma haluaisinko enää minkäänlaista parisuhdetta, mutta sen tiesin että jos haluaisin, mulla olisi vain yksi kriteeri. Halusin rakastua, molemminpuolisesti. Itse en uskonut sellaiseen että mulla olisi joku shoppailulista jonka kanssa lähtisin ostamaan uutta puolisoa. 

Moni kommentti saa mut miettimään että joskus monen muunkin kannattaisi heittää se shoppailulista menemään ja alkaa kohdata ihmisiä aidosti ja avoimin mielin. 

Itse kohtasin rakkauden.

Good for you. Jokainen on vapaa toimimaan haluamallaan tavalla, kunhan ei kohtele toisia siinä sivussa väärin.

Itse olen nyt eronnut saman ikäisenä, ja todellakin aion miettiä tarkkaan, minkälaista kumppania haluan jatkossa. Enkä siis nyt tarkoita ulkosia asioita enkä ammattia tms., vaan arvoja, elämäntyyliä, yhteneväisiä haaveita ja näkemystä tulevasta elämästä. Kommunikointitaitoja, tapaa ilmaista rakkautta (lähinnä fyysinen, verbaalinen vai toiminta) ja tapaa huomioida muita.

Ex-mieheni ei ollut minulle oikeanlainen enkä minä hänelle. Mutta rakastuessamme emme kumpikaan vielä olleet riittävän kypsiä, jotta olisimme tajunneet tätä. Ei sitä turhaan sanota, että rakkaus on sokea.

Niinpä en aio rakastua keneen vain. Annan rakkauden tulla, jos jäljelläkin voisimme sopia toisillemme. Muutoin on tulossa vain seuraava ero.

N46

Allekirjoitan tämän täysin. Minulle teki todella hyvää olla yksin yli kuusi vuotta eron jälkeen ennen kuin vakava parisuhde tuli kohdalle. Tapailunkin aloitin vasta pari vuotta eron jälkeen. Kuvittelin silloin olevani valmis uuteen parisuhteeseen, mutta jälkikäteen ajatellen työni oli vielä kesken. Yksinolosta ja kevyistä tapailusuhteista opin paljon siitä, kuka olen ja millaiseen suhteeseen olen valmis, mitä todella haluan ja mitä voin toiselle tarjota. Tuolla edellä joku ilmaisi hyvin, että monet päistikkaa uuteen suhteeseen ryhtyvät haluavat jatkaa siitä, mihin edellisen kanssa jäivät ja toinen käytti palapelivertauskuvaa. Uuteen suhteeseen on paremmat edellytykset, kun todella on karistanut edelliset suhteet ja pysähtynyt tutkiskelemaan millaiseksi elämänkokemus on ehtinyt muovata. Itsenäistyminen on niin paljon enemmän kuin kykyä hoitaa arki yksin, se on myös oman erillisyyden ja kokonaisuuden tunnistamista. Tällöin ei enää tarvitse toista ollakseen eheä, ei tarvitse toisesta ihmisestä sitä puuttuvaa palapelin palasta ollakseen valmis. Varsinkin aikuisiällä jokainen on jo oma palapelinsä. Ei ehkä täydellinen ja joskus paloja pitää etsiskellä, mutta on virheellistä odottaa toisen aikuisen tuosta vaan loksahtavan osaksi omaa elämää jonkinlaiseen valmiiseen rooliin ja asemaan.