Mistä asiasta elämässäsi olet katkera?

Siitä, että kaksi lapsistani on kuollut.

Olin/olen lapsuuden perheeni ainoa kunnollinen tyyppi, ja he hylkäsivät minut. Se vähän katkeroittaa välillä. Kunnollisella tarkoitan, että mulla on ammatti, työ, perhe, eikä päihdeongelmaa. Sulkivat pikku hiljaa kokonaan ulkopuolelle ja levittävät edelleen minusta ikäviä juoruja.

No kyllä minä rehellisesti sanoen olen katkera ex-vaimolleni siitä, että jätti minut jumiin suuren velan kanssa omakotitaloon jota en halua (eikä kukaan muukaan) ja rikkoi ydinperheemme. Joo, oli oma valinta ostaa talo toisen painostuksesta, mutta rakastunut ihminen on niin tyhmä, että luottaa.

Sairastumisesta ja liikuntakyvyn menetyksestä just ku pääsin eläkkeelle 30v. hoitajan hommista.

Paras ystävä jätti sen jälkeen, kun alkoi seurustelemaan Itse. 

Ihmiset aiheuttavat pettymyksiä ja hylkäävät. 

Uskovaisesta suvustani, jotka haukkuvat minua laiskaksi ja huoraksi, vaikka olen aseksuaali  ja uranainen. 

Pettymyksistä ihmisiin. Nyt onnellisesti erakkona. Lämpö, hellyys ja kivat ihmiset eivät ole minua varten. Tämä on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Mökki, järvi, sauna ja oma Itse. Muuta en enää kaipaa. 

Tunnen syvää myötätuntoa sinua kohtaan. Itselläni on sama ajatus rakkauden suhteen. Itse olen saanut kokea parisuhteissani rakkauden kääntöpuolen, ja tätä nykyä olenkin vanhentunut yksin jo 17 vuotta. Hyvä nainen menee hukkaan.

Katkera minne/kenelle? Kehen muuhun se katkeruus vaikuttaa kuin kurjistavasti itseeni? Eli en mistään. Olemme tässä maailmassa ja elämässä matkustajia, emme kuljettajia. 

Elämän myötäkäymiset kiertävät katkerat ihmiset kaukaa. Kaikki muuttuu kun opettelee kiitollisuutta. 

Että ei ole semmosia suhteita töissä, että ylenisin, ja pitää katsella, kun vähemmän pätevät ihmiset saavat virkoja ja ylenevät suhteillaan. 

Vierailija kirjoitti:

Suomeen syntymisestä.

Mielummin sitten syntyisit Afrikkaan ja tulisit tänne wolt kuskiksi? 

Paskasta terveydestä. Parempi olisi, kun en olisi koskaan syntynytkään.

Vierailija kirjoitti:

Että synnyin, erityisesti omille vanhemmilleni ja perheeseeni. Narsisti ja alkoholisti vanhempi antaa "mahtavat eväät" lapsen elämään.

Pakottaa ponnistelemaan omin voimin. Pitää löytää keinot, millä oppii arvostamaan itseään ja sen, että on yhtä hyvä kuin toisetkin ihmiset taustastaan huolimatta. Jos jää kasvatuksensa vangiksi, elämä voi olla hyvinkin surkeaa. Olen itse samanlaisesta taustasta, mutta olen ylpeä itsestäni että selvisin ja minusta tuli hyvä, toisen hätää ymmärtävä ihminen. 

Olen sitä mieltä että olen tarvinnut kovan koulun löytääkseni oman voimani, ääneni ja arvoni.  En pienistä heilahtele.

synnyin naiselle joka käyttää ihmisiä vain oman hulluutensa välineenä. elämä jäi pelkojen takia elämättä.

Siitä että opiskelin graafiseksi suunnittelijaksi (2 + 3 vuotta yliopistokoulutus) ja harjoittelin kuvitustaitojani pienestä lapsesta saakka, uutterasti joka ilta koulun jälkeen. Minulla oli suunta elämälle hyvin varhain. 

Nyt tekoälyllä luodaan nappia painamalla kuvia. Näen kun pienyritykset käyttävät niitä mainonnassaan, se oksettaa minua. En ikinä tukisi moisia yrityksiä, eivätkö ne tajua mikä mainehaitta se on? Tulee mielikuva laaduttomasta firmasta, jossa mennään kaikesta siitä missä aita on matalin.

Silti, tekoälytaiteen leviäminen katkeroittaa. Aivan kuin minulla ei olisi arvoa. Aivan kuin en olisi ollut olemassakaan, tavallaan. Taiteeni on vain hitaampi versio tunteettomasta AI-sillisalaatista. 

Jopa tuttavani (jotka varsin hyvin tietävät ammattini) postaavat irvokkaita AI-kuviaan WhatsUppissa. "Tein tällaisen karikatyyrin itsestäni, sen perusteella mitä ChatGPT tietää minusta". Suututtaa ja oksettaa. Tekisi mieli läväistä heitä avarilla naamaan. Eivätkä he tajua mitä tekevät väärin... vaikka olen samassa keskustelussa.

Minua on haukuttu syyttä suotta ihmissuhteissani niin paljon. Inhoan nykyään ihmisiä. 

Olemaan hätävara. Enää en ole. 

Ihmisistä ympärilläni. Katkeroittavat minut. Parasta olla yksin.