Lapsella sosiopaattisia piirteitä

Ap kertoi alussa, että lapsi pärjää koulussa hyvin, on hyvä ja pidetty oppilas. Joten sikäli voitte unohtaa autismin ja kaikkinaiset erityisyydet. Ongelmat liittyvät perheen vuorovaikutukseen, jos ne ilmenevät vain kotona.

Itse en ollut koskaan väkivaltainen, mutta kohtelin äitiäni välillä kuin roskaa. Pääsyy oli se, että äiti oli tunnekylmä ja monin osin kykenemätön hyvään vanhemmuuteen. Ei lapsi osaa käsitellä asiaa muuten kuin rankaisemalla vanhempaa, etenkään, jos asiaa ei ole mitenkään edes yritetty selittää. Lapsi vain näkee, miten toisten äitien silmissä näkyy rakkaus ja oman äidin silmissä jotain muuta.



Sanoisin, että ap:nkin lapsen tapauksessa on hyvä asia, että lapsi kääntää vihansa ulospäin eikä sisäänpäin. Toivottavasti hänellä on perheessä toinen turvallinen vanhempi, joka hyväksyy hänen persoonansa vaikkei käytöstä hyväksyisikään.

Pilalle mennyt kasvatus ja huono äiti/isä syndroomalta tuo kylläkin vaikuttaisi.

Älä tee ap enää lapsia, kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Tunsin lapsena ja nuorena yhden tuollaisen ihmisen. Oli menettänyt omat vanhempansa lapsena onnettomuudessa ja yritti kiusata toisia siitä että näiden vanhemmat oli elossa. Isovanhemmat oli hänen huoltajiaan, mutta joutui tekemisiin myös lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, kun isovanhemmat ei oikein pärjänneet.

Isovanhemmat itsekin vaativat tälle lapselle jotain erivapauksia, koska tämä oli orpo. Eivät asettaneet mitään rajoja, vaan heidän mielestään koko muun maailman piti elää heidän orvon lapsenlapsen ehdoilla. Eihän tuosta ihmisestä oikein mitään tullut, ei pystynyt pitämään mitään ihmissuhteita, koska kukaan ei jaksanut sitä meininkiä, ilmeisesti elää yksin ja yhteiskunnan ulkopuolella.

Jotkut orvoksi jääneet on just tuollaisia. Ovat eläneet turvattua elämää ja heille on huoltajiensa toimesta vaadittu eri oikeuksia, kaikkea ollut yllinkyllin, sosiaalitoimi ja sukulaiset huolehtineet. Sitten kun pitäisi tullakin toimeen toisten ihmisen kanssa huomaavat ettei heillä olekaan maailmassa näitä erivapauksia. Sitten kiukuttelevat.

Vierailija kirjoitti:

Ap kertoi alussa, että lapsi pärjää koulussa hyvin, on hyvä ja pidetty oppilas. Joten sikäli voitte unohtaa autismin ja kaikkinaiset erityisyydet. Ongelmat liittyvät perheen vuorovaikutukseen, jos ne ilmenevät vain kotona.

Itse en ollut koskaan väkivaltainen, mutta kohtelin äitiäni välillä kuin roskaa. Pääsyy oli se, että äiti oli tunnekylmä ja monin osin kykenemätön hyvään vanhemmuuteen. Ei lapsi osaa käsitellä asiaa muuten kuin rankaisemalla vanhempaa, etenkään, jos asiaa ei ole mitenkään edes yritetty selittää. Lapsi vain näkee, miten toisten äitien silmissä näkyy rakkaus ja oman äidin silmissä jotain muuta.



Sanoisin, että ap:nkin lapsen tapauksessa on hyvä asia, että lapsi kääntää vihansa ulospäin eikä sisäänpäin. Toivottavasti hänellä on perheessä toinen turvallinen vanhempi, joka hyväksyy hänen persoonansa vaikkei käytöstä hyväksyisikään.

Eihän se noin mene. Hyvin usein autisti, etenkin lievästi autistinen, tsemppaa ja osaa maskata ulkopuolella ja käyttäytyy riittävän hyvin vaikka koulussa, mutta kotona ei enää jaksa ja siellä on sitten oma itsensä. Etenkin tytöillä se on näin. Tyttöjen erityisyyttä diagnosoidaan edelleen liian myöhään ja liian vähän, ja ne tytöt sairastuu mieleltään kun eivät enää jaksa.

Lievästi autistisen lapsen kuormitus purkautuu kotona. PDA on kuitenkin sitä lievää autismia, joten aivan hyvin saattaa pystyä käyttäytymään jotenkuten riittävän hyvin muualla. 

Sinä et voi vuorenvarmana väittää että syy on ap:ssa. Olen itse nepsylapsen vanhempana niin kurkkuani myöten täynnä vanhempien syyllistämistä,  vaikka on tehty kaikki kevätjuhlaliikkeet ja opiskeltu asiaa JOKA IKINEN ILTA lasten mentyä nukkumaan, on haettu apua, on yritetty löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia, oikeasti tehty kaikki voitava, ja silti se syyttävä sormi osoittaa aina ensin vanhempiin. AINA. 

Sinä ET voi tietää. 

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmat nauravat toisten epäonnelle tai ilkkuvat toisia näiden selän takana niin kyllä lapsi ne taidot oppii ja ottaa käyttöön. 

Mikä on normaalia käytöstä ja milloin olla huolissaan.

Jos arki sujuu eikä lapsi aiheuta häiriöitä päivittäin/viikottain niin kuulunee kasvuun ja viisastumista tapahtuu ikävuosien karttuessa.

Etenkin jos vanhemnat käyttäytyvät itse oikein. 

Lapsi on muutakin kuin mitä vanhemmilta oppii. Meidän lapsi oppi kiroilemaan kouluiässä. Kotona ei kiroilla. Mutta sun mielestä, lapsesta päätellen, meillä vanhemmat kiroilee ja paljon. 

Siis jo hyvin nuori lapsi ottaa vaikutteita myös ulkopuolelta. Ei ne missään kuplassa elä, vaan on kavereita, kavereiden vanhempia, opettajia, harrastuksia.

Puhumattakaan puhelimesta ja somesta.

Että jos jopa nykypäivänä joku älypää kuvittelee, että lapsi peilaa vain perhettä ja vanhempiaan, niin missä pumpulissa on oikein elänyt? Onko kuullutkaan, että älylaitteet on jo pikkukoululaisilla, ja vaikka juuri sinun lapsella ei olisi, hän pääsee sellaisen äärelle siellä kaverin kotona. 

Mä olin itse tuollainen kuin ap kuvaa, ja esiteini-ikä ja teini-ikä oli hemmetin vaikeita. Kävin joskus äitiini fyysisestikin käsiksi, kun paloi pinna. Samoin liikunnanopettajan koulussa pahoinpitelin, kun yritti pakottaa minua osallistumaan kun minä olisin halunnut vaan istua kentän sivussa. Kun koski minuun, minä räjähdin. Ja tosiaan yritin koko ajan saada varsinkin äitini itkemään. Pikkuveljeä kiusasin. 

Vanhemmat yritti kurilla kasvattaa, mutta karkailin arestista palotikkaita ja keksin kaikki temput. Kerran karkasin jopa Ruotsiin 15-vuotiaana, olin iskenyt ihan sitä varten alkoholisoituneen vanhemman miehen, että voisin sen kanssa karata diktaattorimaisiksi kokemiltani vanhemmilta rauhaan ja aloittaa uuden elämän. 

Mutta, mun ongelmat loppui heti, kun pääsin muuttamaan omilleni. Tein sen 16-vuotiaana, myös isä ja äiti oli sitä, ettei äitini ja minä mahduta saman katon alle. Jotenkin se perhe ja koti oli kuormittanut minua niin paljon, että oli pinna ihan hiuskarvan päässä räjähdyspisteestä koko ajan, vaikka kaiken järjen mukaan oli hyvä perhe, ei avioeroa, ei alkoholismia tms. Jonkin sortin aistiyliherkkä olen aina ollut, olisiko ollut sitä, että lapsiperheessä eläminen oli vaan liikaa. En ole koskaan itse edes harkinnut lasten hankkimista, koska en kestäisi sitä että mun hiljaisuus ja rauha, joita kaipaan että pärjään, menisi.

Voimaperheissä oli, että koittaa joka päivä pelata jotain uutta lautapeliä/palapeliä/ristikkoa tms "neutraalia" vanhempi kahdestaan tämän haastavan lapsen kanssa. 10min per päivä sen normaalin lisäksi mitä tekee yleensäkin. Ja kuukaudessa oli ollut jo hyötyä muun vuorovaikutuksen paranemisessa. Liittyi jotenkin siihen kun oli uusi tilanne johon ei ollut valmista vuorovaikutusmallia. Kuulostaa pöllöltä, mutta ei paha homma kokeilla, koska vie vaan 10min per päivä. 

Sun lapsesi AP kuulostaa aloituksessa samalta kuin meidän 12v. Lisänä on se että ei opi, ei opi ettei toisia kutsuta rumilla nimillä, tai että toisia ei saa satuttaa tai että 'nokkiminen' on muista todella kurjaa. Ei opi myös koulussa, on lukihäiriö yms.Rangaistuksista suuttuu todella, ei ymmärrä miksi tulee esim jäähy jos moukaroi toista tms, syy-seuraus suhteet ei ole selvinneet vaikka samaa jäähymetodia(tuolilla istumista 1min/ikävuosi) on käytetty 2v asti) Autismia tutkittiin mutta diagnoosiksi asti ei ollut, piirteitä kuitenkin löytyy. Välillä puhuu meille vanhemmille töykeästi mutta puutun siihen heti, sanon etten minä puhu sinulle rumasti joten sinäkään et puhu minulle.Viime aikoina on alkanut viisastelemaan, tai miksikä pään aukomiseksi sitä voisi kutsua, se riepoo minun hermoja. Ikäänkuin haluaa näyttää että on fiksumpi kuin minä tai sitten se on vain veetuilua. Tähän en vielä tiedä miten puuttua mutta asiasta mainitsen aina että se ärsyttää kun tekee niin.

Tsemppiä ap, käyhän sinäkii perheneuvolassa juttusilla, meitä se on auttanut.

Nepsy? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatia on valinta. En tarvitse empatiaa, enkä myöskään anna sitä muille. Myötäeläminen ei anna arvoa vaan heikentää ihmistä kinuamaan sääliä. Naura vaikka sattuu. Hymyile vaikka vtuttaa. Älä koskaan näytä heikkoutta! Sosiaalisuus on itsessään heikkous, joka on hyvä kitkeä pois, että ymmärtää sosiaalisen hierarkian alisteisen perusluonteen ja syy-seuraus suhteet. Jos lapsi kiusaa muita, anna lapselle selkään. 



 

Kumman on helpompi louskuttaa poskea, pomon vai työntekijän, opettajan vai oppilaan, lapsen vai vanhemman? 

Vertainen on lapselle kilpailija ja pelisäännöt täytyy vanhemman asettaa. 

Koulukiusaamisen syy on aina vanhemmilla, se johtuu paapomisesta ja pehmeästä kasvatuksesta. 

Kiusaaminen itsessään on tervettä käytöstä, rajojen kokeilua.

Ei kiusaaminen aina johdu vanhemmista, mutta sen jatkumiseen pystyy kyllä vaikuttamaan paljonkin. Lapsen luonteella on valtava merkitys, mutta ihan totta ettei kiusaamisen kitkeminen oikein onnistu ilman vanhempia, jos lapsi on siihen taipuvainen.

Meillä molemmat lapset on kasvatettu samalla tavalla. Toinen on pienestä saakka saanut joka puolelta kehuja kohteliaisuudesta ja hyvästä käytöksestä. Toinen taas on vähän ap:n kuvaileman oloinen, tosin ehkä lievempi tapaus, ja hankaluudet alkoivat vasta kouluun mennessä. Alakoulussa tulikin sitten muutamaan otteeseen yhteydenottoja luokkakavereiden vanhemmilta, että lapsi on kiusannut heidän lastaan. Otettiin nämä todella vakavasti, eli lapselle tiukka puhuttelu ja selitys siitä miksi näin ei toimita ja miten kuuluu toimia muiden kanssa, kaverille anteeksipyyntö, ja selkeät sanktiot eli arestia, viikkorahan menetys ja ruutuajan poisto tietylle ajalle. Moneen kertaan käytiin läpi, miten käyttäydytään vaikka olisi itse eri mieltä tai jokin harmittaisi. Apua itsehillintään haettiin myös perheneuvolasta. Paljon panostamista on vaatinut, mutta nyt meillä on yläkoululainen, joka osaa käyttäytyä ihmisten ilmoilla ja hillitä pahimmat tunnekuohunsa. Kotona räiskähtelee edelleen, mutta eiköhän se tuosta iän myötä rauhoitu, kun vain jaksetaan olla nuoren tukena ja ohjata oikeaan suuntaan.

Pitkä teksti tuli, mutta haluan vielä tsempata ap:tä, että tilanne voi kääntyä parempaan. Kannattaa vaatimalla vaatia apua vaikka useampaa eri kautta ja kertoa ongelmista kaunistelematta ja raatorehellisesti. 

Ei aiheuta mitään toimenpiteitä.

Jos olisi sosialistia piirteitä, eli demarityypillisiä piirteitä kuten käsien eksyminen muiden taskuille ja lompakoiden tyhjentelyä, yleistä loisimiseen viittaavaa velttoutta, pakkohoito pitää järjestää VÄLITTÖMÄSTI!

Vierailija kirjoitti:

Voimaperheissä oli, että koittaa joka päivä pelata jotain uutta lautapeliä/palapeliä/ristikkoa tms "neutraalia" vanhempi kahdestaan tämän haastavan lapsen kanssa. 10min per päivä sen normaalin lisäksi mitä tekee yleensäkin. Ja kuukaudessa oli ollut jo hyötyä muun vuorovaikutuksen paranemisessa. Liittyi jotenkin siihen kun oli uusi tilanne johon ei ollut valmista vuorovaikutusmallia. Kuulostaa pöllöltä, mutta ei paha homma kokeilla, koska vie vaan 10min per päivä. 

Siihen käy muukin kuin lautapeli, yhteinen leikki, yhteinen hetki, tarkoitus on että on yhteistä aikaa vain tälle lapselle varattuna. Pienet lapset voi nauttia satuhieronnasta tai lukemisesta. Isommat vain esim musiikinkuuntelusta yhdessä. Jos ei löydy sopivaa hetkeä, ihan vain autossa istuminen (menossa jonnekin) voi olla se yhteinen hetki. Tärkeää on nimetä lapselle, että "nyt meillä on aikaa kahdestaan", että huomaa sen, että nyt aikuinen on vain häntä varten. Voi puhua tai sitten ei. 

Yhdestä amerikkalaisesta kasvatusmallista poimin että se aika olisi 15min, mutta se nyt on se ja sama, 5 min sinne tai tänne. 

Vierailija kirjoitti:

Esimerkkejä meidän tilanteesta: 

-Sä et oo edes ihminen! 

-Mitä sä tolla tarkoitat?

-Niin että et oo ihminen... kuivan hymyn keran sanoo tämän. Kuin se olisi vitsi.

------------

-Sä voit istua meidän vieressä sohvalla

-No en todellakaan! Te haisette!

-------------

-Mun pitää mennä suihkuun

Lapsi kävelee pois tilanteesta katsoo kulmien alta ja sanoo "hyi".

--------------

Jos vahingossa koskenkaan wc:n ovenkahvaa ja hän on siellä alkaa hirveä huuto. 

-Et sä nää että ovi on lukossa, senkin tyhmä!

-------------

Kaikki pikku virheet mitä teen elämässä pitää ottaa esille naurun kera. Haluaa aina jollainlailla nöyryyttää. 

Ap

Siis hyväksyttekö oikeasti lapselta tuollaisen kielenkäytön? Meillä tulisi välittömästi sanktioita, koska kenellekään ei ole ok puhua noin. Oma lapsi on myös haastava, mutta tietää kyllä miten voi käyttäytyä, koska se on tehty hänelle selväksi. Tarvittaessa seuraa vaikkapa kännykän takavarikointi tai muu sellainen sanktio, joka todella harmittaa, mm. kerran pitkään odotettu yökyläily kaverille peruttiin kokonaan, kun lapsi jäi samaisen kaverin kanssa kiinni karkkien näpistämisestä kaupasta.

Vähän kuulostaa kuin tässä olisi kaksi 12-vuotiasta ottamassa mittaa toisistaan, ja vieläpä hyvin samantapaisilla luonteilla varustettuina, eli mitään ei unohdeta eikä anneta anteeksi. Erona vain, että se pienempi 12 vee itkettää isompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän kuulostaa kuin tässä olisi kaksi 12-vuotiasta ottamassa mittaa toisistaan, ja vieläpä hyvin samantapaisilla luonteilla varustettuina, eli mitään ei unohdeta eikä anneta anteeksi. Erona vain, että se pienempi 12 vee itkettää isompaa.

No siis kyllä, se siinä onkin ihmeellistä miesten lapsi osaa taannuttaa minut samalle tasolle kun tarpeeksi ärsyttää ja kiusaa. Haukkuu minua noita-akaksi eikä lopeta vaikka monet kerrat selitetty ja rangaistuksetkaan eivät tehoa ja jopa pahentavat tilannetta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla opittua käytöstä somesta tai kavereilta. 

 

Tai kotona vanhempi/vanhemmat kohtelevat lasta noin. Sieltähän ne käytösmallit periytyy, vaikka moni vanhempi ei tuota näe tai halua myöntää. Jos lapsi kiroilee ja on aggressiivinen muita kohtaan, niin todennäköisesti lasta kohdellaan kotona noin. Eli lapselle tuo käytös on normaalia, koska ei ole saanut läheltä muunlaista mallia.

On turha syyttää aina suomea tai jotain muuta ulkopuolista, kun syy löytyy todennäköisesti kotoa.

En ole ikinä puhunut lapselle niin rumasti miten hän minulle puhuu. En harrasta kiroilua kuin hyvin harvoin jos ollenkaan. Fyysistä pahoinpitelyä ei ole koskaan ollut muuten kuin niissä tapauksissa kun olen joutunut kantamaan lasta (nyt ei ikänsä ja painonsa puolesta en pysty sitä enää tekemään

Ei fyysinen pahoinpitely ihmistä tuhoa niin pahasti, kuin henkinen. En tällä nyt aapeehen viittaa.

Pahimpia vanhempia ovat ne jotka oikein kehuvat että en ole lastani lyönyt, mutta ovat ihmisinä täysiä kusipäitä.

Hirveää elämistä tällainen että saa pelätä ettei iske teräveitsellä yllättäen niskaan tai selkään. Tänään väläytin että muutan väliaikaisesti pois kun en kestä enää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Entisaikaan tollaiselta kakaralta otettiin luulot pois ja niistä kasvoi kunnollisia miehiä ja naisia.

Sosiopaatti oppii kurituksesta vain piilottamaan pahuutensa paremmin ja mallia väkivaltaisesta käytökseen, jota voi sitten näyttää omalle tulevalle puolisolle ja lapsille. 

Vai olisko psykopaatti? Luin jostain että psykopaatiksi tullaan geenien ja perintötekijöiden johdosta. Onko suvussa ollut psykopaatin luonteenpiirteisiin sopivia lähisukua? Sosioopaatiksi tullaan enempi pelkästään ympäristö ja kasvuympäristön kautta.

Enpä olisi uskonut että jo pieni lapsi voi olla paha. Kai se geeneissä kulkee. 

En kyllä tiedä ketään suvustani joka olisi psykopaatti mutta isälläni on selvästi ollut jotain tunne-elämään liittyviä ongelmia mutta psykopaatiksi ei häntä voisi sanoa, ymmärtänyt kuitenkin aina että teoilla on seurauksensa ja tuntenut syyllisyyttä omista huonoista teoista. Mieheni täti on kyllä narsisti muttei ole psykopaatti. 

Voiko geenit kulkea jostain kaukaa sitten, esimerkiksi vaikka isoisän isoisästä... Mistä sitä tietää. Eihän noille geeneille mitään voi jos kaikki huonot piirteet tulee sitten sille yhdelle ihmiselle. Ap